Part 12

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka, sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa, ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen, vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille: toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit; meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme, niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä, vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. _Brevis est institutio vitae honestae beataeque, si credas_.[143] Toiset uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa, jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin. Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne, jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi, ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla, että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa, kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?" muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus: jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne, jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan, milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme. Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen: intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan, julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan; päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen, itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot, kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla, valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa, jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen, niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:

_Non iam se moriens dissolvi conquereretur, sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis, gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus_.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta, niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin? Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät, sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen, että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä, eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä, joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille, että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan, jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas, maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen; ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita, ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata, kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat, sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

_Atque adeo faciem coeli non invidet orbi ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert: ut bene cognosci possit, doceatque videndo qualis eat, doceatque suas attendere leges_.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti valmistuu ja muodostuu.

Tiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on tunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle tielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä kaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi inhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan, jotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen, niin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä tahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle, jotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:

_Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer_.[147]

Alistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt meille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon sommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo puoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut vastata Sebondin puolesta.

Eräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia näyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti kolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat vaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen taltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta, on se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden, että panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja tyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot aseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata Jumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä yksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella jotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme, ja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν μεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148] Masentakaamme tämä ylpeys, pahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus. _Deus superbis resistit, humilibus autem dat gratiam_.[149] Äly asuu kaikissa jumalissa, sanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on kuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten ja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja jumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan kuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin sen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä vallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko hänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja järkeänsä käyttämällä...

Mitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan maailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että meidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta mitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva ihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole mitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa? Nämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen, mitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta henkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa alistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada ruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän järkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.

Tarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa apua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja tietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen olemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä hienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on rakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan muihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut, että tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen valo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon rannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin monta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko kuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja heiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina loukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja valtiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan tuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden, jonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa, joka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi osoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa maailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut sen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen virkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin se ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin tavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa, että heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka sanoo: _Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum scilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines, quibus profecto nihil est melius_.[150] Emme koskaan voi kylliksi pilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä sellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota taivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin säännöllisesti jatkuvaa liikettä:

_quum suspicimus magni coelestia mundi templa super, stellisque micantibus aethera fixum et venit in mentem lunae solisque viarum_;[151]

jos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei vain elämäämme ja kohtalomme laatuun,

_facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris_,[152]

vaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden, joita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa voimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:

_speculataque longe deprendit tacitis dominantia legibus astra, et totum alterna mundum ratione moveri, fatorumque vices certis discurrere signis_;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

_quantaque quam parvi faciant discrimina motus... tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis_;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin, jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja suosiosta:

_Furit alter amore, et pontum tranare potest et vertere Troiam; alterius sors est scribendis legibus apta. Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes; mutuaque armati coeunt in vulnera fratres. Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere inque suas ferri paenas, lacerandaque membra. -- -- -- -- -- Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum_;[155]