Part 11

Pidän joko sangen yksinkertaisista tahi erinomaisen etevistä historiankirjoittajista. Yksinkertaiset, joilla ei ole mitään omaansa lisättävänä esitykseensä, ja jotka siinä osoittavat vain huolellisuutta ja tarkkuutta, kooten kaikki mitä tulee heidän tietoonsa ja merkiten muistiin hyvässä uskossa kaikki asiat valikoimatta ja lajittelematta, jättävät totuuden huomaamista varten tarpeellisen arvostelemisen kokonaan meidän asiaksemme: sellainen on muiden muassa esimerkiksi tuo kelpo Froissart, joka tehtävässään on menetellyt niin avomielisen vilpittömästi, että hän, jos on tehnyt virheen, ei mitenkään pelkää sen tunnustamista ja korjaamista siinä, missä hänelle on sitä huomautettu, ja joka meille esittää jopa erilaiset liikkeellä olleet huhutkin ja erilaiset kuulemansa kertomukset: siinä on historian aineisto kaikessa alastomuudessaan ja muodottomuudessaan; kukin voi käyttää sitä hyväkseen ymmärryksensä mukaan.

Erinomaisen etevät kykenevät valikoimaan sen, mikä on tietämisen arvoista, osaavat eroittaa kahdesta selonteosta sen, joka on todenmukaisempi; ruhtinasten olosuhteiden ja luonnonlaadun nojalla he tekevät johtopäätöksiä heidän aikeistaan ja panevat heidän suuhunsa asianmukaiset sanat; heillä on oikeus anastaa se arvovalta, että he tahtovat taivuttaa meidän mielipiteemme omansa mukaiseksi; mutta tietysti sellainen ei sovi monellekaan miehelle. Keskinkertaiset (jollaiset ovat tavallisimpia) pilaavat meiltä kaikki; he tahtovat pureksia kaikki meille valmiiksi; he anastavat oikeuden arvostella ja siis myöskin suunnata historiaa mielensä mukaan; sillä niin pian kuin arvostelu kallistuu tietylle taholle, ei voi varjella itseään kääntämästä ja vääntämästä kertomusta siihen suuntaan; he ryhtyvät valikoimaan tietämisen arvoiset asiat ja salaavat meiltä usein sen ja sen sanan, sen ja sen yksityisen teon, joka olisi meidän parempi tietää; he jättävät mainitsematta, muka mahdottomina uskoa, sellaiset, mitä eivät ymmärrä, ja ehkä vielä monen seikan siksi, etteivät osaa sanoa sitä hyvällä latinan- tahi ranskankielellä. Näytelkööt he vain pelkäämättä puhe- ja esitystaitoaan, arvostelkoot vain mielensä mukaan; mutta jättäkööt myöskin meille mahdollisuuden arvostella heidän jälkeensä älköötkä lyhentelemällä ja valikoimalla muuttako tahi katsoko joutavaksi mitään aineiston kokonaisuudesta, vaan siirtäkööt sen meille puhtaana ja eheänä kaikissa suhteissa.

Useimmiten valitaan tähän tehtävään, ja varsinkin näinä aikoina, henkilöitä alhaison riveistä, huomioon ottaen ainoastaan, että heillä on hyvä puhetaito, ikäänkuin koettaisimme heiltä oppia kielioppia; ja heillä puolestaan, kun ovat palkatut vain sitä varten ja ovat tarjonneet kaupaksi vain jaaritustaitonsa, on oikeus myöskin välittää etupäässä vain siitä puolesta asiaa; niinpä he, säästämättä kauniita sanoja, punovat meille kauniin kudoksen huhuista, joita ovat kadunkulmista haalineet. Ainoat hyvät historiateokset ovat niiden itsensä kirjoittamat, jotka johtivat valtioasioita tahi olivat mukana niitä johtamassa tahi joiden ainakin on ollut suotu johtaa toisia samanlaatuisia; sellaisia ovat melkeinpä kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset; sillä kun useammat silminnäkijät ovat kirjoittaneet samasta asiasta (niinkuin siihen aikaan oli laita, että ylhäinen asema ja tiedot tavallisesti sattuivat yhteen), niin erehdyksen, jos sellainen on olemassa, täytyy olla ihmeen vähäpätöinen ja koskea sangen epävarmaa syrjäseikkaa. Mitä voi toivoa lääkäriltä, joka käsittelee sotaa, tahi koulupojalta, joka kirjoittaa ruhtinasten suunnitelmista?

Jos tahdomme huomata, kuinka tunnontarkkoja roomalaiset olivat siinä suhteessa, niin siitä ei tarvita muuta kuin seuraava esimerkki: Asinius Pollio[131] huomasi Caesarinkin historiateoksissa jonkin erehdyksen, jonka tämä oli tullut tehneeksi senvuoksi, ettei ollut voinut luoda katseitaan joka kohtaan armeijaansa, vaan oli uskonut yksityisiä henkilöitä, jotka usein kertoivat hänelle asioita, jotka eivät olleet kylliksi tarkistettuja, tahi myöskin senvuoksi, että hänen sijaisensa eivät olleet antaneet hänelle kyllin tarkkoja tietoja hänen poissa ollessaan hoitamistaan asioista.

Onko tämä totuuden etsintä vaikeaa, sen voi huomata siitä, että esimerkiksi johonkin taisteluun nähden ei voi luottaa sen tietoihin, joka on ollut sitä johtamassa, eikä sotamiehiin siihen nähden, mitä on tapahtunut heidän läheisyydessään, ellei, kuten tuomarin valmistavassa tutkinnossa, kuulustella todistajia vastakkain ja saada kuulla vastaväitteitä todistettaessa jokaisen tapahtuman pikkuseikkoja. Todellakin, ne tiedot, mitä meillä on historiastamme, ovat paljoa löyhempiä; mutta tätä seikkaa on Bodin[132] käsitellyt riittävästi ja minun käsityskantani mukaisesti.

Korvatakseni hiukan muistini petollisuutta ja puutteellisuutta, joka on niin tavaton, että minulle on useamman kerran sattunut, että olen ottanut uudestaan käsille muka uusina ja minulle tuntemattomina kirjoja, jotka olin lukenut huolellisesti muutamia vuosia aikaisemmin ja töhertänyt täyteen muistiinpanojani, olen jo jonkin aikaa pitänyt tapanani merkitä jokaisen kirjan loppuun (tarkoitan niitä, joita en tahdo käyttää kuin kerran) ajan, jolloin olen lukenut sen loppuun, ja pääpiirteittäin arvostelun, jonka olen saanut siitä muodostetuksi, jotta tuo muistuttaisi mieleeni ainakin ulkomuodon ja yleiskäsityksen, jonka olin saanut kirjailijasta häntä lukiessani. Tahdon jäljentää tähän eräitä näistä muistiinpanoistani.

Näin kirjoitin noin kymmenen vuotta sitten Guicciardini-painokseeni[133] (puhukoot, näet, kirjani mitä kieltä tahansa, niin minä puhun niille omaani): "Hän on huolellinen historioitsija, jolta mielestäni tarkemmin kuin keltään toiselta voi saada tietää totuuden hänen aikansa valtioasioista; hän onkin useimmissa niistä ollut itse toimien mukana, vieläpä kunniakkaalla arvosijalla. Ei mitenkään näytä siltä kuin hän vihasta, suosiosta tahi itserakkaudesta olisi esittänyt asiat väärässä valossa; siitä ovat takeina ne vapaat arvostelut, joita hän antaa vallanpitäjistä, nimenomaan niistä, jotka olivat hänet korottaneet valtiotoimiin ja häntä niissä käyttäneet, esimerkiksi paavi Clemens Seitsemännestä. Mitä tulee siihen puoleen, josta hän näyttää tahtovan olla eniten ylpeä, nimittäin hänen syrjähyppäyksiinsä ja puheisiinsa, niin niitä on hyviä ja sellaisia, joissa on runsaasti kauniita kohtia, mutta hän rakastaa niitä liiaksi; sillä kun hän ei tahdo jättää mitään sanomatta ja kun hänellä on niin runsas ja laaja, melkeinpä loppumaton aine, käy hän pitkäveteiseksi ja lähentelee hiukan skolastikkojen monisanaisuutta. Olen myöskin pannut merkille sen seikan, että vaikka hän arvostelee niin monia henkilöitä ja tekoja, niin monia alotteita ja päätöksiä, niin hän ei koskaan johda ainoatakaan hyveestä, uskonnosta ja omastatunnosta, ikäänkuin nämä tekijät olisivat hävinneet aivan olemattomiin maailmasta; ja kaikkiin tekoihin, näyttäköötpä ne itsessään kuinka kauniilta tahansa, hän etsii syyn jostakin paheellisesta aiheesta tahi jonkinlaisesta oman voiton pyynnistä. On mahdotonta ajatella, ettei tuossa äärettömässä tekojen paljoudessa, jota hän arvostelee, olisi ollut edes yhtään järjen tietä syntynyttä; ei mikään turmelus ole voinut vallata ihmisiä niin yleisesti, ettei edes joku ole pelastunut tartunnasta. Tuo panee minut pelkäämään, että siinä on vähän hänen oman vaistonsa vikaa, ja se voi olla johtunut siitä, että hän on arvostellut muita itsensä mukaan."

Kappaleeseeni Philippe de Comminesin[134] muistelmia on kirjoitettu seuraavaa: "Hänellä tapaa lempeää ja miellyttävää, koruttoman yksinkertaista kieltä, puhtaan kertomatyylin, josta tekijän vilpittömyys ilmeisenä loistaa esiin, ja joka on vapaa itserakkaudesta hänen puhuessaan itsestään, ja puolueellisuudesta ja kateudesta hänen puhuessaan muista; hänen puheissaan ja kehoitussanoissaan enemmän hyvää innostusta ja totuutta kuin mitään erinomaista taitavuutta; ja kaikkialla arvokkuutta ja vakavuutta, joka todistaa, että hän on hyvää syntyperää ja kasvatettu valtiomiespiireissä."

Herra du Bellayn[135] Muistelmiin: "Aina on huvittavaa nähdä asiat niiden esittäminä, jotka ovat koettaneet, miten niitä tulee johtaa; mutta ei voi kieltää, että silminnähtävästi on huomattavissa, kuinka nämä herrat ovat menettäneet paljon sitä esitystavan suoruutta ja vapautta, joka niin loistavana näyttäytyy muinaisilla heidänlaisillaan kirjailijoilla, kuten herra de Joinvillellä, Pyhän Ludvigin palvelijalla, Eginhardilla, Kaarle Suuren kanslerilla, ja Philippe de Comminesilla, joka on tuoreemmassa muistissamme. Tämä on pikemmin puolustuspuhe Frans-kuninkaan puolesta keisari Kaarle Viidettä vastaan kuin historiaa. En tahdo uskoa, että he ovat mitään muuttaneet, mitä pääasiaan tulee, mutta oikein työkseen he kääntävät tapahtumain arvostelun, usein vastoin järkeä, meidän eduksemme ja jättävät mainitsematta kaikki, mikä on arkatuntoista heidän herransa elämässä, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että herrojen de Montmorencyn ja de Brionin epäsuosioon joutumista ei ole muistettu; eipä edes madame d'Étampesin nimeäkään ole tavattavissa. Voi peitellä salaiset teot, mutta on anteeksiantamaton virhe vaieten sivuuttaa sellaista, mitä kaikki tietävät, ja asioita, joista on ollut julkisia ja niin tärkeitä seurauksia. Siis, jos tahdotaan täydellisesti oppia tuntemaan Frans-kuningas ja hänen aikansa historialliset tapahtumat, niin käännyttäköön toisaalle, jos minua uskotaan. Tässä teoksessa voi olla hyödyllinen se seikkaperäinen esitys, joka koskee niitä taisteluja ja sotatoimia, joissa nämä herrat ovat olleet mukana, muutamain heidän aikansa ruhtinasten yksityisiä sanoja ja tekoja sekä herra de Langeayn johtamia hankkeita ja keinotteluja; siinä on runsaasti tietämisen arvoisia asioita ja varsin hyviä puheita."

22

JULMUUDESTA

(II, 11)

Mitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta syntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun avulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia vähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi julmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä kaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen saakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä siedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys onkin ylenmäärin hauskaa...

Oikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen kuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän taholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut iankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista, jos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä tuskilla...

Eräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä pidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten siellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten. Hän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa asetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai käsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun ympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään pian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni. Ensimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen, tapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja aivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän heittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa. Kuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän näytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei ollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä tuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä valmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon, että häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän näytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa muodossa...

Elän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä tästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan historiateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin mitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään totuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt, että olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan tuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa toisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia ja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä, yksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen säälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan ja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus voi kohota: _ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus occidat_.[136] Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta nähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi puolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen tapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja jolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille, jotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,

_questuque cruentus atque imploranti similis_,[137]

on minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan kiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli niitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;

_primoque a caede ferarum incaluisse puto maculatum sanguine ferrum_.[138]

Luonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista taipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten tappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto itse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston. Ei ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään ja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka ne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota myötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin velvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta; ja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä palvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin se on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa niitä kohtaan.

23

RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS

(II, 12)

Tiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat todistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille niin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi filosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä mieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi. Sitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että tiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat tietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.

Taloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on heidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi viisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta harrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita ja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin kustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan kuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla puhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja puheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja hartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet ei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen esi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.

Muitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa ollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni seuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti hänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi on _Theologia naturalis, sive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde_.[139] Ja koska isäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on kirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel toivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen, ja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena kirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan, jolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää monin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa, aavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti äityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei kykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman ja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja mestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut, kuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu epäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin se helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa kappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä lujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa niskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja vanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,

_nam cupide conculcatur nimis ante metutum_,[140]

päättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole painanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.

Sitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta löytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski minun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää tämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta jäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet paljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä, varsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan köyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää, mutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut kieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä, mitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin taisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että käännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.

Mielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen teoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti uskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin naiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein ollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa kahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on uskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla järkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki kristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin vankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä tätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle vertoja.

Kun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta kirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me emme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa vuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin kerran Adrianus Turnebukselta,[141] joka tiesi kaikki asiat, kuinka tämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että se oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä todellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän terävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä riistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin etevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.

Ensimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä näyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä syystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin koettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin jumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä ei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa ja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen yläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut meitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja erikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen käsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot mitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten vuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin runsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt saavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää elävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole sanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää uskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja, jotka Jumala on meille antanut.

Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää, eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein, niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän lujina:

_Illisos fluctus rupes ut vasta refundit et varias circum latrantes dissipat undas mole sua_.[142]