Part 10

Mitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän jonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän tahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä ja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten, varsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien miesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille mahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan käsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi: tahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle ja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä heikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos joku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan ajatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden nojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin olen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan mittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään kykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan siellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä korvata.

Seuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni, jos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa, tahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme eivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme kykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja totuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi myöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden tunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn todisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma: sikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne tungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä peräkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini, niin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen; myöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön ja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla olisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa niin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun elämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin suuriarvoinen kuin onkin.

Kirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa: tahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä, joka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein kuolemaan ja oikein elämään.

_Has meus ad metas sudet oportet equus_.[121]

Jos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita ajatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden kimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin aikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä en huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos itsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman hilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee älyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee näköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää katseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin kuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa, kuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä, äkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta vastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta kuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata mieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset tuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en myöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja hutilusmaiseen ymmärtämiseen.

Pelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta Boccaccion _Decameronea_, Rabelaisia ja Jean Secondin _Baisers_ nimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina huvikseen lukea. Mitä tulee _Amadikseen_ ja muihin sellaisiin kyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa ansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi häikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene hivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa ja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat minua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista, niistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden en mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun, tarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei asiain arvostelemista.

Kun Platonin _Axiokhe_[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos sellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä: se ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin monien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia, joita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä se pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee itsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua ytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä valaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja hillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se luulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet; mutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.

Suurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla eri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä yhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen; mutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen puoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja syvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on minunkin laitani.

Mutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että runouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan verrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan, joita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi helposti huomata, että _Aeneidissä_ on kohtia, joita tekijä vielä jonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja viides kirja näyttää minusta _Aeneidissä_ täydellisimmältä. Pidän myöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen tyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja arvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen, latinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän häntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja luonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen; en voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta kauneutta ja viehätystä.

Vergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta hänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen vertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä uskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos he panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden hienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat häneen nykyaikana Ariostoa?

_O saeclum insipiens et inficetum_![123]

Arvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla tyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle (jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin, jotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen arvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se seikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen kaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka roomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.

Usein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin kirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat jotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen komediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen ainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus kykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan kappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea, mihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä kiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.

Äsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen sanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen aineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät kaikkialla; hän on aina niin hauska,

_liquidus, puroque simillimus amni_,[124]

ja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä unohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.

Tämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät ja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja Petrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä niiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua, jotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia. Kuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä muinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon enemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta, ainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja, joilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy on tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo itsestään, _minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia successerat_.[125]

Nuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta mieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun aihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset tarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät ole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän tanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät tanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja hienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla hypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja naisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa, joissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin eräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää teeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin kuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä pukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken sen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain sitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota kasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia virnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni huomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa _Aeneidia_ ja _Raivoavaa Rolandia_: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla ja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän ja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle, luottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten, ja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja voimainsa pettävän:

_Excursusque breves tentat_.[126]

Siinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka minua eniten miellyttävät.

Mitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän hyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja elämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän, ovat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty ranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se huomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä erillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen olen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan Kirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan. Ei tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas milloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä toisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet ovat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin salli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli yhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta kotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.

Heidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään yksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi ja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi. Jälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen hyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä vastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi eikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta varuilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja yhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja epikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni mukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi jonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle, sillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin jalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa suhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä, Plutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä enemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja palkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.

Mitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani palvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa. Mutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut häpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä), hänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu minusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa ja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on elävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.

Kun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan mieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen en löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt esitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti koskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin tulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo logiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että aloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema ja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa määrittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja perusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen; eivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen taidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee ensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan; hänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa kouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on aikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa paikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista puhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä tahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki ja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan herättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä kertaa huudetaan: "Kuulkaa nyt!" niinkuin tekevät meidän airueemme. Roomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan _Hoc age_,[127] minkä me sanomme omassamme _Sursum corda_:[128] ne ovat aivan tarpeettomia sanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse houkutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen sijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat ruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.

Kelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää loukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa Platoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi oikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa sanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja valmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana puolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä kauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön tieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat ensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano _Hoc age_; he tahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen itsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma _Hoc age_, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.

Luen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että ne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta ja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että löydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten toisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan kirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä arvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä itseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he levittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut, että olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut "hyveestä", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat käytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen Brutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan: tahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan jollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin mitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki työhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja senaatissa.

Mitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että paitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli kelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja leikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista itserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en tiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa julkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri puutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut, kuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä hänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en usko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.

Kun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin nimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen ruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka oli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa mukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä palvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta kun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle vastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei hänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa, ja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi palvelija hänelle: "Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei hän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten." Siitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius paran ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä epäkohtelias isäntä!

Niidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa kaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole jättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri Brutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta (_fractam et elumbem_) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat moittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän loppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille sanat _esse videatur_,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä puolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin, jakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee rytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta seuraava merkille panemani kohta: _Ego vero me minus diu senem esse mallem, quam esse senem antequam essem_.[130]

Historioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja helppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista tavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin missään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja todellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen henkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset mahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin enemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset kuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä tapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun mieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes Laërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä ymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman suurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset oppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy selailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan, vieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin käsittelevät.

Mutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei vain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi ja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan. Luen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin ihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään hänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä puhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei vain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä Cicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön lausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee peittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta, luulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän on puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole voitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen henkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää niihin panevan.