Part 4

Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään... Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi...

Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa, punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä loistavat veripunaisilta.

VI.

Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen...

Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.

"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri hyvästellessään sanonut.

"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen vastannut.

Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin isälläkin.

Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua...

"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta..."

Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii...

Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi. Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut, ei kukaan kaivannut, -- ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa, joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää...

Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai todistuksia hänen syntyperästään.

Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä...

Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri rakkautensa antaa hänelle voimia... Mainitsee hän pelostaan Jaakon emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.

Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko, että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii hänen henkeään...

"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.

"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.

Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo... On sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:

"Ovatpa sivakkani tervoissa... kyllä kujan tiedän, kusta kuljen... olipa umpi tai latu..."

Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.

"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu... Jos... jos... Silloin kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin suuri", sanoo hän.

"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon emäntä.

Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin. Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut...

Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi, eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla ei ole rajoja.

Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin kodalle.

"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.

"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii emäntä.

"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden, jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.

Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää, luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen, ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen. Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka on tuima pakkanen ollut.

Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle, puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa, mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan...

Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin. Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.

Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin, kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen ajokkaansa kello... se on Lassi Holsterin ajokkaan...

Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka perässä... jonkun peitettynä pulkassa makaavan... ja Lassi Holsterin hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen...

Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään... ja näkee Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään...

Hän polvistuu... suutelee kerran... tuntee rakastettunsa huulten lämmön... ja tekee nopean päätöksen...

Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi jälessä sitä joudutellen.

Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo. Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle. Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut ihmisen jäljiksi... Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.

"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja voimiensa takaa vetää poroa perässään.

"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."

Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:

"Minä ymmärrän kaikki... Kiveliön kävijä... se hirviö ja mielipuoli on hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä..."

"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"

"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt..."

Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että hän on harhaillut eksyksissä.

Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.

"Eila parka... kovan onnen tyttö... olit kuin oma lapseni", sanoo säälien Jaakon emäntä.

Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.

"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien syvyydet ja taivaitten korkeudet..."

Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.

VII.

Vasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan...

Hän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa kohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa olevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä kohti ja suutelee...

Rakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt kaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:

"Eila, rakkaimpani... Missä on pieni poikamme?"

Eila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen. Waltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään liikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun... Hän jää yksikseen Eilan ja lapsen kanssa.

Viereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon kanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.

"Kaikista näistä päättäen", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja todisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, "täytyy Eilan olla pastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja katosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus... Ingrid Sofia. Mutta mikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?"

"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun kaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet urkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin ei ole sen enempää välitetty", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.

"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?" tiedustaa lääkäri.

"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta paremmin minusta on hullu..."

"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla", sanoo nimismies kuin ajatuksissaan. "Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta tyttöä..."

Näinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt suurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään, ja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.

Pappi on heidät nyt vihkinyt.

Saatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri vaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan vieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn...

Mutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee pakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta...

Eila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska painaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin leimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin, nimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:

"Haa, sinä kavala heittiö... murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan! Kostan!"

"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä... Kaikille lappalaisille on annettu käsky", ilmoittaa nimismies.

Mutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:

"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää..."

Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun...

Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa...