Part 2

Hän työntää menemään myötälettä alas, joka jyrkkenee, mitä lähemmäksi laakson pohjaa tulee. Ja vaikka keli on huono -- pakkasen purema vitihanki -- saavat sukset jyrkimmillä rinteillä vihaisen vauhdin. Tanakkana kuin olisi kiinnikasvanut suksiin seisoo mies ja näyttää nauttivan enenevästä vauhdista...

Hiljaisena ja yksinäisenä on koko ympäröivä kiveliö, kuin tainnoksissa. Ei elävää olentoa näy. Ei pyrähdä lintuparvea lentoon; ei näy lumessa viekkaan, vaanivan ahmankaan jälkiä. Taivaalta välistä revontulten syttyessä ja sammuessa tunturien taakse kuuluu rätinää ja hienoa sähinää...

Mutta mies hiihtää varmaa suuntaa kohti suoraan etelään, eivätkä näytä hänen jättiläisjänteensä vielä vähääkään hiihdosta väsyneiltä.

Hänen päästyään poikki korven, joka on laakson pohjassa ja jossa tiheä varvikko on tehnyt kiusaa hiihdolle, alkaa maa taas kohota, samalla kun puut ja pensaat harvenemistaan harvenevat. Siinä nousee taas edessä puuton, korkea vaaran laki, jonka ylintä huippua kohden hiihtäjä näyttää pyrkivän. Aamun ensimäinen kajastus pohottaa jo eteläisellä taivaanrannalla, kun hiihtäjä pysähtyy laen huipulle. Taas silmäilee hän ympärilleen, nuuskii ja vainustelee ikäänkuin jotakin hajua sieraimiinsa hakien. Ja hän tunteekin hajun ja höpisee itsekseen: "No suunnillepa minä osasin." Hyvin kaukaa näyttää toisen vaaran laidasta nousevan savua, jota hiljainen tuulen henki kuljettaa pohjoiseen päin, vaarojen laelle sitä kooten.

Hiihtäjä pistää uuden mällin poskeensa, korjaa suksensa varpaallisia ja potkaisee menemään myötälettä alas siihen suuntaan, jolta on tuntenut savun hajun vastaansa tuoksahtavan.

Yksinäistä hiihtäjää sanotaan Lapissa Kiveliön kävijäksi, eikä hänelle muuta nimeä kukaan tiedä. Nyt hän on matkalla Norjasta ja suuntaa kulkuaan lappalaisen Lassi Holsterin kodalle.

Poromiehiä on kokoontunut Lassi Holsterin kotaan, niin että se on ahdinkoon asti väkeä täynnä. Jalkaniekkakahvipannuja on tulella useita, ja iso musta pata, täynnä kiehuvaa poronlihaa. Miehet juttelevat minkä mitäkin. Puhelevat tästä pakkastalvesta, ja joku tietää kertoa sydäntä särkeviä tapauksia kaukaisimmasta Lapista, missä on ihmisiä paleltunut kuoliaaksi pakkasen käsiin.

"Eikö lie jäänyt sille tielleen Kiveliön kävijäkin, koska ei ole näillä mailla näkynyt kaikkena talvena", sanoo muuan mustapartainen pienenlainen mies, poromies hänkin, mutta ei lappalaisen puvussa.

"Tuskinpa vain. Onhan se välisti ennenkin ollut talvikaudet kateissa, on vuosikausia, ja taas ilmestynyt kuin tunturista", arvelee siihen toinen mies.

Ja kun kerran on tullut puhe Kiveliön kävijästä, alkaa siinä kukin muistella kuulemiaan ja näkemiään.

"Mutta siitä ei ole tullut tietoa, mistä se sen Eilan oikeastaan on saanut. Inarissa minulle kerrottiin, että Norjan puolelta on lapsen varastanut tai ryöstänyt, vaan ei ole siitäkään sen selvempää tullut eikä otettu, vaikka lienee tuon aikoinaan kuullut vallesmannikin", kertoo muuan.

"Niin olen minäkin kuullut, mutta kuullut olen toisenkinlaisen tarinan. On puhuttu niinkin, että hänellä on vaimo ja perhe Norjan puolella ja että Eila on kuin onkin hänen oikea lapsensa..."

"Olen minäkin sitä kuullut..."

"Ja ettei hän itsekään ole kirjaton, vaan jolloinkin nuoruudessaan on päässyt karkuun jostakin linnasta, johon ikuiseksi oli tuomittu..."

"Onhan hänestä jos minkälaista kertomusta. Olkoonpa mikä hyvänsä, vaan tarkka on pyssymies, semmoinen, ettei uskoisi, jos ei omin silmin olisi nähnyt..."

Vanha lappalaisukko, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi hänkin nyt puhua:

"Tuhansien porojen hengestä saamme olla kiitollisia Kiveliön kävijälle, sillä kymmeniä ahmoja, porojemme verivihollisia, ampuu hän vuosittain..."

"No se kyllä on tosi..."

"Eikä jouda siinä ahma-irvistelijä länkkyjään lyömään, kun Kiveliön kävijä jälille osuu... Ja ei se mies kenenkään rauhaa häiritse..."

"Ei vainkaan. Yövyppäs kuusen juurelle tulipalopakkasessa, vaikka talo on vieressä..."

"Niinhän hän tekee..."

"Joo. Aina hän näyttää karttavan ihmisiä ja ihmisasuntoja..."

"Siinäpä sen näkee, ettei sillä ole oikein puhdas tunto. Ja miksi ei kenellekään puhu, vaan aina miesjoukossakin istua toljottaa äänetönnä maahan katsoen..."

"Se on hänen luontoaan."

Muuan nuori lappalainen kertoo:

"Minä sen kerran näin Kiveliön kävijän kesäasunnon. Vaan en ole hänestä kenellekään huolinut kertoa."

"No minkälainen oli?" kysyttiin monesta suusta.

"Oli se vähä kummahko, ja aivan sattumalta sille jouduin. Toissa kesänä se oli. Menimme Torasjärvelle kalan pyyntiin, ja minun juolahti mieleeni, että menen yli Karhujupukan laen, jotta jos sattuisi kohtaamaan haukan pesiä... Karumallinen vaara se onkin, se Karhujupukka... Onko teistä kukaan sen laella käynyt?"

Ei ollut kukaan käynyt. Karhujupukan seutuvilla eivät porotkaan viihtyneet, se kun oli huono jäkälämaa, ja sen vuoksi oli vanhojakin miehiä, jotka eivät olleet käyneet Karhujupukalla.

"En minä semmoista vaaran lakea ole ennen enkä jälkeen nähnyt. Suuria paasia päällekkäin poikittain ja pitkittäin, ja semmoisia pimeitä vinkaloita ja loukkoja, että oikein vistottaa, kun menee. Minä yhtä solaa myöten kävelen ja luulen, että se toisessa päässä aukenee, niin ei muuta kuin sola alkaa kaveta ja painua syvemmälle ja pimenemistään pimetä... Vähän matkan päässä sola aukeni ja siinä istui tulen ääressä Kiveliön kävijä kaloja paistellen..."

"No voi saakeli... ei olla kuultukaan..."

"Minäkin säpsähdin ja ajattelin, että mitä tuo vielä tekee, vaan ei ollut milläänkään... Ei kysynyt, mihin olen menossa tai mikä minut sinne johdatti... Arveli vain, että 'sinä taidat olla sen Jouvi-lappalaisen poika'. Vastasin, että 'se minä olen ja lähdin tänne kotkan pesiä hakemaan'..."

"No mitä hän siihen?"

"Ei muuta kuin sanoi, että Tievavaaroilla hän oli nähnyt keväällä kotkia... Enkä minäkään sen enempää tiedustellut, vaan läksin samaa tietä takaisin... Mutta en ole kenellekään kertonut. Ajatellut olen, että jos pahana pitää, niin minkä vielä tekee..."

"Eipähän ollut meillekään milläänkään, kun kerran kohtasimme sydäntalven aikana hänet Saivovaaran kupeelta kuusimajasta nukkumasta. Antoi ryypyt, ei muuta."

"Siivohan se on mies."

"Niin näyttää, mutta on sillä semmoista villiä kiiltoa silmissään, että enpä minä hänen vihollisensa tahtoisi olla..."

Niin miehet siinä kahvia juodessaan aamuvarhaisella juttelivat... Oli Lassi Holsterin emäntäkin kuunnellut miesten puheita ja sekausi kysymään:

"Sattuiko siellä kuulemaan uudesta metsänhoitajasta mitään, joka tästä ennen joulun pyhiä meni?"

"On kuultu. On nähtykin", tiesi muuan nuori poromies, joka oli talokkaan poika, mutta talvisin hiihteli poroissa.

"Ne tästä Eilan kanssa lähtivät. Sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut poron pulkassa istunut..."

"Mainio mies näyttää olevan. Jos sen tapaisena pysyy, niin ei semmoista herraa ole Lapissa koskaan käynyt... Minäkin kun menin luppokirjaa pyytämään kruununmetsään, niin sanoi, että ota sinä vain ajoporoillesi luppoja mistä saat... ja antoi sikaarin vielä... Hauska mies kerrassaan... Ja taitaa olla aika vekkulikin... Kovin se oli ollut tuttavana Eilan kanssa... vaikka mitäpä se meihin kuuluu..."

"Eipä vain kuulukaan", myönsivät toiset, mutta Holsterin emäntä arveli:

"Niin minustakin näytti silmistään se herra, että kyllä se mies monen tytön pään pyörälle panee..."

"Komea on mies. Ja minulle kertoi, että hyvin hän täällä viihtyy eikä kaipaa suureen maailmaan ollenkaan."

"Taitaa olla hyvin varakaskin", puhui Lassi Holsterin emäntä kiitellen. "Kun Lassi hänelle lainasi poron, tässä kun Eilan kanssa lähtivät, niin ei ollut mitään puhetta kyytipalkasta, mutta sitten kun Säikkärä-Mikon matkassa lähetti poron takaisin, niin Lassille kivan kyytipalkan oli Mikolle matkaan pannut ja minulle kaksi koreaa päähuivia ja pojalle tuossa puserovaatteen... Ei ole tästä niin hyväntahtoista herraa ennen Lappiin päin mennyt..."

"Mitä se hänen varoissaan tuntuu!"

"Karhu-Jaakko sanoi Eilallekin antaneen kulta-'minnen'. Sormessa oli Eilalla ollut."

Niin oltiin juttelemassa, kun kotaan samassa työntyi Kiveliön kävijä, hiukset ja hartiat valkoisen huurteen peittäminä.

"Terve taloon!" sanoi hän jymisevällä äänellä ja alkoi vähentää painoa hartioiltaan.

Vaikka Kiveliön kävijää ei ollut niillä seuduin nähty pitkään aikaan, ei kukaan kysynyt mistä päin hän tuli. Lassin emäntä vain toimitti vierasta tulen ääreen ja kahvia tarjotessaan sanoi:

"Näkee tuotakin miestä taas pitkästä ajasta."

"Eipä ole tällä lumella Kiveliön kävijää näissä maissa näkynyt", uskalsivat muutkin jatkaa.

Kiveliön kävijä näytti tällä kertaa puheliaammalta kuin ennen ja ikäänkuin vapautuneen juroudestaan, sillä saatuaan partansa puhtaaksi kuurasta sanoi hän melkein iloisesti:

"Norjassahan näkyi aika niin hupaisesti kuluvan. Olin siellä valaksen pyydyssä..."

Siihen hän kuitenkin pysähdytti kertomisensa, ja näytti kuin hän olisi katunut avomielisyyttään. Kasvoille ja silmiin ilmautui entinen jurous, eikä kukaan tahtonut sen enempää udella, sillä tiedettiin jo vanhastaan, ettei hän mitään kyselemällä kertonut.

Nyt, kun hän oli riisunut peskinsä, tuli hänen tavattoman vankka vartensa paremmin näkyviin. Rinta oli leveä ja kaareva, ja kylkiluut pohottivat puseron alta kuin ammeen vanteet. Kämmenet olivat leveät ja karvaiset kuin karhulla, ja käsien ranteet kuin tavallisen miehen haukiset. Pitkässä mustassa parrassa näkyi joitakuita valkeita jouhia, jotka kuitenkin vain kaunistivat kokonaisuutta. Hänen ollessaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei hänen katseessaan näkynyt jälkeäkään metsissä elävän raa'an miehen villistä ilmeestä; pikemmin niissä kuvastui mietiskelevän ja surullisen mielen ilme.

Mutta kun miehet olivat syöneet, alkoivat he varustella matkaan. Talvinen aamukin alkoi vaisusti vaaleta, ja revontulien loimu oli sammunut. Tähtien välke kävi valjummaksi, ja taivas tummeni. Etelän taivaanrannalta vilahti kapea juova kirkasta aamuvinkkaa, joka tiesi auringon siellä olevan, mutta vielä ei se näyttänyt kultaansa tänne Lapin porstuaan.

"Onko Eila tänä talvena täällä käynyt?" kysyi Kiveliön kävijä, kun vieraat olivat poistuneet.

"On pari kolme kertaa käynyt, ja sinua on kysellyt", vastasi Holsterin emäntä.

Kiveliön kävijä ei enempää tiedustellut, vaan näytti omiin mietteisiinsä vaipuneelta. Mutta kun emäntä kehoitti häntä lisää kahvia juomaan ja poronjuustoa maistamaan, kysyi hän äkkiä:

"Yksinkö Eila kävi?"

"Yksin kävi", vastasi emäntä, kääntyen tuleen päin.

"Oliko koira matkassa?"

"Sitä en muista."

"Olihan Kairi matkassa... Ettekö muista, kuinka se metsäherra sitä hyväili ja kehui kauniiksi", alkoi Lassin poika selitellä. "Se oli hyvä herra, antoi minullekin paperosseja ja poron tiu'un."

"Ole nyt tuossa selittelemättä!" tiuskasi hänelle äiti.

Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan kieltoa, kertoi kaikki tietonsa ja lopuksi sanoi ikäänkuin vielä kehuakseen herran hyväntahtoisuutta:

"Eilallekin kuuluu antaneen kultaminnen..."

"Mistä sinä sen tiedät?" tokaisi taas äiti.

Äänettömänä kuunteli Kiveliön kävijä pojan kertomusta. Emäntä näki kerran hänen sieraimiensa nousevan levottomammin ja silmissä välähtävän kirkkaan tulen, mutta ei kuullut mitään puhuvan.

Ja hetken kuluttua hän laskeusi kyljelleen nuotion viereen ja nukkui siihen pian, tulen valaistessa hänen mustia, pitkiä hiuksiaan.

IV.

Korkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen saivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit luovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!

Se on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja varjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä kiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun alas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla ja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä paistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen männyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää siinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas laaksoon päin.

Järven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä, mutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua pitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee kaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.

He pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä saivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.

"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää kota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja", sanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.

Waltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena Eilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee Eilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat kasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy hänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin lumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.

"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni, rakastettuni", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.

Eilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy herttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:

"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt, ellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua ikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen unohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi mieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan sinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet päivät... aina... aina... Et usko -- mutta minun korvissani soi lakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi... Ja minä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja lämmittää..."

"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa yöllä eikä päivällä... Sinä hurmasit minut heti..."

He työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty järvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.

Yö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät nytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa...

Kummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja omituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa voivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen kiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan kukkulain... Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka potkaisi veneenkaaren laitaan...

Sanatonna häntä Waltteri katseli... katseli... Yhä villimpi riemu täytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset muistot... kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja lupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa? Valetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero! Siellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä rennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan sydämessä.

"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin, vaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin", lausui Waltteri kuin itsekseen.

"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä. Sano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua turvatonta ja orpoa rakastat?" virkkoi Eila hymyssä suin.

"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa, sillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka maailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni leikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu..."

Eilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot käsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: "Niin... niin, sillä lailla minäkin sinua rakastan..."

He nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti. Vetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi kerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan niinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut hallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen sievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.

Waltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään päänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan hommia.

Sitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt kummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa poroilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut vastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja -- lupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta seuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi hänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen haaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä ja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja unholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?

Silloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain hymyillyt... hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja surua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi että odottavan suruiseksi.

Mättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan kanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena haaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen tytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä rohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin hohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo pyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä yönä...

Miksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä tarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin hänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset, irstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta lempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti erehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen, etteivät he uskoneet puhdasta olevankaan...

Taikka hän itse oli erilainen kuin muut ihmiset, hän mietiskeli. Häntä eivät olleet koskaan miellyttäneet hurjat illatsut, ja silloinkin kun hän niihin joutui, pieksi katumus mieltä, ja soimasi tunto raskaasti...

Ehkäpä se olikin Eila, joka oli häntä tänne tahtonut! Mistä oli tullut se kummallinen halu, se ihmeellinen ikävä, nähdä näitä raukkoja rajoja ja Lapin taivasta. Oliko ollut sielun syvyydessä joku salainen aavistus Eilasta, kaipuu ja ikävä, joka johti hänet tänne -- tänne karuun kiveliöön? Taivaan ja maan välillä sanotaan olevan voimia ja kuiskeita, sielujen yhteyttä, joita ei ihmisjärki ole koskaan selittänyt...

Oli miten oli. Mutta sen hän nyt tunsi, että hän rakasti Eilaa koko sydämensä lämmöllä, eikä hänen tunteissansa ollut ainoastaan rakkautta, vaan myös jotakin selittämätöntä, surunsekaista sääliä orpoa ja kuljeksivaa tyttöä kohtaan, hellää hyvyyttä, joka täytti hänen sielunsa ihanilla unelmilla...

Hän oli varma siitä, että ne olivat parhaimpia tunteita, mitä ihmisrinta milloinkaan kokee...

"Kuules, Eilaseni, nyt sinun pitää minulle kertoa isästäsi; lupasithan tuolla taipaleella tullessamme", sanoi hän, nousten istumaan tulen ääreen.

"Kyllä kerron, -- mutta sanoppa minulle vielä yksi asia", vastasi Eila, häärätessään vettä järvestä. "Sanoppa minulle, miksi sinä minua rakastat, vaikka tiedät, että olen oppimaton ja lappalainen, ja vaikka minulla ei ole kotia missään..."

"Siksi minä sinua rakastankin, että olet orpo ja koditon... siksi, että sinä olet kuin lumonnut minut, ja siksi, etten koskaan ole nähnyt semmoista tyttöä kuin sinä... en koskaan..."

"Oletko koskaan rakastanut muita tyttöjä kuin minua? Oletko ollut niin likellä muita kuin minua?"

Eilan ääni värähti hänen sitä kysyessään, ja oli joku syy, jonka vuoksi hän ei nyt voinut katsoa Waltteria silmiin. Odottamatta se tuli Waltterillekin se kysymys, suoraan ja peittelemättä, eikä hänkään uskaltanut nostaa katsettaan Eilaan päin.

Hetken oli Waltteri vaiti, mutta sitten hän sanoi kuin anteeksi pyytäen:

"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. -- Enkä ole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. -- Miksi sitä tahdot tietää?"

Eila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:

"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta... Etkö sinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin nähnyt komeita miehiä... Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin kuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli mennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en välittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut... Isä olisi tahtonut, mutta minä en... En sallinut hänen koskeakaan itseeni... niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen lappalainen... hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin kaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet suora ja vilpitön... Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin minäkin... Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja unhottaa... nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun tiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut..."

Eila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä tutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä, koko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa, silmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut sekä itselleen että Eilalle.

"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti", vastasi Eila raukeana.

Tunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden laajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä toiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota vei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta oli avara näköala kaikille haaroille -- laajaan leivättömään Lappiin. Eila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen ja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja viisas koira, Eilan Kairi.

"Minä en muusta tiedä", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat nousemassa tunturin huipulle. "Varhaisin muistoni on lappalaisen pulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin..."

"Eila raukkani..."

"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden, välisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin minua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä nähnyt... En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua, ettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on minut pienenä lapsena löytänyt... ettei minua ole koskaan kastettu, enkä ole ripillä käynyt..."

He istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila pillahti itkuun.

"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei selittänyt mitään, -- naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi pitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta nimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa... Hyvä Jumala, kuinka olen orpo..."

Waltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja sanoi:

"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi kyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa..."

"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta... jos ei kukaan tiedä mistä olen... eikä minun nimeäni ole missään... eikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin..."

"... niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko maailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä välitä... Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin... metsästelen ja kalastelen... onpa erämaata... onpa kiveliöitä..."

"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin."