Part 3

Jos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei hänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä tapauksessakin pian. "Läpitorni" ei kauvan sulkenut asujamiaan ennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi kauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen, joka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen edessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt kammosi.

Kauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli tapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä hyppäys tullakseen venheesen -- ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin Ruissalon ystävällisiä rantoja.

Melkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset, jo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä. Mutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin katosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat kammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän Korpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin selkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli jälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin odottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton silmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä ilman mitään menettääkseen hänen -- -- -- mutta pois se, hän ei vielä ollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka perään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo olikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.

Vielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu, täydellisesti pelastettu -- -- --.

XIII.

Uusia havaintoja. -- Turvapaikka Ruissalossa.

Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan päätetyn tarkoituksen perillä.

Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille, meneminen sitä noutamaan.

Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin. Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille -- eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat äkkijyrkät.

Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä vilusta, kirje kädessään.

"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."

Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.

Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.

Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli uskaltanut toivoa.

Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon. Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.

-- Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet tallettaa.

-- Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.

-- Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?

-- Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.

-- Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.

Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se viimein kokonaan vaikeni.

Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden, mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen, joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.

Vähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat näkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten hiljaisessa, rauhallisessa metsässä.

Myöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin Kuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia, joka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen piiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon tunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.

Ovi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.

Hän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien sisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki. Ylt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa oli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi tuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu j.n.e. kaikki samaan laatuun.

Kalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla ja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain silmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse, joka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.

-- Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut tarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä äänellä.

-- Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin lähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein viimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä onnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.

-- Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen linnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä minäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.

-- Hm, tarkoitatte?

-- Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain aamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä ja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen sitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka ymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä kovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon hänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen vapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin, hän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän vaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä milloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja rauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.

-- Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahti Ivarsson iloisesti.

-- En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä vastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla? Minullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on imenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja pakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon vanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta -- hän katsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton voisi kuulla hänen sanojaan -- minulla on tarkoitus asumiseeni täällä, tarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen korkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.

Nuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen, vilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä ajatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta, vaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.

-- Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti pientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät hoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa tahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut siitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut niin sanaakaan pojasta.

Ivarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta. Hänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta ei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan sillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin ottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien joukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan oli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.

Ukko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli ollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle niin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten istuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo aikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.

XIV.

Rakkauden ja velvollisuuden taistelu.

Ukko Flink oli tapansa mukaan jo varhain seuraavana aamuna mennyt kokemaan kalanpyydyksiään, jättäen Ivarssonin häiritsemättä nauttimaan sitä lepoa, jota tiesi hänen niin hyvin tarvitsevan kuukautisten vaivojen ja taistelujen perästä. Aamu-aurinko onkin jo korkealla kuin hän säpsähti väsymättömästä koputuksesta tuvan ovella.

Kaikki äsken kokemansa seikkailut vielä tuoreessa muistossa nousi hän sykkivällä sydämellä vuoteeltaan, puki nopeaan vaatteet yllensä ja meni varovasti ovelle eräästä ra'osta siinä nähdäkseen ken tuntematon vieras oli. Vaan epäselvästi voi hän nähdä mustan olennon ääriviivat, mutta sen kasvoja oli mahdoton porstuassa olevan puolihämärän tähden lähemmin nähdä.

Koputus toistettiin taas vielä innokkaammin.

-- Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä äänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua vaikutusta.

-- Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä, on saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.

Ivarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino väijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään vivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.

Edessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi yhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat, ensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat silmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.

Vähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.

Pitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän sanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.

-- Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii unohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei kuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan suosikeista.

Pilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa kuullessaan näitä sanoja.

-- Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet? kysyi Ivarsson hätäillen.

-- Siihen voitte luottaa, vastasi tämä, ja ystävällinen hymyily leikitteli hänen huulillaan.

-- Ja te rohkenette uskoa, ett'ei pakolaista etsitä näillä seuduilla.

-- Siinä suhteessa voitte olla aivan levollinen, olen jo johtanut heidän askeleensa aivan vastaiseen suuntaan.

-- _Te_, huudahti hän hämmästyneenä.

-- Se hämmästyttää teitä, niinpä niinkin, minä en pidä sitä ensinkään ihmeellisenä; ehkäpä asia kuitenkin näkyy teistä luonnolliselta, kun saatte kuulla, että juuri minä olen aikaansaanut koko teidän pelastussuunnitelmanne.

Hän töytäsi esiin ja vaipui innostuneena alas ihanan puolalaisnaisen jalkain juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä; mutta pian tointui hän kuitenkin ensimäisestä malttamattomuudestaan ja lausui sen sijaan lyhyesti: hm, minä kiitän teitä!

-- Ette ole minulle missään kiitollisuuden velassa, vastasi hän, kiittäkäät Jumalan äitiä, joka antoi minulle voimaa ja rohkeutta taitaakseni työskennellä hyväksenne. Kiittäkäät Jumalan äitiä, joka auttoi teitä kovassa vankeudessanne seisomaan vastaan kaikkia niitä kiusauksia, joilla väärintekevä linnanvouti kiusasi teitä kuunnellessaan halpoja kielityksiä.

-- Hyvä neiti, luulen ett'ette oikein tunne koko asian laatua.

-- Tunnenpa paremmin kun ehkä te itse, ja voin todistaa teille, että linnanvouti on julma tyranni, jota kaikki vihaavat, vaikka hänelle osoitetaan teeskenneltyä luottamusta. Saattaa löytyä yksi ja toinen joka myös on hänen puolestansa, elääksensä niin hyvin kuin mahdollista, Peder Rank esim. on yksi näistä hänen uskotuistaan.

-- Se oli tuo lurjus, joka ilmiantoi minun. Odota, ehkä vielä joskus tulen tilaisuuteen maksamaan sinulle samassa rahassa.

Tätä sanoessaan puristi hän käsiään, ikäänkuin osoittaakseen niitä tunteita, joita tunsi tätä hävytöntä kätyriä kohtaan viekkaan herransa palveluksessa.

Nainen jatkoi ikäänkuin lieventääkseen hänen sytytettyä vihaansa:

-- Osoittakaat nyt jaloilla töillä, että olette oikein ymmärtäneet arvostella vaivojani teidän tähtenne. Vihaatte herttuata, minä tiedän sen, ja tiedän myös että hänellä on harvoja totisia ystäviä tässä maassa; mutta olette kuitenkin hänen palvelijansa ja velvollisuutenne vaatii, että olette uskollinen hänelle niin kauvan kuin olette hänen palveluksessaan. Älkäät luulko että minäkään olen hänen ihailijoitansa kuultuani kaikki, mitä huhu on tietänyt kertoa hänestä, mutta minä rakastan herttuatarta, sillä hänellä on harvinaisen jalo sydän ja hänen kohtalonsa en myös tästälähin yhdistetty herttuan kohtaloon. Tahdon myös lisätä vielä, että jokainen uskollisuuden osoitus aikaisemmin tahi myöhemmin saa oikeuden mukaisen palkkansa. Olettehan hairahtaneet tekin, mutta kun kerran teidän aikeenne tulevat tunnetuiksi ja ne menevät siihen suuntaan, kun olen viitannut, on rangaistuksen sijasta kiitollisuus odottava teitä.

Hän nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi, mutta Ivarsson pidätti häntä ja lausui:

-- Yksin teille tulee minun puolestani osoittaa kiitollisuuttani, mutta kuinka voin minä, vähäpätöinen sotilas, palkita teitä kaikesta hyvyydestänne.

-- Tehkäät kun olen käskenyt ja silloin olen myös minä palkittu. Olen puhunut yleisen ihmisrakkauden nimessä ja niiden tietojen mukaan kun olen saanut. Jos olen erehtynyt jossakin, ei se suinkaan tapahtunut pahassa aikeessa. Mitä taas arvoon ja syntyperään meidän välillämme tulee, olette täysin minun vertaiseni, jos kohta onnellinen kohtalo on kohottanut minun hovin, useasti painavaan ilmaan.

-- Kuinka olette jalo, kuinka sydämellisesti toivon, että kaikki se hyvyys, minkä olette minulle osoittaneet ilman että olen rohjennut siitä uneksiakaan, palkittaisiin teille tuhatkertaisesti ja tekisi teidän onnelliseksi.

-- Kiitän teitä tästä onnentoivotuksestanne, vastasi nainen vähän vapisevalla äänellä; mutta vastatkaat minulle: mitä on onni?

-- Tarkoitan että ainoastaan sitä voidaan kutsua täydellisesti onnelliseksi, joka kerran näkee kaikki ihanimmat toiveensa toteutetuiksi ja joka samalla tietää ansainneensa kaiken sen hyvyyden, jota hänelle osoitetaan, vastasi nuorukainen teeskentelemättä.

-- Aivan saman selityksen olisitte tekin saaneet minulta, ja jos minulle joskus suodaan tämä lahja, olen kiitollisuudella muistava teitä. Mutta viellä yksi pyyntö: jos tiemme joskus vastaisuudessa yhtyvät, älkäät tekään silloin unohtako Zaida Barinskya, vaatimatonta hovinaista, joka tarkoitti teidän parastanne.

Taas antoi neiti kätensä hänelle merkilliseen vastaanottoon. Väristys, vielä kylmempi ja kammottavampi kun oli tuntenut linnan hautaholvissa, väristytti nuorukaisen jäseniä. Ymmärsi nyt kaikki, mitä oli salattu tähän kädenantoon. Tunsi samalla pelonkaltaisen tunteen valloittavan itsensä. Oli tällä hetkellä lähellä panemaan kätensä tuon viettelevän olennon soikean vartalon ympäri ja likistämän hänen rintaansa, painamaan tulisen suutelon hänen punertaville huulilleen -- mutta hän rohkaisi mielensä, mahdotonta oli hänen olla petollinen poissa olevaa kohtaan -- ja päälliseksi oli neiti ehkä viellä lopullisesti herttuan ystävä, herttuan, jota hän itse sydämestään halveksui.

Pysyäkseen voittamattomana hehkulta ihanan puolalaisnaisen mustista silmistä, katsoi hän ujokkaasti alas ja suuteli kiitollisella nöyryydellä ainoastaan hänen pientä pehmoista kättänsä.

XV.

Veliriita.

Katkaisemme tässä kertomuksemme johtavan juonen antaaksemme kunnioitetulle lukijalle, jos kohta vaillinaisenkin tiedon valtiollisista rettelöistä y.m. Kustaa Vaasan kuoltua. Tämä tieto ollenee luullaksemme hyödyksi ennen kun edemmäs kerromme tapausten menoa.

Jo eläissään oli Kustaa nimittänyt vanhimman poikansa Eerikin Ruotsin kuninkaaksi ja antanut muille pojilleen Juhanalle, Maunolle ja Kaarlelle perittäviä herttuakuntia. Näistä sai Juhana suuren osan Suomea, nimittäin Turun läänin, Kokemäenkartanon läänin tahi Satakunnan, Raaseporin läänin ja Ahvenanmaan. Heinäkuun 1 päivänä 1560 tekemässään testamentissa vahvisti kuningas Kustaa vielä nämät läänitykset, jota paitsi herttua Juhanan suhteen määrättiin, "että hänen tämän lahjoitusmaan edestä tulee aina käyttää itsensä uskollisesti ja hyvin, kuuliaisuudella, uskollisuudella ja vakavuudella Ruotsin kruunua kohtaan, ja läänistään pitää miten mahdollista kansaa, hevosia ja sotavarustuksia tarjona antaakseen Ruotsin kuninkaalle ja rakastetulle isänmaallensa, kaikessa tapahtuvassa hädässä, apua, tukea ja turvaa maalla ja merellä."

Jo kesäkuun 27 päivänä 1556 oli Juhana saanut herttuakuntansa ja pari päivää myöhemmin sai hän myös ylimmäisen käskyvallan koko Suomessa, jossa ymmärsi panna vaikutusvaltansa voimaan lahjoitusmaidensa ulkopuolellakin. Mutta tämä vaikutusvalta vähennettiin heti Eerikin tultua hallitukseen, kun tämä nimittäin lähetti lähettilään Suomeen saadakseen asujamet myös veljensä herttuakunnassa vannomaan itselleen kuuliaisuuden valan. Tätä tointa vastusti luonnollisesti Juhana ja vähän huoli hän myös siitä rajoituksesta herttuain vallassa, joka Arbogan valtiopäivillä 1561 saatiin aikaan.

Nurjamielisyys kuningas Eerikin ja herttua Juhanan välillä, joka jo heidän isänsä eläissä tuli ilmi enenevässä ynseydessä ja epäluulossa heidän keskenään, synnytetty etupäässä siitä etusijasta, minkä Juhana imartelevalla, liehakoitsevalla tavallaan oli onnistunut saamaan isänsä luona, kasvoi yhä enemmän ja sodan ilmestyessä Ruotsin ja Puolan välillä 1561 oli tämä eripuraisuus jo kasvanut vihaksi. Herttuan naimispuuhat vihamielisen maan kuninkaan, Sigismund II:sen nuorimman sisaren kanssa, melkoisesti puolestaan enensi tätä kireätä suhdetta.

Näistä naimispuuhista lainaamme seuraavat lähemmät tiedot:

Eerikki-kuningas oli kyllä hallituksensa alussa antanut myöntymyksensä Juhanan kosimiseen, mutta kun erimielisyys Vironmaasta, joka suurimmaksi osaksi oli ruotsalaisten vallassa, oli syntynyt Ruotsin ja Puolan välillä ja Sigismundin koetettu sovinto ei tahtonut onnistua, katui Eerikki, kirjoitti taas ja varoitti Juhanaa aikomastansa naimisesta, mutta Juhana pysyi lujana päätöksessään ja Eerikki antoi taas suostumuksensa. Juhana käsitti kuitenkin, että sota piakkoin syntyisi Eerikin ja Sigismundin välillä ja että silloin olisi myöhäistä ajatella naimista; hän matkusti sentähden tavallisesta residensistään Turussa 1562 salaisesti Danzigiin viettääkseen häitään. Tuskin oli Eerikki saanut tiedon tästä ennenkun taas katui ja lähetti sananlennättäjän Juhanan perään, peruutti suostumuksensa ja kutsui hänen takaisin. Tästä pelästyi Juhana; hän oli sitäpaitsi tyytymätön kuningas Sigismundille, joka nyt nuorimman sisaren Katariinan sijasta tahtoi antaa hänelle vanhemman sisaren Annan. Juhana päätti sentähden totella Eerikkiä ja palata. Jo oli hän astunut laivaan kun Sigismundilta tuli uusi sanantuoja, joka toi mukanaan parempia tietoja. Juhana meni jälleen maalle ja matkusti Puolaan huolimatta Eerikin kiellosta. Täällä vietettiin myös, niinkuin jo mainittiin, häät lokakuun 4 päivänä 1562.

Tämä yhdistys maan vihollisen kanssa antoi Eerikille varmuuden siitä, mitä oli pelännyt. Helmikuussa 1563 meni Turkuun sanansaattaja saamaan Juhanan selitystä hänen menettelystänsä, mutta annettu vastaus ei tyydyttänyt Eerikkiä. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Tukholmiin kesäkuun 1 päivänä 1563 ja siellä esiintyi kuningas itse veljensä päällekantajana. Juhana tuomittiin valtakunnan pettäjänä menettämään hengen ja tavaran, jollei kuningas armahtaisi ja säästäisi häntä.

Tiedot tästä ja Juhanan pelko selvän uppiniskaisuutensa tähden veljeänsä vastaan saivat hänen enennetyllä innolla varustamaan itseään vastarintaan, sillä hän ymmärsi mitkä seuraukset kaikesta tästä piakkoin olisivat. Tässä tarkoituksensa kääntyi hän suomalaistenkin puoleen, kun nämät Heikinmarkkinoilla lukuisasti olivat kokoontuneet Turkuun, ja pyysi heidän apuaan veljensä vääryyksiä vastaan, siinä suhteessa tehden vaikeimpia syytöksiä, useimmat täydellisesti valheteltuja. Suomalaiset, jotka uskoivat häntä, lupasivat myös apuansa, apua, josta ei Juhanalla kuitenkaan hänen oman peräänajattelemattomuutensa tähden ollut mitään hyötyä, koska hän nimittäin, niinkuin pian saamme nähdä, sulkeusi Turun linnaan, jonka elokuun 12 päivänä täytyi antautua piirittäjien valtaan.