Part 2

Siten istui hän taas eräänä kevätpäivänä varhain aamulla yksin huoneessaan ja katseli matalasta ikkunasta ulos talviunestaan heräävätä luontoa alhaalla. Linnanlahti oli heittänyt jääpeitteensä, ainoastaan siellä ja täällä rannoilla oli vielä vähän syrjää. Havumetsä kaukana etäällä hohti viheriänä ja majesteetillisenä ja sadottain pieniä sadepuroja lirisivät virmana suurempaan veteen. Ja tämän kaiken yli paistoi aurinko taivaasta, joka oli niin puhdas ja pilvitön kun lapsuuden muisto.

Mikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa välillä!

Katkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä pöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten varisteli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään miten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina kauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.

Hän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta ja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan moniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista. Valleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan varustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä lausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä niin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut häntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.

Silloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan kesken alhaalla.

-- Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi toinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä sanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.

-- Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän vuoden vankeus, vastasi toinen.

-- Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla "Vankitornin" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara herra, jatkoi ensimäinen pontevasti.

-- Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja ylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani teeskennellyllä myöntäväisyydellä.

-- Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää suunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla vaiti kun pahoin puhua -- kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä sammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.

Keskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle tarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää kaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren Ivarssonin kohtalosta.

Zaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan hirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen onnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen sanomattomaan levottomuuteen.

Ja tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita ei milloinkaan ollut tuntenut -- joita ei peto milloinkaan voi kantaa rinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden häneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa pelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä hyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.

VII.

Retki Katrinedaaliin.

Laitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun linnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten herrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on hauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan ja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta tomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle ilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista retkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi ja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille herttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa puistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen linnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.

Kauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin jäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin nauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.

Herttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa risteilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä, uusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus. Hillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja leikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat kaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin hän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan vihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien ohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät tervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän puolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi tarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota on tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin yksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon oli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo havaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken muun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi tyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.

Zaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä ulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei myös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä leikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi havaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin, joka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei enään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei kuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen synkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton koti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi häntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.

Ainoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli linnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden osoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys, millä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet pitää häntä etäällä.

-- Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa kuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan korvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.

-- Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa heidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.

-- Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne, te, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän onnellisena.

-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.

-- Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen tottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.

-- Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun tunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy minun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän uhrauksenne minun hyväkseni -- ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.

-- Ja se on teidän viimeinen sananne?

-- On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.

-- Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä pöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.

-- Minä en tarvitse mitään -- ja jos tarvitsisinkin jotain, ette _te_ ole oikea antamaan minulle sitä.

-- Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?

-- Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin kun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette. Olette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa, ylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän huvinne on musertaa -- ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita sanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette halpa ihminen, herra linnavouti, kärme -- -- --

-- Säästäkäät minua näiltä kovilta sanoilta, varmaankin ovat ne saaneet alkunsa halpamaisesta panettelemisesta, sillä niin kauniit huulet, kun teidän ovat, eivät milloinkaan ole voineet synnyttää niitä.

-- Säästäkää tekin minua lupauksilta, joita ette kykenisi täyttämään, antakaa metsän kukan jäädä kuihtumaan, koska ei teillä kuitenkaan ole tahtoa eikä kykyä antamaan hänelle sitä valoa ja lämpöä, jonka olette häneltä ryöstäneet.

Hän jatkoi kulkuaan jättäen väsymättömän ihailijansa miettimään mitä viimeiset sanansa tarkoittivat.

VIII.

Vanki.

"Vankitornin" ainoan, matalan, ristikolta suljetun, pohjoista päin olevan ikkunan läpi voi päivänvalo ainoastaan säästäväisesti tulla sisälle ja poistaa sitä puolipimeyttä, joka vallitsi täällä sisällä. Se kosteisuus, joka vallitsi tässä ummehtuneessa luolassa, oli peittänyt jääkylmät harmaakiviseinät paksulla homepeitteellä ja sen inhottavan ilman, joka täällä aina oli, täytyi ehdottomasti turmella parhaimmankin terveyden. Vilutaudin oireet värisyttävät kerran toisensa perään vangin väsyneitä jäseniä ja se viitta, jota hän huolellisesti koetti kääriä ympärilleen, voi ainoastaan hieman poistaa sitä.

Ivarsson oli jo kokonaista neljä kuukautta taistellut kaikkia näljän ja tuskan vaivoja vastaan tässä luonnottomassa asunnossa, sillä se ruokakaan, joka lähetettiin tänne alas, ei ollut likimaillekaan riittävä täyttämään kaikkia ruumiin tarpeita. Hyvin vähän oli hänellä myös tietoa siitä, mitä tällä ajalla oli tapahtunut ulkona, ainainen kuollon hiljaisuus oli kaikki, mitä oli saanut kokea, ainoastaan silloin tällöin häiritty valitushuudoilta palan matkan päässä olevasta "läpitornista", eräs vielä pimeämpi ja kamalampi vankila, johon paatuneet pahantekijät pantiin, siellä tapahtuvien kidutusten kautta pakoittaakseen heitä tunnustamaan. Ennenkun vanki laskettiin tänne alas riisuttiin häneltä kaikki vaatteet, kesällä aina paitaan asti, talvella sai hän pitää takin yllänsä. Ruokana täällä oli vesi ja leipä.

Ainoat valoisammat hetket Ivarssonin sietämättömässä asemassa olivat ne ajat, jolloin hän pääsi hengittämään vapaata ilmaa ulkona vankipihassa, eräs korkealta muurilta ympäröitty kenttä eteläisen sivurakennuksen edessä.

Täällä voi hän havaita, mitä ei tuolla sisällä ollut aavistanutkaan, että kevät jo oli ehtinyt pitkälle, että Auran laineet jo olivat heittäneet jääpeitteensä, että puut olivat hohtavina kevätpuvussaan ja että muuttolinnut olivat palanneet vielä hiljakkoin niin autioihin metsiin Pohjolassa. Taivaan sininen laki, joka oli päänsä päällä, ja kullalta loistavan auringon säteet sulattivat niin kummallisesti hänen rinnassaan lämpimämmät tunteet, jotka jo olivat olleet jäätymäisillään siellä kylmässä, pimeässä hautaluolassa, mihin oli karkoitettu. Mutta samalla heräsi myös mietteitä ja aavistuksia, jotka usein vielä enemmän synkistyttivät hänen mielensä ja kuvasivat vastaisuuden vielä tummempana kun ennen.

Hänen kävellessään täällä mykkänä kun hahmo, valmiina niin pian kun vaan mahdollista ottamaan jäähyväiset elämältä ainaiseksi, heräsivät muistot, joille ennen kernaasti oli antautunut, ja siirsivät hänen, niinkuin monasti ennen, kauas pois Suomen rajoilta kotimaahan rakkaasen Ruotsiin ja sen aarteen luo, jonka siellä talletti. Kuinka eikö halunnut tulla sinne ja uudelleen solmia niitä siteitä, jotka pitkä poissa-olo oli irroittanut, kuinka eikö odottanut häntä taas nuorena, voimakkaana ja kukoistavana se, joka sinä kauniina heinäkuun aamuna sanoi hänelle jäähyväisensä -- ja nyt, nyt oli hänestä jälellä ainoastaan varjo, joka pian katoaisi sekin, joll'ei hän jonkun ihmetyön kautta pelastuisi niistä kärsimisistä ja taisteluista, jotka nyt kalvoivat häntä.

IX.

Odottamaton löytö.

Eräänä päivänä toukokuun alkupuolella kun hän taas kovaonnisten kumppaneinsa keralla nauttei muutamien nopeain hetkien virvoitusta ulkona, tapahtui tapaus, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa lupasi lievitystä siinä tuskallisessa tilassa, missä Ivarsson nyt oli.

Vankipihaa ympäröivässä muurissa oli siellä täällä aukkoja, joista kanuunain suut ammottivat sotaista vihollista vastaan, ikäänkuin varoittaen häntä tulemasta linnan muureja liian lähelle.

Ivarsson oli, muutaman kerran tavallisuuden mukaan käveltyänsä edestakaisin pihalla, istahtanut erään tämmöisen raskaan metallikapineen päälle ja katseli halukkaasti ulos avoimesta paikasta, mikä kanuunalta jäi muuriin. Vastapäätä oli Korpolaisten nokka, jossa par'aikaa oltiin innokkaassa työssä linnoitusten ja vallien rakentamisessa, tarpeen vaatiessa vastaanottamaan Ruotsin laivastoa lämpymillä tervehdyksillä, jos, niinkuin huhu tiesi kertoa, se tulisi uhkaamaan linnaa piirityksellä. Sen edessä keinui herttuan laivasto, valmiina milloin tahansa nostamaan ankkurin ja viemään huvittelijoita lähempänä tahi etäämpänä oleviin lempipaikkoihin, ja iloisia ääniä kuului kaikkialta.

Arvaamatta havaitsivat hänen silmänsä paperipalasen, pistetty muurin ja sen kanuunan väliin, mihin hän tavallisuuden mukaan taas oli istahtanut. Jo ensi silmäyksessä siihen voi hän eroittaa muutamia kirjaimia ja lähemmin tutkittuansa sitä havaitsi hän niiden muodostavan nimensä. Löytö siis oli kirje, osoitettu hänelle.

Varovasti pisti hän sen kenenkään huomaamatta takkinsa alle, vakaana päätöksessään vankeutensa yksinäisyydessä koettaa selittää sen salaperäistä sisältöä.

X.

Unelmat. -- Todellisuus.

Kun "Vankitornin" ovet taas olivat suljetut Ivarssonin jälkeen ja hän oli vakuutettu ett'ei yhtään asiaan kuulumatonta silmää tavoitellut häntä, otti hän esiin salaperäisen löytönsä, minkä oli löytänyt ulkona, ja avasi sen.

Se oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu murteellisella Ruotsin kielellä.

Monien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka ympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.

Siinä oli:

"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi pakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin luoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän käytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana hetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä voitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee pelastua liian aikaisesta haudasta."

Voimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi suojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien sisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja onnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös vaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä pakenemaan onnistuisi.

Kuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään tapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä aikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä vankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään voimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.

Väsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja kuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut saanut, tuli pian kyllä.

Mutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat. Milloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja iloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta, milloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan suurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät, jotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan lumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin taisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa kaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon oli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka oli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän, töytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen päänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti juuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.

Vielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka edelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla vaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki aivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen vapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan odottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän kanssa -- elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin tähän kadotuksen luolaan.

XI.

Järkähtämätön aikeessaan.

Sillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli paljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan. jolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään ja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten vahvistamisessa.

Tämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä epäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se salaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä hänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän itseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä niin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että kerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän omansa keralla.

Kuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään saisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä tuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.

Kokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta johdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään, minkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään uudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa vihan ja tyytymättömyyden -- yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka päivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan huomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös omiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen tupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja ylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin katsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei saanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan alla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä oli sietämätön.

Hän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin tahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen perho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä jokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää toisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen sai kokonaan syrjääntyä.

Arveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää epätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt silmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta lapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti oli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos vaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt pyrki.

XII.

Kahleet irroittuvat.

Ivarssonin viimeinen yö "Vankitornissa" tuli paljon vaivalloisemmaksi kun kaikki muut, mitkä monen kuukautisen vankeutensa aikana oli täällä saanut kokea. Uni, joka aikaisemmin niin helposti saapui, vaikka häirittykin vilkkailta, väsyttäviltä unelmilta, ei nyt enää, huolimatta hänen innokkaista ponnistuksistaan, tahtonut tulla; sen sijaan heiteltiin hän toivon ja epätoivon tilan välillä, joka väsytti häntä paljon enemmän kun sen levon tavoitteleminen, jota ei voinut saavuttaa.

Vihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän ikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon hän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä ja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla, kostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän pitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa askeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija, joka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä kuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas kuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin läheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan elämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.

Vanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin määrin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle arvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut käsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan, olisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin jähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi ylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn tähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta väärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen epäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.

* * * * *

Sekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos raittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä ihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt suljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain sisäpuolella.

Yksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan muurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi hänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut, jolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta, hävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat elämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli johtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.

Varovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa sopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen tornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi todellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli mahdoton sitä löytää.

Hän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että se todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana sisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän voinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku ystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka sitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen käsittämättömän kirjeen.

Hän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot hiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin vilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen saakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli todellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa -- kaikki oli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä vähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan asujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä uppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen puolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin kun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi kävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.