Part 1

TURUN LINNASSA

Kertomus Juhana-Herttuan ajoilta

Kirj.

V. LINDMAN

Suomensi B. G. [Berndt Grönlund]

Helsingissä [1892], K. E. Holm'in kustannuksella.

Hufvudstadsbladetin uudessa kirjapainossa.

SISÄLTÖ:

I. Myrsky merellä. II. Turvapaikka maalla. III. Raaseporissa. IV. Juhlamenot Turun linnassa. V. Juomingit seurasalissa. VI. Pilviä kevättaivaalla. VII. Retki Katrinedaaliin. VIII. Vanki. IX. Odottamaton löytö. X. Unelmat. -- Todellisuus. XI. Järkähtämätön päätöksessään. XII. Kahleet päästetään. XIII. Uusia löytöjä. -- Turvapaikka Ruissalossa. XIV. Taistelu rakkauden ja velvollisuuden välillä. XV. Veliriita. XVI. Herttua ja herttuatar. XVII. Öillisillä aalloilla. XVIII. Pahoja huhuja. XIX. Tappio. XX. Uhri. XXI. Loppu.

I.

Myrsky merellä.

Oltiin joulun edellä 1562.

Tuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle, vihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka pimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman kanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta ikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen itsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä valoisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen tuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla muuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo toivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.

Synkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon tuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla "Ursus Finlandicus", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja jo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä masentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla matkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä kovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä valossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan parempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista epäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä elävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki kummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana Vilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut -- myöskin ne ennustaen tulevia onnettomuuksia.

Herttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli tehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen kehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin tusinan "ave Mari'oita" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka päivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden kautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan viimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.

Vihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja se lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken näkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla esiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään antoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren äärettömälle ulapalle.

Mutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään toivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä kauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta muuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman odotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta siintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla kadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut kauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja peittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.

Kuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita ollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä, ne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden harjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin ensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot kykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen perään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi -- mutta Turun linnan tornihuippuja ei tullut näkyviin -- -- -- havaittiin nyt, mitä jo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä alkuaan oli tarkoitettu.

II.

Turvapaikka maalla.

Hämmästys Länsi-Uudenmaan pienessä pappilassa ei suinkaan ollut vähäinen, kun sanansaattaja joulukuun 3 päivänä päivällä tuli ilmoituksella, että laivasto oli käynyt ankkuriin selällä sen edessä ja että lipusta eräässä isomastossa selvästi voi päättää korkeita vieraita olevan laivastolla.

Hiljainen Eskil Isaeus par'aikaa puolisoineen söi yksinkertaisen päivällisateriansa, kun ensimäiset huhut tästä saapuivat tänne, ja hän oli tuskin ehtinyt kiittää ruoan edestä ennenkun ratsu jo saapui pihalle ja ilmoitti että hänen herttuallinen armonsa halusi saada tarpeellisia ajopeliä viemään saapunutta korkeata pariskuntaa ja hoviväkeä Turun linnaan. Hädin tullen tyydyttiin kun päästiin katon alle, koska pimeä pian oli tulossa. Raivoavassa myrskyssä ja sumussa oli yli purjehtiessa kuljettu harhaan ja sentähden täytyi nyt koettaa maatietä päästä matkan perille, sillä ei enää haluttanut mennä koettelemaan meren ankaruutta niin levottomana vuodenaikana.

Vanha prelati oli hetken kuunnellut vaimonsa selityksiä mitään virkkaamatta, sillä tämän kautta vietiin tämä toivomus huoneen isännälle ja perheen päälle, mutta vähitellen havaittiin laskujen hänen otsallaan saavan tavallista uhkaavamman luonteen ja kädet ristissä rinnallaan lausui hän tuimasti:

-- Minun asuntoni on rauhan asunto; omatuntoni kieltää minua palvelemasta valtakunnan vihollisia.

-- Ja sinä luulet siis, että tyydytään tähän vastaukseen? Muista minkä vaaran kielto saattaisi meidän huoneellemme -- -- --

-- Minä olen Herran sotilas, keskeytti pappi, enkä pelkää mitään ihmisten juonia, tehdessäni mikä oikein on.

-- Mutta kuule Eskil toisten tähden, jotka muuten saavat kärsiä sinun vihastasi herttuata kohtaan, jatkoi vaimo taivuttaakseen miestään.

Kauvan seisoi hän, miettien vaimonsa viimeisiä sanoja, sitte lausui hän lempeemmin:

-- Heidän tähtensä, sinä olet oikeassa, Elisabeth, anna siis valjastaa; mutta meidän ainoalla ajopelillämme ei pitkälle päästä. Anna sentähden sanoa korkealle herrasväelle, että minun huoneeni saa olla avoinna heille kunnes ehtivät ryhtymään enempiin toimiin Turunmatkaa varten.

* * * * *

Talvi-illan varjot olivat jo peittäneet seudun läpinäkymättömällä pimeydellä; ainoastaan siellä täällä nähtiin valkoisia kinoksia pilkottavan, ja tähtikirkas avaruus oli majesteetillisenä ympäröivän hiljaisuuden yli. Mutta rauhallisessa maapappilassa oli häärinää ja pyörinää ja vilkkaasti leimuavat valkiat houkuttelivat kaikki ympärilleen. Hoviväkikään ei laiminlyönyt virkistyttää vilusta ja väsymyksestä kankeita jäseniään sekä lämmittävän lieden ääressä että virvottimilla, joita runsaasti oli tarjona. Viini juoksi virtoina ja helinässä ja hälinässä, laulain ja jutustellen, iloittiin siitä, että vihdoin viimein oli saavuttu kovalle maalle -- kunnes uni voitti kaikki ja sulki heidän ystävälliseen syliinsä.

Herttuatar ennätti kaikkialle ja kaikkein kanssa ja se vaatimaton rakkaus, millä hän nyt niinkuin ainakin kohteli kaikkia palvelijoitaan, vaikutti aivan virkistävästi heihin niiden kaikkien synkkien vastaisuuden toiveiden aikana mitä jo saapuessaan heille vieraasen maahan kantoivat tykönään. Juhana-herttuankin monesti synkille kasvoille loi hän katseellaan iloisen loisteen tahi saattoi hänen sydämensä sykkimään kovemmin jollakin ystävällisellä hyväilyllä tahi kehoittavalla sanalla.

Jo harmaapäinen pastoorinrouva hoiti myös emännän velvollisuuksiaan kiitettävällä tarkkuudella; varhain aamusta myöhäiseen iltaan nähtiin hän häärivän toimissa loistavan komeuden keskellä, aivan kun ei mikään talvi vielä olisi riipottanut luntansa hänen kiehkuroihinsa eikä vanhuus ja väsymys painaisi häntä.

Miehensä sitä vastoin vaarinotti, helposti ymmärrettävistä syistä, mitä varovamman käytöksen vastentahtoisia vieraita kohtaan, vaikka hänkin oli olevinaan itse kohteliaisuus ja nöyrä alamainen, kun niin vaadittiin. Mutta mielessään pyysi hän korkeimmalta anteeksi rikosta, jonka piti tehneensä sekä kuningastaan että sitä seurakuntaa vastaan, jonka paimeneksi oli pantu, palvelemalla tätä suuren Kustaa Vaasan, hänen mielestään sukuansa halventavaa poikaa.

Pappilassa ei kuitenkaan viivytty kauvan. Seuraavana päivänä saapui jo nimittäin joukko kelvollisia ajopeliä ja tuhatluku ratsuja, jolloin matkaa jatkettiin Raaseporiin. Vähä sen jälkeen purjehti myös laivasto Turkuun.

III.

Raaseporissa.

Raaseporissa oleskellessa vietettiin aika mitä huolettomammalla tavalla. Herttua koetti aina olla niin kekseliäs kun mahdollista, tehdäkseen olon hauskaksi ja hupaiseksi nuorelle puolisolleen ja seuralaisilleen. Myös väestön annettiin ahkeraan ottaa osaa näihin moniin huvituksiin tahi itse panna toimeen itselleen huveja, ja mielihalulla katselivat kaikki, aina herttuaan saakka, näitä.

Varhain eräänä iltana, noin pari viikkoa siitä, kun saavuttiin Suomeen, istuttiin taas alhaalla avarassa seurustelusalissa katsellen niitä hyppyjä ja leikkejä, joita alhaisempi hoviväki pani toimeen niiden sotilaiden kanssa, mitkä vähä ennen olivat saapuneet tänne Turusta vahvistaakseen vartiaväkeä.

Ilo oli yleinen ja muutamat hovineideistäkin eksyivät tanssin pyöreihin herttuattarensa suureksi huviksi. Herttua itse oli edellisenä päivänä matkustanut Turun linnaan valmistamaan herttuallisen puolisonsa juhlallista vastaanottoa.

Näistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka kauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa silmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä vanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain luonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi herttuattaren uskotuista. Tämä suosio oli tosin alussa saattanut hänen naiskumppaninsa hyvin paljon kadehtimaan häntä, mutta vaatimattomuudellaan oli hän pian ymmärtänyt poistaa kaiken vihan ja tehdä itsensä rakastetuksi myös näiltä.

Rusottavan punaisena huimasta tanssista, johon hänkin oli ottanut osaa, oli hän istahtanut erään pylvään viereen, joka toisten keralla kannatti suuren salin holvattua kattoa, ja istui siellä vilkkaassa keskustelussa toisten neitien kanssa. Silloin astui sisälle ovesta vastaisella seinällä nuori, kookas mies, yksi äsken saapuneista sotilaista. Kuiskutus alkoi salissa heti hänen jalon, muhkean muotonsa ilmestyttyä ja neitoset kokoontuivat toisiltaan tiedustamaan ken sorea mies oli.

Nuori mies, Hans Ivarsson, oli kotoisin Blekingestä ja oli jo kokonaista kolme vuotta palvellut herttuata ja kohonnut paljon hänen suosiossaan miehuudellaan ja rehellisyydellään, ehkä enemmän kun moni häntä vanhempi sotilas, joka ei suinkaan ollut omiaan enentämään sovintoa hänen ja kumppaniensa kesken. Tänäkin iltana näkyi veren nousneen monen nuoren miehen päähän nähdessään mikä onni vastatulleella oli myös kauniimman sukupuolen luona. Mutta tämän menestyksen ei näkynyt herättävän mitään huomiota hänessä; pää-asia oli hänen mielestään ottaa vaarin tilaisuudesta, kun semmoinen sattui löytymään, siten haihduttaakseen sitä koti-ikävää, mikä silloin tällöin valtasi hänen. Mutta lapsuuden kotiin ei hän ikävöinnyt, kun muisto menneistä ajoista valtasi hänen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitten kuolleet ja se maatilkka, missä lapsena oli juoksennellut, oli mennyt perinnöksi vanhemmalle veljelle. Mutta kivenheiton päässä Oosin torpasta, hänen lapsuuden kodostansa, asui nuori ja kaunis Blekingen tyttö, hän voi nyt olla noin 19-vuotias; hänestä oli aina lapsuudesta saakka pitänyt ja poislähtiessään antoivat he toisilleen pyhän lupauksen, että niin pian kun kohtalo veisi heidän yhteen, he laatisivat itselleen kodon saman katon alla eivätkä milloinkaan enään jättäisi toisiaan.

Nyt oli, niinkuin sanottiin, kolme kokonaista vuotta mennyt eikä hän ollut mitään kuullut tytöstä, ja Jumala tiesi milloin saisi jälleen nähdä rakastettuansa ja ikävöittyä Blekingeänsä, sillä varmaan olivat levottomat ajat tulossa herttuan ja kuninkaan eripuraisuuden tähden, tämän herttuan, jota sydämensä pohjasta vihasi, vaikka oli häneltä saanut niin suurta suosiota. Hän häpesi uskollisuuttansa tälle ulkokauniille herralle, kuitenkin -- hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mitä muuta häneltä vaadittiin!

Milloinkaan ei hän ollut pyytänyt turhaa kunniaa eikä vertaistensa, enempää kun muidenkaan, ihmettelemistä, hänen elämänsä tarkoitus oli pysyväisempää laatua: että kerran tuntea itsensä onnellisena mainitessaan Greeta Larssonia omakseen, että Greetan kanssa saada olla osallinen iloissa ja huolissa täytettyään velvollisuutensa isänmaan hyväksi.

Mutta missä tahanaan tämä nuorukainen esiintyi ei voinut hän välttää kaikkein huomiota. Paitsi miellyttävää ulkomuotoa oli hänessä niin paljon muuta, jonka välttämättömästi täytyi vetää puoleensa, eikä se ollut ensinkään kummallista, jos tämä ihana olento puolalaisissa hovinaisissa, joilla yhä edelleen oli mitä huonommat ajatukset pohjoismaista ja niiden asukkaista, herätti hämmästyksen ja ihastuksen.

Zaida Barinsky näkyi tässä tilaisuudessa enimmin mieltyneen nuoreen ruotsalaiseen soturiin. Koko iltana otti hänen vaarin jokaisesta tämän pienimmästäkin liikkeestä eikä voinut kyllin ihmetellä, että tämä alhainen sotilas kaikessa käytöksessään osoitti semmoista säädyllisyyttä, joka olisi ollut kunniaksi monelle häntä korkeammalle. Vielä leikkien ja tanssien hälinän vaiettuakin, kun yö yksin vallitsi suuressa talossa, ei hän unissansakaan voinut olla antamatta hänelle kunnioitustaan ja ihastustaan.

IV.

Juhlamenot Turun linnana.

Perjantaina joulun edellä 1562 otti herttua Juhana juhlallisesti vastaan puolisonsa Turun linnassa. Nyt seurasi perättäin juhlia ja huvituksia, joita kesti kahdeksan päivää ja sittemminkin koko sen ajan, kun korkea parikunta oleskeli täällä, oli linnassa semmoinen hyvin vointi, ett'ei siellä ennen eikä jälkeen ole semmoista ollut. Jo kauvan ennen naimista oli laveihin toimiin ryhdytty linnan panemiseen täydellisesti arvolliseen kuntoon ja oli herttua tässä suhteessa tehnyt kaikki, saattaakseen jumaloidun puolisonsa olon täällä niin mieluiseksi kun mahdollista.

Linnan vanhat seinät ja katot olivat koristetut kalleilla tapeteilla ja maalauksilla, kultanahkapäällyksillä, damasti- ja silkkikankailla, maalatuilla kilvillä, loistavilla aseilla ja monihaaraisilla kynttiläkruunuilla. Jo vuona 1557 löytyi täällä 56 maalattua taulua tahi tapettia, useimmat kuvaavia vanhan testamentin tapauksia, 22 esirippua, joita käytettiin ehkä vuoteiden eteen ja joista moni oli silkistä, 21 kirjavaa kattovaatetusta, myöskin ne enimmäksi osaksi silkkikankaasta, 8 seinäpeitettä, kaikki uljaasti kaunistetut maalauksilla ja osa niistä yli neljänkymmenen kyynärän pituisia. Pitkin seiniä oli pitkät lavitsat, peitetyt tyynyillä ja samettipäällyksillä, muutamat yli kymmenen kyynärän pituisia. Luvultaan oli niitä 45. Niitäkin koristi kaikellaiset kuvat, tapahtumia Trojan sodasta y.m.

Vielä suurempaa komeutta todistivat astiat ja puvut. Pöytiä peittivät monivärillisellä silkillä ommellut pöytäliinat. Pöytä- ja juoma-astiat olivat suuremmaksi osaksi kullasta ja hopeasta. Suuri joukko kalliita hopeamaljoja luetellaan herttuan kaluluettelossa. Yksi semmoinen painoi esim. 31 naulaa 4 luotia, hopeainen viinikannu 40 naulaa 14 luotia j.n.e. Kulta ja kalliit kivet välkkyivät myös runsasti hoviväen silkistä ja sametista tehdyissä puvuissa. Yksi ainoa herttuattarelle kuuluva päähine arvattiin 2,200 taalarin arvoiseksi. Yksi kaularengas maksoi 4,000 taalaria, yksi kaulassa kannettava risti 2,000 taalaria j.n.e.

Ylöllisyys ruoassa ja juomassa kuului myös järjestykseen. Vastaanottojuhlallisuuksien aikana ja vastedeskin pöydät oikein uupuivat niitten ruokien alla, joita niille katettiin. Siten oli ruokaluettelossa ainoastaan kalaruokia seuraavat: lohi, siika, lohenmäti, siian mäti, silakka, säynäs, nahkiainen, lahna, ahven, särki, hauki, kuore ja ankeriainen.

Lukuisa hoviväki edusti montaa kansakuntaa. Siten tavattiin siellä, paitsi suomalaisia, saksalaisia, tanskalaisia, puolalaisia, skotteja, ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia.

Jo aikoja ennen herttuattaren komulla ja loistolla tuloa Turun linnaan olivat sen muurit kajahdelleet iloisten juhlain riemusta. Herttua oli nimittäin henkilö, joka ymmärsi huvitella, joka nähdään esimerkiksi eräästä kirjeestä, kirjoitettu Turussa joulukuun 22 päivänä 1556 Erik Memmingin leskelle, rouva Heblalle Paraisten Qvidjassa, jossa tätä kehoitetaan "rakkaine lapsineen ja neitsyineen" toisena joulupäivänä herttuan luo "olemaan hupainen ja kevytmielinen".

Juhlallisuudet nyt ja vast'edes vietettiin lukuisilla leikeillä ja tansseilla, joissa soitti oma soittokunta, johon kuului kantelen- ja viulunsoittajia erään Juhan Italianin johdolla. Vielä mainitaan kortinpeliä ja teaatterinäytöksiä, joissa viimeksi mainituissa näyttelijät olivat koulunuorisoa. Olon sisällä huoneissa tullessa yksitoikkoiseksi noustiin laivaan aina valmiina olevassa laivastossa, joka oli ankkuroittuna linnan edessä, ja ohjattiin Ruissaloon, mihin erityinen eläintarha oli perustettu ja sen monesti ylistetyt tammet olivat istutetut, tahi Katrinedaaliin (josta enemmän vastedes). Nämät huviretket ulotettiin joskus aina Kastelholmaan Ahvenanmaalla ja Ulvilaan.

V.

Juomingit seurasalissa.

Laskevan joulukuun auringon viimeiset säteet luovat omituisen värillisen kiillon maalle ja vedelle, ikkunat Turun linnassa loistavat niinkuin olisi valkea kaikissa raoissa sen muurien sisällä ja heijastus tuomiokirkon etäällä vilkkuvasta katosta ja torninhuipusta on oikein lumoava. Tätä näkyä kestää kuitenkin vaan muutama minuutti ja varjot peittävät taas kaikki tuolla ulkona läpinäkymättömään pimeyteen.

Astumme suuren portin kautta Kuningattaren kadun [nyt Linnankatu] päässä ulkomaiselle linnapihalle. Juhlan riemu on hetkeksi vaiennut, hiljaisuus vallitsee kaikkialla; vaan silloin tällöin häiritsee rauhallisuutta vahtisoturin askelein kaiku hänen astellessaan kylmettyneessä maassa, tahi soturien hilpeä sorina juomingissa pohjoisessa sivurakennuksessa.

Mutta jos astumme vanhan linnan pihalle, kohtaa meitä runsas valo eteläisestä sivurakennuksesta. Se tulee tänne alas varjojen seuraan Katarina Jagellonikan komeasti koristetusta rukouskammiosta, jossa hän Puolasta tuomansa luonnollisen suuruisen Marian kuvan, täysinäisestä hopeasta, edessä katolilaisessa innossaan monet kerrat päivässä rukoilee "ave'nsa", jossa hän, ajatuksissaan kaukana uudesta kodistaan Pohjolassa, uneksii takaisin lapsuutensa muistoihin Puolassa, missä hän rukoilee monta palavaa rukousta pyhän Jumalan äidin tykö, että tämä taivuttaisi hänen puolisonsa ainoaan autuaaksi tekeväiseen uskoon.

* * * * *

Runsaasti valaistussa seurasalissa alikerroksessa on hyvin hauskaa. Peder Rank, rakuuna edesmenneen Kustaan ajoista, istuu par'aikaa sen pitkän pöydän päässä, joka on pitkin toista poikkiseinää, ja laulaa, vahtoova oluttuoppi kohotettuna, hauskan laulun "Eerikki-kuninkaan ja Karin-neidon rakkauden seikoista", ja toiset laulavat silloin tällöin mukana kaikki yhdessä. Ja juotuansa melkoisen kulauksen keltaista lempijuomaa käy tuoppi seuran ympäri, kunnes viimeinen pisara on tullut tarkoitukseensa. Tätä menettelyä, jota on toistettu ahkerasti kyllä, sen verran mitä voi päättää rusottavista kasvoista ja iloisista, remastavaisista lauluista ja pilasta, joka kajahtaa salissa yhä enennetyllä innolla mitä enemmän aika kuluu. Ja häpeä sille, joka ylenkatsoo Jumalan lahjan tahi luulee herttuan kellarin tyhjentyvän äkkiä.

Perällä avoimen takan edessä, missä iloinen nuotiovalkea räyskyy, heittäen lumoavan valonsa saliin, istuu aivan nuori mies, soturi hänkin, tarkasti seuraten toisiansa kiertäviä tulen kieliä. Muuten näkyy hän olevan vallan välinpitämätön toisten melusta ja ilosta.

-- Mitä hittoa, ärjäsee eräs pöytäseurasta, eikö tuo poikanulikka taas istu tuolla ja uneksi tyttölöisestään Blekingessä. Mitä paholaisen hullutuksia se on. Tule tänne, niin ilahtuu mielesi.

Peder Rank, joka taas on täyttänyt tuopin niin että sen sisältö vaahtoaa yli reunojen, menee samassa erakon luo, lyö miehuullisesti häntä olkapäälle ja lausuu:

-- Tässä on tuoppi, juo herrasi ja herttuasi malja.

-- Eerikki-kuningas on minun herrani, vastaa nuorukainen vakavalla äänellä.

Peder Rank muuttaa muotoa, mutta hillitsee itsensä ja lausuu teeskennellyllä tyyneydellä:

-- No, no -- älä nyt raskauta omaatuntoasi, kenelle olet vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden, sitä tulee rehellisenä miehenä palvella.

-- Ja juoda siitä hyvästä, mitä hän tarjoo, jos et ole pelkuri, karjasee joukko perällä hänen oikealle puolellaan vastaukseksi.

Nuorukainen muuttaa vuorostaan muotoa hänkin, kohottaa reippaasti sorean vartalonsa ja menee toisten luo pöydän ääreen.

-- Mikä Ruotsin mies voi palvella kahta herraa? kysyy hän.

-- Me palvelemme herttuata eikä ketään muuta, hän on meidän herramme, kuuluu yksäänisesti vastaus hänelle.

-- Mutta Eerikki-kuningas on Svean valtakunnan voideltu kuningas ja Suomi on osa Svean valtakunnasta.

-- Siitä pidämme viis väliä, herttua on palkannut meidän, häneltä saamme palkkamme ja häntä palvelemme me kunnes joku muu maksaa enemmän.

-- Muuten istuu Eerikki-kuningas hyvin horjuvasti kuninkaanistuimellaan, sanoo Peder Rank teeskennellyllä tuntijan vakavuudella.

-- Aina siitä saakka kun otti munien myyjän Tukholman torilta, lisää toinen joukosta.

-- Kuningas ymmärtää kyllä naisten mielet, sen voitte uskoa, vakuutti kolmas; ei hän antanut itseänsä pettää tuonoin Mons Perssonilta, joka luuli ytimen olevan hyvän, vaikka kuori oli rypistynyt ja ilmoittunut.

-- Kiitos lyönnistä, Larsson, mutta minunkaan tupani ei ole täynnä äpärälapsia, joihin yleisö ylenkatseella katsoo. Poika minulla on ja se oikeata laatua, sillä Kreeta ja minä olimme olleet naituna vähintäänkin neljä vuotta ennenkuin hän näki päivän valon.

Hans Ivarsson, sillä se oli sama miehuullinen nuorukainen, jonka ennen olemme tulleet tuntemaan Raaseporissa, oli seisonut hetken tulipunaisena ja kuunnellut kaikkia niitä kokkapuheita, joita nyt kuului sieltä ja täältä -- nyt viimein tulistui hän ja lyöden nyrkkiään pöytään niin että kaikki, mitä sillä oli, hypähtivät ylös-alaisin ilmoitti hän paheksumisensa, lausuen samalla:

-- Suu kiini kirotut panettelijat, Eerikki-kuningas on kunnon mies ja Svean valtakunta voi ylpeillä omistaessaan kuningattaren, niin lempeän ja hyvän kun Karin on.

Nyt ilmestyi levottomuus sotureissa, kostohuutoja, kirouksia ja herjaussanoja, joihin oluen vaikuttama juoppous antoi maukkaan höysteen, kaikui salissa ja miekkojakin paljastettiin antaakseen, niinkuin sanottiin, vastausta puheesen.

Kuka tietää miten tämä yöllinen välinäytös olisi päättynyt, ell'ei Peder Rank vanhimpana joukossa olisi mennyt väliin ja eroittanut sotahaluisia ja rauhoittaakseen heitä luvannut toimittaa uppiniskaiselle nuorukaiselle tarpeellista rangaistusta. "Vankitornissa" saisi hän kyllä vielä miettiä ken oli herra Turun linnassa.

VI.

Pilviä kevättaivaalla.

Turun linnassakin tuli Zaida Barinsky tavattoman kauneutensa tähden ihailun esineeksi, erittäinkin oli naimaton linnanvouti hänen innokas ihailijansa. Mutta kaikki osoitettu kohteliaisuus ei näyttänyt juuri erittäin vaikuttavaan häneen, hänen ajatuksensa olivat kokonaan toiseen suuntaan: nuoren, sorean Ivarssonin kuva oli lakkaamatta yötä ja päivää hänen edessään.