Part 2

HEMMINKI (myhäilee). En minä sitä tarkoittanut — kulje sinä vain — mistä haluat. Sinä liikut niin näpsästi — sitä mielellään katselee —

SUOMA (hymyilee). Ei suinkaan!

HEMMINKI. Kyllä — kyllä sinusta saa silmän täyden —

SUOMA (ilakoiden). Eikö mitä — mitä se isäntä nyt pilkkailemaan — Reettahan se toki etusijassa —

HEMMINKI (äkkiä). Tiedätkös sinä, miksi minä olen sitä Reettaa meinannut tänne istutella —?

SUOMA (nauraa). Mistä minä — eihän sellaista kukaan voi ymmärtää.

HEMMINKI (vähän hämillään). Eikö? Hm! Eipä taida. (Heittää lakkinsa kaapille.) Eihän tämän-ikäisestä miehestä enää nuoremmat — vaikka kuinka hyville päiville pääsisivät —

SUOMA. Kyllä vain!

HEMMINKI (hämmästyen). Mitä?

SUOMA (hymyillen). Kyllä vain!

HEMMINKI (epävarmasti). Ei ainakaan mikään nätti tyttö.

SUOMA. Oletteko kysynyt?

HEMMINKI (rohkeasti). No, ei ainakaan Suoma?

REETTA (tulee vasemmalta, pysähtyy hämmästyneenä). Kas vain! — Siellä vieraat juovat kahvia ilman leipää — kun piiat eivät tee tehtäviään —

SUOMA (iloisesti). Piiat menevät heti, kun kiireiltä kerkiävät. (Aikoo ulos.)

HEMMINKI. Onko maisteri siellä?

SUOMA. On.

HEMMINKI. Pyydäppäs vähän puheilleni!

SUOMA. Kyllä. (Menee ulos.)

REETTA (katsoo karsaasti Hemminkiä). Ei pidä tuollaisen kanssa jutustella. Muutenkin aivan saamaton laiskiainen.

HEMMINKI (menee keinutuoliin, hommaillen vähän nolona sikaarinsa kanssa). Maisteriko!

REETTA (kiihtyen). Tuo Suoma! Se on sellainen vetelys — antaa vieraitten odotella kahvileipää —

HEMMINKI. Eiväthän ne sinun vieraitasi ole.

REETTA (mielistellen). Onhan Sirkka-neiti teidän sukulaisenne — ja hänestä te pidätte paljon — ja nyt kun hänen sulhasensa —

HEMMINKI. Mikä?

REETTA. Valtalan herra tulee nyt myöskin teidän sukulaiseksenne —

HEMMINKI (jyrkästi). — jota minä en koskaan tule pitämään sukulaisenani!

REETTA (uteliaana). Herra jesta! Kuinka niin? (Menee istumaan pöydän ääreen.)

HEMMINKI (mutisee sytytellessä sikaariaan). Niin vain, Paholainen rikeeraa tässä talossa. Rautajoen päivät ovat kohta luetut — kun Valtala pääsee ohjaksiin —

REETTA. Herra isä! Ja minä kun luulin, että isäntä piti hänestä.

HEMMINKI. Minä pidin niin kauan kun hänen piti mennä naimisiin Helenan kanssa — mutta nyt se on toista, kun hän aikoo viedä Sirkan. — Sukuomaisuus seisoo riippumattomana Helenasta — mutta Sirkan mukana se kaatuu.

REETTA (päivitellen). Voi, voi! Koko suuri sukutila!

HEMMINKI (katkerasti). Niin — miespolvien työ ja tarmo.

REETTA (toimessa). Mutta sehän on sitten myöskin Sirkan syy. — Parempi, ettei olisi syntynytkään —

HEMMINKI (lyhyesti). Silloin olisi tila tullut pojaltani takaisin minulle. Mitäs siitä!

REETTA (vaipuu mietteisiinsä). Voi, voi, sentään — kuinka pienet jutut vaikuttavat suuriin asioihin.

HEMMINKI (äreästi). Mitkä pienet?

REETTA (tuijottaen eteensä, hitaasti). Ajattelin vain — isäntä kai ihastuisi ikihyväksi — jos —

HEMMINKI. Mitä?

REETTA (irroittaa itsensä ajatuksistaan). Eikö tällaista vanhaa sukuperintöä ole koetettava kaikin keinoin säilyttää?

HEMMINKI (tuskastuneesti hymähtäen). Eikö ja eikö! Tietysti! Mutta minkä sille nyt tekee!

REETTA (kova ja ankara ilme kasvoilla, nousee). Hm! (Suoma tulee ulkoa.)

HEMMINKI. Tuleeko maisteri?

SUOMA. Aivan heti.

REETTA. Suotta se Suoma tätä käyttää läpikäytävänään — pääsee sitä pihan kauttakin.

SUOMA (levollisesti). Kyllä pääsee. (Menee oikealle.)

HEMMINKI (nousee kiivastuneena). Mitä komentamista tuo on? Mitä tämä permanto pahenisi Suoman askeleista!

REETTA (valitellen). Oi voi, ette te tiedä kuinka kavala ihminen se on.

HEMMINKI. Älä jaarittele! Mene askareillesi!

REETTA (pusertaa itkua). Te olette hyväsydämisyydessänne niin sokea, ettette näe kuinka hän koettaa teitä mielistellä ja kietoa pauloihinsa.

HEMMINKI (hämillään). Mitä sinä tyhmyyksiä!

REETTA (mennessään). Mutta kyllä kerran vielä silmänne aukenevat — ja tulette näkemään minkälainen ihminen hän oikeastaan on.

HEMMINKI. Vaiti — sinä!

REETTA (purskahtaa itkemään). Niin — eihän todenpuhuja yösijaa saa. (Menee vasemmalle.)

HEMMINKI (kävelee kiivaasti edestakaisin, pysähtyy ja miettii). Hm! Hm!

LASSI (tulee ulkoa). Miksi isäntä ei tullut sinne ulos kahville?

HEMMINKI. Ei minua haluttanut.

LASSI (naurahtaa kuivasti). Ei minuakaan haluttanut — mutta menin sentään —

HEMMINKI (istuu keinutuoliin). Tahtoisin vähän keskustella.

LASSI. Jahah, jahah! — Voimmehan tupakoida ja keskustella. Isännällä on hyviä Sikaareja.

HEMMINKI. Olkaa hyvä! Siellä kaapilla.

LASSI (menee ottamaan). Kiitos, kiitos! Minä jo äsken —. Kun näkee makean hedelmän noin suuhun putoamaisillaan — niin ei voi itseään pidättää. Niin se on naistenkin suhteen — eikö niin —?

HEMMINKI (yskii). — tiedä —

LASSI (tulee istumaan pöydän ääreen). Niin se tuolla ulkonakin näytti.

HEMMINKI. Mikä siellä —?

LASSI. Hedelmän syy — joka putoo. — Minkäpä kuolevainen syntinen sille voi! (Haistelee sikaarin tuoksua.) Hyviä ovat — aika hyviä.

HEMMINKI. Tuosta Valtalan ja Sirkan asiasta minä ajattelin kysyä.

LASSI. Vahinko, ettette ollut lehtimajassa.

HEMMINKI. Kuinka niin?

LASSI. Ei olisi syytä kysyä mitään.

HEMMINKI (äreästi). Mutta kun minä en siellä ollut.

LASSI. Jaa, jaa! Sirkka on kuin pudonnut hedelmä. Minkä Valtala sille mahtaa — että se putosi juuri hänelle.

HEMMINKI. Onko Sirkka niin siihen mieheen mielistynyt?

LASSI. Ihastunut — hassahtanut!

HEMMINKI (vitkaan). No, mitä te siitä pidätte?

LASSI. Pyh!

HEMMINKI (pettyneenä). Vai niin! — Luulisi sen asian vähän teitäkin liikuttavan. Teitä — ja sisartanne.

LASSI (hermostuneesti). Minä tarkoitan, että minä en siitä pidä yhtään — en ollenkaan.

HEMMINKI (huoistuneena). No! — Eikö pitäisi ilmoittaa Helenalle?

LASSI. Minä olen jo soittanut Vuolteen sillan vartijalle. Helena on kotimatkalla.

HEMMINKI. Ei se riitä. Valtalan on heti lähdettävä täältä.

LASSI. Sanokaa se hänelle!

HEMMINKI. En. Teidän on se sanottava.

LASSI (melkein pelästyen). Minun?

HEMMINKI (nousee). Juuri teidän. Juuri teillä on suurin oikeus puhua sisarenne puolesta. Ainoastaan teillä on oikeus käsitellä sellaisia arkoja asioita — joita tässä nähtävästi on.

LASSI (nousee onnettomana). Ei Helena ole sanonut minulle mitään.

HEMMINKI (kylmästi). Minulla ei ole teistä juuri erittäin hyvät käsitykset — sen te tiedätte — mutta te voitte ne nyt muuttaa, jos haluatte.

LASSI (tuskissa). Ei minulla ole halua — tarkoitan — etten minä halua —

HEMMINKI (tiukasti). Te ette ole tyhmä — te olette vain vetelys! Mutta nyt teidän täytyy näyttää miehuutenne! Käsitätte kai, että Valtala ei vie ainoastaan Sirkkaa, vaan myöskin Rautajoen, joka uppoo hänen velkoihinsa — ja te joudutte maantielle. Käsitättekö sen?

LASSI (vajoa istumaan). Mutta eikö Helena itse —?

HEMMINKI. Ei. Siitä voi tulla hermostuneita kohtauksia, joita ei Sirkan tarvitse nähdä.

LASSI (epätoivossa). Ei, ei — minä en voi.

HEMMINKI (polkee jalkaa lattiaan). Äsh! (Kävelee kiivaasti.)

LASSI. Mikä teihin on mennyt? Te — aina rauhallinen — aina maltillinen —

HEMMINKI. Minä en ole koskaan tahtonut sekaantua teidän asioihinne. Olen pakottanut itseni vain katselijaksi — vaikka olisitte lyöneet päänne seinään — sinä ja sisaresi —

LASSI (hyvitellen). Se on oikein, että isäntä sinuttelee minua —

HEMMINKI. Mutta nyt ei ole kysymys enää yksin teistä. Nyt on kysymys sukutilan haihtumisesta ilmaan — aivan kuin tuo tupakan savu —

LASSI (valitellen). Olisi pitänyt jo aikaisemmin —

HEMMINKI (pysähtyy). Aikaisemmin piti mennä naimisiin äidin, eikä tyttären. Mutta nyt on kysymyksessä tytär — eikö niin?

LASSI. On — siinä ei ole epäilemistä.

HEMMINKI. No, siis?

LASSI (nousee). Valtala ei välitä minusta — uskokaa minua. — Hän laskee leikiksi —

HEMMINKI (miettii). Odotas! Hm! No — mene sitten ulos ja kutsu Valtala tänne. Vie sinä sillaikaa Sirkka kävelylle — ja pidätä häntä —

LASSI (nopeasti). Kyllä. Sen minä teen. (Menee ovelle.) Minä lähetän Valtalan heti. (Menee ulos.)

HEMMINKI (naurahtaa halveksien). Huh! Huh! — Tjaah! (Katsoo oikealle ovelle, miettii, katsoo vasemmalle, miettii, menee sitten ja avaa vasemman oven.) Reetta! (Kuuntelee.) Onko Reetta siellä? (Sulkee oven, menee oikealle ovelle, avaa sen vähän epäröiden.) Suoma!

SUOMA (oikealla). Täällä.

HEMMINKI. Ehditkö vähän tänne?

SUOMA (oikealla). Heti, heti! (Hemminki sulkee oven, kävelee mietteissään pöytää kohti. Suoma tulee oikealta.) Isäntähän kutsui?

HEMMINKI (vähän arkaillen, melkein hämillään). Niin — tuota — minä vain — ei sinun tarvitse välittää tuon Reetan jutuista — ei hänen kielloistaan — eikä komentelemisistaan.

SUOMA (iloisesti). Parasta on karttaa ilmileimahdusta — parempi laiha sopu kuin lihava riita.

HEMMINKI (tyytyväisenä). Juuri niin — juuri niin! Sitä minäkin tahdoin sanoa. Eihän hänen kanssaan viitsi —

SUOMA (katsellen Hemminkiä veitikkamaisesti). Moniaat näkyvät viitsivän.

HEMMINKI (menee Suoman eteen: äreästi). Minuako sinä sillä tarkoitat;

SUOMA (hymyillen). En minä pelästy.

HEMMINKI (katselee Suomaa, rupeaa sitten vähitellen nauramaan). Sinä olet reipas tyttö — ihmeteltävän reipas — ja kuitenkin niin miellyttävän — rauhoittavan tasainen. Sinusta saa joku mies herttaisen vaimon.

SUOMA (naureskellen). Joku rikas mies.

HEMMINKI (hymyilee). Vai niin — vai niin pitää olla — rikas ja nuori — ja —

SUOMA (kääntyy hilpeästi ympäri.) Rikas kyllä — mutta ei nuori. (Reetta kurkistaa vasemmasta ovesta.) Muuten vakava ja kunnollinen. (Huomattuaan Reetan Suoma nyökäyttää päätään ja livahtaa nopeasti oikealle. Reetta on katsellut tuikeasti Suomaa ja Hemminkiä, painaa sitten hiljaa oven kiinni. Hemminki katselee Suoman jälkeen, pyyhkii otsaansa ja menee hitaasti keinutuolin luo. Valtala tulee ulkoa, vihellellen kevyesti ja huolettomasti.)

HEMMINKI (kääntyy hitaasti). Anteeksi, että vaivasin teitä tänne — tehkää hyvin ja istukaa! (Valtala aikoo mennä tervehtimään, mutta Hemminki kääntää selkänsä ja istuu keinutuoliin.) Minulla on teille oikeastaan sangen vakavaa sanottavaa.

VALTALA (kuivasti). Vai niin. (Istuu pöydän ääreen.) No?

HEMMINKI. Minä pyydän teitä hetipaikalla lähtemään tästä talosta.

VALTALA. Te?

HEMMINKI. Niin, minä.

VALTALA (ivallisesti). Soo! (Aikoo nousta.)

HEMMINKI (viittaa estäen kädellään). Ei, ei! Te ette ymmärrä. Minä en tarkoita ainoastaan tätä rakennusta, jossa minä olen isäntä — minä tarkoitan koko tätä taloa.

VALTALA (nousee loukkaantuneena). Minä en teitä ymmärrä — mutta onneksi ei minun tarvitsekaan teitä ymmärtää.

HEMMINKI (nousee tarmokkaasti). Te ymmärrätte liian hyvin — siinä on salaisuus.

VALTALA. Minä kuulen vain, että te olette karkea — ja sentähden —. (Aikoo lähteä.)

HEMMINKI (astuu eteen). Ei! Te ette lähde! Tämä asia tehdään ensin selväksi.

VALTALA (hermostuneesti). Ensin te käskette lähteä — ja sitten estätte. (Kohauttaa olkapäitään.)

HEMMINKI. Minä aloin ehkä siitä — johon olisi pitänyt lopettaa — ja olen ehkä karkea sentähden, ettei minulla ole vähintäkään halua tiputella sanoihini hunajaa.

VALTALA (ottaa hermostuneena kotelostaan tupakan). Sen kyllä huomaan.

HEMMINKI (korottaa vähän ääntään). Ja minä tahdon tehdä itseni ymmärretyksi niin nopeasti kuin suinkin, (Osoittaa sormellaan Valtalaa ja katsoo häneen tiukasti.) Ja te ymmärrätte minut erinomaisesti.

VALTALA (kiivaasti). Kuulkaahan nyt —!

HEMMINKI (kylmän levollisesti). Kyllä minäkin kuulen sitten — mutta istukashan nyt.

VALTALA (ivallisesti). Seisovalta jalalta tulee helpommin uloasajetuksi.

HEMMINKI (levollisesti, mutta vakavasti). Tämä on vakava asia — tämä on elämän kysymys. (Jää seisomaan, rauhallisena osoittaen Valtalalle tuolia. Valtala miettii, katsoo Hemminkiä, istuutuu sitten vastahakoisesti. Hemminki liikahtaa nyt vasta.) Noin. (Menee istumaan keinutuoliin.)

VALTALA (sytyttää nyt vasta tupakkansa). Mutta koetetaan olla nopeita — ja käyttää ainoastaan — (ivallisesti) — — välttämättömiä karkeuksia.

HEMMINKI (matalalla äänellä.) Teidän piti mennä naimisiin Helenan kanssa — eikö niin? (Odottaa hetken vastausta. Valtala puhaltaa savua suustaan, vastaamatta.) Minä tiedän sen — ja kaikki sen tietävät — eikä kenelläkään ollut mitään sitä vastaan. (Valtala nyökäyttää päätään aivan kuin ivalliseksi kiitokseksi.) Mutta nyt te olette jättänyt äidin — ja kääntänyt silmänne tyttäreen.

VALTALA (kevyesti). Sellaista sattuu joskus meille miehille: jättää yhden ja iskee silmänsä toiseen. (Naurahtaa hermostuneesti.) Eikö teille ole koskaan sellaista sattunut?

HEMMINKI (hyvin hämmästyneenä; hetken kuluttua nolona ja epävarmana). Mitä! Minulle?

VALTALA. Luulisi toki, että sellaista sattuu joskus — itsekullekin.

HEMMINKI (hivelee otsaansa). Niin — niin — tavallinen tapaus — sellaisenaan — ilman muuta — sellaisenaan —

VALTALA (huomattuaan Hemmingin epävarmuuden katsoo häneen syrjästä, asettuu heti varmemmalle pohjalle). Tavallinen tapaus — tietysti. Joku on ensin rakastunut äitiin — seurustelee perheessä — tytär kasvaa — kehittyy kenenkään huomaamatta naiseksi — huomio kääntyy häneen — tytär myös rakastuu — siinä koko juttu —

HEMMINKI (masentuneena). Ja te aiotte mennä hänen kanssaan naimisiin?

VALTALA (hymähtää ylenkatseellisesti). Olisiko ehkä jokin toisenlainen menettelytapa parempi?

HEMMINKI (vähän varmemmin). Tiedättekö, että hän on sangen rikas?

VALTALA (kuivasti). Lienee kai.

HEMMINKI. Paljon rikkaampi kuin äiti?

VALTALA. Luultavasti.

HEMMINKI (terävästi). Ja te olette hyvin velkainen?

VALTALA (ivallisesti). No, no! Ei ruveta pitämään pesänselvityksiä!

HEMMINKI (tarmokkaammin). Ei — sillä nämä asiat tunnetaan muutenkin. Pääasia on, että tältä puolelta tullaan tekemään kaikki — tullaan estämään tämä aiottu avioliitto.

VALTALA (ylimielisesti). Soo!?

HEMMINKI (tiukasti). Enkä minä voi ymmärtää — kuinka te — kunnian miehenä — tulette katselemaan itseänne ja suhdettanne — äitiin ja tyttäreen —

VALTALA (katsoo Hemminkiä aivan kuin voitettua vihamiestä). Eiköhän ole syytä, että me lopetamme tämän — joutavan keskustelun?

HEMMINKI (raskaasti). Niin — nähtävästi. Minun asiani rajoittuukin tällä kertaa vain yhteen ainoaan pyyntöön.

VALTALA (uteliaana). Noo — mihin?

HEMMINKI (melkein pyytäen). Lähtekää täältä ennenkuin Helena palaa!

VALTALA. Hänhän on kaupungissa.

HEMMINKI. Hän on kääntynyt kotiin Vuolteen sillalta. — Teidän pitäisi tietää — tehän tunnette — paremmin kuin muut — kaikki asianhaarojen arat kohdat. — Ajatelkaa mitä ikävyyksiä voi syntyä — ajatelkaa Sirkan hentoa, nuorta mieltä. (Valtala liikahtaa hermostuneesti. Hemminki jatkaa innokkaammin.) Voidaanhan jälkeenpäin keskustella — ja sovitella — ja menetellä miten tahdotaan — mutta nyt on pelättävissä yhteentörmäys, joka ei sovi Sirkan nuoruudelle — eikä kokemattomuudelle —

VALTALA. Minä olen vakavasti päättänyt tehdä tällä kerralla asian selväksi.

HEMMINKI (ihmetellen). Ja te luulette sen käyvän niin helposti?

VALTALA (hymähtää ylimielisesti). Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti.

HEMMINKI (ankarasti). Mutta tämä ei ole teidän kahden asia. Olettakaahan — itse ehkä tiedätte parhaiten — mutta olettakaahan — että äiti ei tahdo antaa teille tytärtänsä. (Valtala naurahtaa. Hemminki nousee tulistuneena.) Minä ainakin oletan, että hän ei tahdo — ja hän on alaikäisen tyttärensä laillinen naittaja. Vasten hänen tahtoansa ette onnistu.

VALTALA (puoliääneen, melkein itsekseen). Niinkö — oletatte?

HEMMINKI. Minä olen siitä yhtä varma kuin itsestäni. Minäkin teen kaikkeni — estääkseni tämän. Ja nyt minulla ei ole enää teille mitään lisättävää.

VALTALA (nousee hitaasti). Te siis —!

HEMMINKI (viittaa kädellään, kylmästi). Hyvästi! (Valtala kumartaa hieman ja menee hitaasti ulko-ovesta. Hemminki kävelee hitaasti ylös, seisahtuu ja ajattelee, tulee jonkun askeleen keskilattialle.)

SIRKKA (pistää päänsä oikeasta ovesta). Saako tulla? Joko se hirveän tärkeä on loppunut?

HEMMINKI (herttaisesti). Sirkka! Tule, tyttiseni!

SIRKKA (heittää päällysvaippansa tuolille, juoksee syleilemään Hemminkiä). Taata, taata! Terveiset koulusta ja kaupungista ja koko — (kietoo käsivartensa Hemmingin kaulaan) — suurelta, ihanalta maailmalta!

HEMMINKI. Kiitos, tyttiseni, kiitos!

LASSI (tulee oikealta). Ei sitä Sirkkaa enää mikään pidättänyt.

HEMMINKI (Sirkalle). Oi, oi, kuinka sinä olet kasvanut! En olisi uskonut! Tullut ihan neidiksi.

SIRKKA. Voi, taata, kuinka elämä on ihana, kun pääsi siitä inhottavasta koulusta — ja — ja —. (Katselee ympärilleen.) Missä Reino on?

HEMMINKI. Istuhan nyt — hurjapää.

SIRKKA. Eikö hän ollut täällä? Lassi-eno sanoi —

HEMMINKI. Istu tuohon keinutuoliin — siitähän aina ennen pidit.

SIRKKA (muuttuu hiljaiseksi). Mutta Reino? Missä hän on?

HEMMINKI (tyytymättömästi). No, anna nyt hänen olla — hän pistäytyi ulos tietysti.

SIRKKA. Aah! (Menee keinutuoliin.) Oi, oi! Kuinka hassunkurinen tämä on! Ja kuinka se on pienentynyt — sitten joulun —

HEMMINKI. Minä lähden tästä. Lassi-eno pitää sinulle seuraa. (Iskee silmää Lassille.)

LASSI (menee istumaan pöydän ääreen). Kyllä, kyllä! Kyllä me täällä tulemme toimeen.

SIRKKA. Taata, kuule!

HEMMINKI. No?

SIRKKA. Sano Reinolle, kun näet, että olen täällä!

HEMMINKI (ottaa lakkinsa). Kyllä, kyllä! (Hemminki menee ulos. Sirkka kurkistaa sivulta Lassia, purskahtaa sitten nauramaan.)

LASSI. No? Mitä nyt?

SIRKKA (yhä nauraen). Kuinka hassua!

LASSI (katselee itseään). Mitä? Minussako?

SIRKKA (yhä nauraen). Pyh! Mitä nyt sinussa olisi! Mutta kun sinä et tiedä oikeastaan yhtään mitään.

LASSI. Niinhän moniaat oppineet väittävät, että ihminen tietää oikeastaan niin vähän, että —

SIRKKA (väsähtäen nauramasta). Älä puhu minulle oppineista! Niistä sain tarpeeni koulussa. (Törkeästi.) Mutta kun minä olen sinulta salannut kaikkein tärkeimmän. Hevosista, kanoista ja lampaista sinä minulle juttelit — kuten ennen pikkutytöille — ja minä ajattelin aivan muita asioita. (Purskahtaa nauramaan.) Etkä sinä tietänyt siitä yhtään mitään.

LASSI. Mitä asioita sitten?

SIRKKA (muuttuen vakavaksi). Hm! Siinäpä se on! (Nojaa selkälautaan ja ummistaa silmänsä.) On vain yksi ainoa — suuri asia — ja on vain yksi ainoa — ihana maailma. Ilman sitä asiaa ei ole mitään — ei yhtään mitään — ei maailmaa, eikä muuta —

LASSI (yskii rauhattomana). Pitääpä taas etsiä noita taatan sikaareja. (Nousee ja menee kaapille.)

SIRKKA (avaa silmänsä ja alkaa hiljaa keinutella, kaihomielisesti). Ja juuri siitä asiasta sinä et tiedä yhtään mitään.

LASSI (on ottanut sikaarin, tulee istumaan). No, kerro nyt sitten — näin kaikessa rauhassa.

SIRKKA. Minä olen — (pitää väliajan, sulkee silmänsä, hennosti) — rakastunut.

LASSI (laittaa sikaariansa hermostuneesti). Mitä se on?

SIRKKA (nostaa päätänsä ja katsoo ihmetellen Lassia). Mikä?

LASSI. Se — mitä sanoit.

SIRKKA (nauraen ja säälien). Etkö sinä sitä tiedä?

LASSI (sytyttää sikaarinsa). En.

SIRKKA (aivan ihmeissään). Etkö sinä, oikein totta, tiedä, mitä se on?

LASSI. No, millaista se sitten on — _sinun_ mielestäsi?

SIRKKA (heittäytyy uudestaan nojaamaan). Voi sinua — eno-rukka!

LASSI. Hm! (Katsoo levottomasti perälle, aivan kuin apua odottaen.) Voithan sinä nyt kertoa, että saamme kuulla.

SIRKKA (pysäyttää keinutuolin ja ummistaa silmänsä). On vain yksi — se, jota rakastaa — ei ole ketään muuta — hän on kaikki — kaikessa ja kaikkialla — ja maailma on niin äärettömän ihana — niin —

LASSI. Mutta jos häntä ei olisi?

SIRKKA (avaa silmänsä). Ei olisi? Eikö ollenkaan olisi?

LASSI. Niin.

SIRKKA (tuijottaa eteensä). Silloin ei olisi mitään muutakaan — ei yhtään mitään — ei maailmaa — ei kerrassaan mitään. (Katsoo ympärilleen.) Kuule! Missä Reino viipyy?

LASSI. Älä nyt ole levoton! Kai hän kohta tulee. — Pidätkö sinä hänestä?

SIRKKA (hämmästyen). Minäkö?

LASSI. Niin.

SIRKKA (toivottomana, säälitellen). No, hyväinen aika sinua, eno! Hänestähän minä olen koko ajan puhunut. (Purskahtaa nauruun.) Sinä vasta olet koomillinen! (Valtala tulee nopeasti ulkoa. Sirkka hypähtää ylös ja juoksee vastaan.) No, siinä paha — missä panetellaan.

VALTALA (vakavasti). Kuule, Lassi! Minulla olisi vähän kahdenkeskistä Sirkalle.

SIRKKA (menee ja ottaa Lassia käsivarresta, nauraen). Ymmärrätkö, eno? Sitten taas saat tulla. Minä kutsun.

LASSI (katsoo toivottomasti ympärilleen). Voihan tänne joku muukin tulla.

SIRKKA (nostaa hänet ylös). Muu menee samaa tietä kuin enokin. (Kuljettaa Lassin oikealle ovelle.) Minä heti kutsun. (Valtalalle.) Eikö niin?

VALTALA. Niin.

SIRKKA (työntää Lassia ovesta). Kuulitkos? Aivan heti. (Sulkee oven ja juoksee silmät säteillen Valtalan luo.) No?

VALTALA. Vaari kertoi —

SIRKKA. Taata!

Valtala. Niin — taata —

SIRKKA. No, mitä hän kertoi? Tule nyt istumaan — tänne sohvaan.

VALTALA (vähän kärsimättömästi). Annahan nyt olla! Nyt on kiire. Hän kertoi, että äitisi palaa heti kaupungista.

SIRKKA. Sepä hauskaa!

VALTALA. Hän kertoi — että äitisi — jostakin syystä vastustaa meidän — meidän kihlaustamme.

SIRKKA. Äitikö? Ei!

VALTALA. Aivan vannaan. Usko nyt, kun minä sanon!

SIRKKA (hämillään). Uskonhan minä — mutta —

VALTALA. Parasta on, että me heti palaamme autolla minun luokseni — ja lähetämme sieltä hänelle kirjeen.

SIRKKA (onnettomana). Nyt juuri — kun olen päässyt kotia?

VALTALA. Usko minua — näin on nyt tehtävä. (Ottaa Sirkkaa käsistä, ja katsoo häntä silmiin.) Tahtoisivat ryöstää sinut minulta!

SIRKKA (hyökkää Valtalan kaulaan). Ei! Eihän?

VALTALA (suutelee). Luotathan sinä minuun?

SIRKKA. Tietysti — älä kysy!

VALTALA (reippaasti). Ota sitten nopeasti jotakin päällesi!

SIRKKA. Nytkö heti?

VALTALA. Aivan heti!

SIRKKA. Hyvästiä sanomatta?

VALTALA (hermostuneesti). Niin — niin! (Huomaa Sirkan vaipan.) Tuossa! (Käärii vaipan Sirkan ympärille.) Matkalla selitän sitten enemmän. (Suutelee Sirkkaa otsalle.) Rakas — ikioma!

SIRKKA. Niin — sinun!

VALTALA (pudistaa Sirkkaa vallattomasii olkapäistä, naurahtaen). Tämä on seikkailua! (Vie hänet ulos.)

SIRKKA (mennessään, ihastuneesti). Niin! Seikkailua!

(Menevät. Näyttämö on hetken tyhjänä.)

REETTA (syöksyy vasemmalta oikealle ovelle). Maisteri — maisteri!

LASSI (tulee oikealta). Mitä, mitä?

REETTA. He karkasivat!

LASSI (katsoo ympärilleen). Ketkä?

REETTA. Sirkka-neiti ja se herra.

LASSI (ymmällä). Miten — millä?

REETTA. Autolla juuri lähtivät. Minä kuulin kaikki — he karkasivat.

SUOMA (tulee oikealta, aikoen ulos). Rouvan moottori laski juuri laituriin.

HEMMINKI (tulee Suomaa vastaan ulkoa). Laski — mutta liian myöhään.

REETTA. Niin — ne menivät kuin linnut.

HEMMINKI (Lassille). Tehän teitte huonosti tehtävänne. (Lassi mutisee jotakin epäselvää ja menee sohvan nurkkaan istumaan.)

REETTA. Minä kuulin, kun ne päättivät paeta —

HEMMINKI (karjaisee). Kuulit! Etkä tullut sanomaan!

REETTA (valitellen). Mistä minä tiesin! Ei ollut niin sallittu. Paholainen tässä pitää peliään —

SUOMA (naurahtaa). Kyllä — paholainen —

REETTA (kimmastuu). Älä naura! Sen sorkkakavio täällä hiipii pitkin nurkkia — kyllä minä tiedän.

HEMMINKI (heittää lakkinsa keinutuoliin, ärjäisee).

Ole vaiti — edes! (Tulee kiihkoisena, pysähtyy ovelle, katselee tutkien ympärilleen). Kuka lähti juuri autolla? (Ei kukaan vastaa. Helena tulee keskilattialle, ankarasti.) Missä on Sirkka?

REETTA. Ne pakenivat molemmat — minä kuulin ja näin —

HELENA (horjahtaa, ottaa kiinni sydämestään). Pa— pa—

SUOMA (syöksyy Helenaa tukemaan). Auttakaa — hän pyörtyy!

REETTA. Siunatkoon! (Helena liukuu hiljaa Suoman sylissä lattialle.)

SUOMA. Auttakaa nyt herran tähden! (Kaikki rientävät apuun.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

HEMMINKI kävelee levottomasti edestakaisin. Suoma tulee puettuna oikealta, aikoen ulos.

HEMMINKI (pysähtyy). No? Mitenkä on?

SUOMA. Ei sen kummemmin. Rouva istuu nyt jo sangen levollisena nojatuolissa. Minä olen menossa apteekkiin hakemaan rohtoja.

HEMMINKI. Onpa hyvä, että hän on rauhoittunut.

SUOMA. Hänen kiihkonsa asettui heti, kun sai kuulla että nimismies oli pidättänyt auton — ja lähtenyt kuljettamaan Sirkka-neitiä kotia. Mutta kyllä hän olikin hermostunut — aivan suunniltaan koko ajan, kun sitä asiaa hommailtiin ja telefonilla soiteltiin — oikealle ja vasemmalle. (On tarkastellen katsellut Hemmingin ohi vasemmalle ovelle.)

HEMMINKI (katsoo taakseen). Mitä sinä sinne ovelle kurkkailet?