Part 5

Ohhoh! Mikä sinulla on olkapäällä? Pyssykö? Pane pois pyssy ettei se laukea! Mikä sinulla on kädessä? Miekka -- voi hirveä -- sehän on terävä kuin viikate -- anna se pian pois Pappilan Junnulle ja käske panna pirtin ylisille piiloon! Ja mitä ihmettä sinä teet sateenvarjolla keskellä talvea?

-- Ei tämä ole sateenvarjo! murisee Sotapukki.

-- Mikä se sitten on?

-- No tällähän minä juuri lensin, tämähän on lentosiipi! selittää Sotapukki ja irvistää ilkeästi.

Sotapukki astuu sisään etehisen ovesta ja alkaa rumpata. Sillä on iso rumpu niinkuin vesiamme ja pitkillä luukalikoilla se pieksää rummun pohjaa:

Rumpeli! Rumpeli! Rumpeli! Puli puli pumpeli!

-- Joko piisaa?

-- Piisaa! Piisaa! huutavat lapset. -- Mitä sinulla paha Sotapukki, on tuossa selkäpussissa? Näytäppäs.

Lapset tulevat ympärille, kun Sotapukki aukaisee pussinsa.

-- Tuossa sulle! Tuossa sulle! Tässä tälle! Tässä tälle!

Sotapukki lappaa pussista lapsille leluja. Mutta voi hirveätä, minkämoisia leluja!

Sisiliskoja, sammakoita, käärmeitä, susia, ilveksiä, ahmoja, karhuja, tiikereitä, shakaaleja, jalopeuroja ja ketunpoikia!

Ihan eläviä! -- Lapset! Lapset! huutaa Sotapukki, elkää juosko pakoon.

Mutta lapset juoksevat kuin hupsut ympäri joulukuusta niin että kynttilät keikkuvat.

Sotapukki juoksee jäljessä ja kaikki tiikerit ja shakaalit ja jalopeurat ja möröt mölisevät perässä.

-- Hippasilla! Hippasilla! hihkuu Sotapukki.

Sotapukki saapi kiinni pienimmän lapsen ja pistää sen pussiinsa.

-- Minä vien tämän Lontooseen! sanoo Sotapukki.

-- Voi elä rakas Sotapukki vie sitä lasta Lontooseen! sanovat isommat lapset. -- Sehän on pikku tyttö!

-- Uhhuh! ähkäisee Sotapukki. -- Vai tyttökö se olikin? Enhän minä tyttöjä huolikkaan. Vaan tuon sievän pojan minä koppaan.

-- Etpä koppaakkaan! sanoo Meidän Poika ja kiipeää kuin orava joulukuusen latvaan ja sieltä näyttää pitkää nenää Sotapukille.

-- Kutti, kutti, Sotapukki. Pikiparta, nukkanuttu!

Vaan samalla kaatuu koko joulukuusi ja poika kirkaisee kuin porsas. Sotapukki yrittää pistää poikaa pussiin, vaan samalla tulee Pappa, se vanha, valkohapsinen Pappilan Pappa, ja sanoo Sotapukille:

-- Fyy skammen! Fyy skammen! Vai sinä tässä rikeeraat, senkin rienaaja! Huuti ulos, vieras koira.

Lapset katsovat tarkemmin Sotapukkia että mitä se Pappa meinaa, kun pukkia _koiraksi_ puhuttelee, vaan samalla he huomaavat itsekkin että sehän on se vuokkilaisten juoksukoira, se röhökarva Mokulan Murre, eikä mikään Saksan sotapukki.

Miten lienevät silmät pettäneetkään? Voi hupsunkupsua! Ja ne lelut, jotka muka pussista tuohon lattialle pyörivät ja näyttivät kaikenlaisilta elukoilta, nehän ovatkin vain vanhan, hyvän Papan laittamia palikoita, kalikoita ja puupulikoita.

Syyti pois Sotapukki! Unsvotti! Hunsvotti! Syyti ulos verikuono! Eläkä tohdi toista kertaa. Mee sinne, jost' oot tullutkin! Loikkaa Lontooseen! Koikkaa Konsti-Antin Noobeliin! Surum-burum! Lennä Berliiniin, jos pitkällä hännälläsi pysyt ilmassa. Vie terveisiä Villi Viikolle että olla hyvä ja tulla joulutorttuja syömään ja heittää se ihmisten niittäminen ylihuomiseen. -- Niinpä Sotapukki rökäle ajetaan ulos talosta. Vaan saapa nähdä, tuleeko sittenkään tuo oikea Joulupukki, jos se kerran on sairas?

19.

Sääskensyömäri Poika.

Syntyipä kerran muutamalle vanhalle muijalle tuolla Koirankuonan erämaassa seitsemäs poikalapsi, joka ei ruvennut syömään maitoa, vaan aukoi vain suutaan ja lipoi kieltään tyhjään ilmaan.

-- Mitä tälle lapselle pitää antaa? kysyi poikalapsen äiti huolissaan. -- Ihanhan tuo kuolee nälkään, kun ei mämmi kelpaa.

-- Elähän hätäile, sanoi poikalapsen isä, jahka kesä kerkiää, kyllä Luoja ruuakset lähettää.

Äiti ihmetteli että mitä se isä tarkoittanee, vaan kun muisti että ukot ne ovat älykkäämpiä kuin akat, niin jäi kärsivällisesti vuottamaan kesää ja hyssytteli poikalasta, joka kauheasti kirkui nälissään. Se sitä suutaan vain aukoi, aukoi ja lipoi kielellään tyhjää ilmaa... Äiti-muija pani merkille että sillä oli suukin tavallista suurempi ja kieli pitkä kuin muurahaiskarhulla.

-- Elähän huutele, poikaseni, jupisi muija, kyllä Luoja ruuakset sinullekkin laittaa. Niin on isä sanonut ja isä se asiat tietää. Hys, hys, tys, tys, tys!

Ja kun kesä tuli, niin kuulkaahan, miten kävi!

Juhannusaattona, kun ilma oli parahiksi lämminnyt ja koivikot leimahtelivat täydessä lehvässä ja käki kukkui metsässä ja järven pinta päilyili tyynenä ja suuret sääskilaumat hyökkäsivät metsästä ihmisiä puremaan, silloin poikalapsi näytti, mikä ruoka hälle maittoi.

Se söi sääskiä kuin masina! Sen ei tarvinnut kuin avata suunsa suureksi ja pistää pitkä kielensä korkealle ilmaan ja vetäistä sisään, niin tuhat sääskeä yhdellä siemauksella meni sen poikalapsen suuhun. Kun se puolen kymmentä kertaa näin oli pistänyt kielensä ilmaan ja hotaissut suuhunsa, niin jopa lakkasi sääsken surina siinä paikassa ja muut lapset pääsivät rauhaan.

Äiti-muija kauhistui ensimältä hirveästi että mikä lapsi se tämä muka onkaan, kun itikoita imee, hyttysiä hotsii, sääskiä survoo.

Vaan isä-ukko virkahti siihen:

-- Johan minä sinulle talvella tolitin että kyllä Luoja kuopukselle ruuakset laittaa, ja laittoipahan, kuten ennustin.

Äiti-muija, kun ymmärsi että tässä ei ole leikin sijaa ja että ukko se asiat älyää, tuli hyvin iloiseksi ja rauhoittui ja rupesi itsekkin pyytämään sääskiä ja tapaili niitä poikalapsen suuhun.

-- Syö, syö, kullannuppuseni, hotsi, hotsi, kyllä äiti antaa lisää!

Vaan eihän sen muijan tarvinnut niitä sääskiä pyytää. Lapsi sai niitä itsekkin iltikseen niin paljon kuin tahtoi.

-- Lähdemme tästä niitylle, tuumi isä juhannuksen jälkeen, niin saapi piltti massunsa täydeltä Jumalan viljaa.

Ja kun menivät niitylle, niin siellä poikalapsi, se seitsemäs mökin poika, ripustettiin riippakoivun oksaan kiikkumaan ja siinä se kiikkui ja ahmi sääskiä, joita pilvenään pelmusi hänen ympärillään. Poika söi varmaankin kolmesataa tuhatta sääskeä illassa! Yksi mäiske vain kuului.

-- Kunhan se siitä kasvaa isommaksi, niin syöpi se kolme mokomaa enemmän ja tekee ihmeitä. Elähän huoli, akka -- meistä paisuu vielä rikkaita ihmisiä emmekä enää tarvitse niityllä rypeä.

-- Tuleeko meistä rikkaita? kysyi akka ihmeissään ja nojautui haravan varteen ja pyyhki kyyneleitään. Vaan ukko ei sen enempää selitellyt.

Olivat, elivät siitä seuraavaan kesään, niin se poikalapsi siitä sääskensyönnistään oli jo niin tullut maineeseen että sitä kävivät katsomassa kylän herrasväetkin. Kävi susivoudin rouvakin ja toi sokurikakkua, vaan lapsipa sylkäisi kakut suustaan ja sieppasi susivoudin komean rouvan nenän päästä ison kärpäsen, joka oli aikonut purra tuota hienoa nenää.

-- Oh! huudahti silloin susivoudin rouva haltioissaan. -- Minä en tiennytkään että lapsenne myös osaa syödä kärpäsiä. Minä en kärsi kärpäsiä kotonani enkä liioin nenäni päälläkään ja koska lapsi on kärpäsensyöjä, niin enkös saisi noin niinkuin lainata lastanne täksi kesäksi?

-- Lainatakko lasta? tokaisivat ukko ja akka yhtäaikaa suut auki. Akalta jäivät leuvat tykkänään ammolleen, vaan ukkopa paukkasi suunsa nopeasti suppuun ja vilkutti silmää akalle. Mutta susivoudin rouvalle hän sanoi:

-- Kiitoksia, arvoisa rouvasihminen, kunnianosoituksestanne, mutta sallikaa meidän ensin harkita asiaa. Vaikka meillä onkin seitsemän lasta ja köyhyys surkea, niin on sentään vähän vaikeata luopua rakkaimmasta lapsestaan.

-- Niinhän se on, sanoi susivoudin rouva ja hyvästeli mökin väkeä.

Vaan kun susivoudin rouva oli lähtenyt mökistä, niin ukkopa pisti tuohipollot jalkaansa, paiskasi kontin selkäänsä ja läksi laputtelemaan suorinta tietä kaupunkiin. Ja kaupunkiin päästyä mökin ukko meni suoristaan sanomalehden toimistoon ja pyysi puhutella herra päätoimittaja. Sitten ukko taas hiidenhamppua laputti takaisin mökkiinsä ja myhähteli partaansa.

Vaan sanomalehti, joka levisi ympäri koko maailman, julisti seuraavana päivänä seuraavanlaisen uutisen:

_Pohjolan Paratiisin avain löydetty!_ Täällä toimituksessa kävi eilispäivänä muuan mökin ukko kaukaisesta Napamaasta ja ilmoitti että hänellä on 2 vuotias poika, joka ei koskaan ole huolinut maitoruokaa, vaan syöpi ainoastaan sääskiä, itikoita, hyttysiä, mäkäröitä, herraskärpäsiä ja muita hyönteisiä. Ja koska me nyt kaikki tiedämme että sääsket ja muu metsän räkkä ovat Pohjoismaiden kirous, joka estää ihmiskuntaa nauttimasta Pohjolan tenhoa työssä ja huvissa, niin ymmärrämme, mikä tavaton merkitys on tuollaisella ihmelapsella. Hän tuopi meille sen kesärauhan, joka meiltä tähän asti on puuttunut, hän on -- se avain, jolla Pohjolan paratiisin portti aukeaa. Kehoitamme kaikinpuolin kannattamaan tuota ihmelasta ja samalla muistamaan hänen köyhää isäänsä ja äitiänsä.

Tämmöinen ilmoitus oli sanomalehdessä luettavana siitä sääskensyöjästä lapsesta.

Ihmiset lukivat sen ilmoituksen!

Ja ukko tuli kolmessa viikossa rikkaaksi mieheksi.

Sillä tavalla nähkääs että kun ihmiset pyysivät _lainata_ sääskensyömäri-poikaa mikä niitylle, mikä pellolle, mikä huviretkelle, niin siitä lainaamisesta ukolle aina maksettiin rahaa. Se poika näet jo popsi miljoonan sääskeä vuorokaudessa. Se söi sääskeä kuin masina silppua niin että ihan nauratti!

Vieläpä kehui että sääsket maistuvat erinomaisen hyvälle.

-- Niissä on niin hienot ruodot ja imelä mehu! Ja ne sulavat niin helposti vatsassa! kehui poika.

Mutta siinä sääskensyöttämishurakassa oli lapsi unohtunut ristimättä. Eräänä päivänä tuli siis Koirankuonan pappi ja sanoi äkäisesti:

-- Mikä nimettömälle nimeksi pannaan?

-- No panepa hänet vaikka Itikka-Iisakiksi, hökäsi ukko, joka nyt oli äveriäs mies ja kulki verkatakissa ja sandaaleissa. Ja pastori otti ja risti sen pojan tosiaankin Itikka-Iisakiksi, koska isänsä niin tahtoi. Vaan toiset lapset nimitteli sitä velipoikaa monilla muilla hauskoilla nimillä. Yks sanoi Hyttys-Heikiksi, toinen Mäkärä-Matiksi, kolmas Räkkä-Ransuksi. Mutta koko mailman sanomalehdistö mainitsi sitä poikaa "Sääskimasinaksi", se kun söi sääskiä niinkuin masina.

Sitten kun poika oli täyttänyt seitsemän vuotta oli hän niin lihava etteipä niin lihavaa poikaa ennen oltu nähtykään Pohjolassa. Mutta sääsket Lapista ja Turjanmaasta alkoivatkin jo hävitä ja siitä saivat ihmiset kiittää yksistään Itikka-Iisakkia.

-- Tule kultainen Itikka-Iisakki meille! pyytelivät kaikki ihmiset kilvan, missä vain Iisakin kohtasivat. Ja poika sai juosta kaikki talot ja vielä takaisin tullessaan natusteli, narskutteli niitä sääskiään. Varsinkin hienot rouvat käyttivät poikaa budoaareissaan ja makuuhuoneissaan, jotta saisivat nukkumarauhan. Ei susivoudin komean rouvankaan kauniin nenän päässä enää näkynyt yhtään vihaista kärpästä! Ja kun pappi kirkossa saarnasi, niin nähtiin Iisakki joskus papin selän takana sieppomassa kielellään kiinni vihaisia kärpäsiä, jotka uhkasivat papin pääkaljua.

Mutta eräänä kevätpäivänä, juuri kun ensimmäiset sääsket taas sinkosivat metsästä, sanoi Iisakki isälleen:

-- Isä on nyt rikas eikä isällä ole mitään hätää ja äiti elää kuin ison talon emäntä. Minä lähden nyt maailmalle itsekkin rahaa keräämään. Minua hiukan tympäsevät nämä Pohjolan sääsket.

-- Mihin sinä, Iisakki kulta, lähdet? hätäytyivät ukko ja akka. -- Etkös tiedä että jos sinä menet pois, niin ei kukaan saa kesärauhaa?

-- Mitäpä minä siitä välitän, vastasi ylpeästi Iisakki, se Sääskensyömäri Poika, ja läksi kävelemään pois kotoaan. Ja Itikka-Iisakki käveli -- maailman toiseen laitaan asti.

Ja Musulmannein keisari ja Hottentottien ja Bashiboshukkien kuningatar panivat hänet syömään moskiittoja ja muita myrkyllisiä hyönteisiä, jotka kuumissa maissa häiritsevät ihmisen onnea. Ja Moskiitta-Matiksi siellä nyt poikaa sanottiinkin.

Ja minä luulen että siellä etelämaissa se poika on vielä tänä päivänäkin kärpäsiä syömässä. Mutta täällä Pohjoismaissa on Itikka-Iisakin poislähdön jälkeen ilmestynyt vielä enemmän sääskiä ja purevaisia kuin mitä oli ennen Iisakki-poikaa. --

Voi jospa se kultainen Itikka-Iisakki, Hyttys-Heikki, Räkkä-Ransu vielä tulisi takaisin! Voi jospa se tulisi yhdeksikään kesä-illaksi, kun järvi on peilityyni ja käki kukkuu korvessa ja koivunlehdet tuoksuavat!

20.

Miten kesävieraita saadaan.

Jylhänmeren rannalla, Pohjantähden valtakunnassa, seisoi kaunis linna, jossa oli kaikkea hyvää, mutta yhtä puuttui -- siellä ei käynyt vieraita, koska se oli niin kaukana. Turhaan kutsuivat kuningas ja kuningatar sinne ystäviään, ei kukaan sinne asti joutanut.

-- Meillä ei käy ketään, näyttää melkein siltä kuin Jumala olisi meidät hyljännyt! oli kuninkaalla tapana sanoa joka päivä. Johon kuningatar aina vastasi näin:

-- Niin, niin, miksi rakensimmekaan linnamme Pohjantähden alle, parasta että muutamme pois kuumempiin maihin, jossa asuu ylhäisiä ihmisiä.

-- Poisko? sanoi kuningas. -- Eihän nyt poiskaan sovi muuttaa, kun on kerran rakentanut näin kauniin linnan.

Ja kuningas kulki ympäri linnaansa pää harmaana murheesta ja kuunteli tunturimetsän huminaa ja katseli meren ulapalle, jolla ei koskaan vieraslaivaa näkynyt. Ja kuta useammin kuningas tuijotti Jylhänmeren ulapalle, sitä ikävämmältä hänen elämänsä tuntui. Eivät lapsetkaan, Villi ja Lilli, jaksaneet isän sydäntä ilahduttaa, vaikka isä heitä kyllä rakasti.

-- Pilkkoisit puita! ehdotti kuningatar, -- niin kukaties ikävä häviäisi?

-- Tosiaankin, sanoi kuningas ja alkoi hakata halkoja pinottain, mutta eipä mielenmurhe helpoittanut.

-- Se on sielussa! sanoi kuningas.

-- Rupeaisit ihan rengiksi? ehdotti kuningatar, joka pelkäsi kuninkaan kuolevan murheeseensa ja tahtoi pelastaa oman miehensä.

Kuningas tosiaankin rupesi ihan renkimieheksi. Teki työtä aamusta iltaan, muokkasi peltoja, kynti ja karhitsi, raivasi rytöjä, korjaili valjaita, teurasti raavaita, veteli lantaa, kiskoi ja raatoi joka nurkassa niin että selkä höyrysi. Yhden kokonaisen vuoden oli kuningas renkimiehenä, mutta ihmettä ja kummaa -- eipäs ikävä sittenkään eronnut.

-- Se on sielussa! kertasi kuningas. -- Kun ei meillä käy edes kesävieraita!

Kuningas parka kulkea kyökkäsi ympäri linnaansa, parta pitkällä ja selkä kumarassa, ja huokasi kilpaa syksylaineen kanssa. Ei ristinsielua näkynyt, lapsetkin olivat jo nukkumassa.

Silloin kuningas huomasi pääskyparven, joka leijaili ilmassa. Ne olivat naapurin köyhän mökin pääskysiä, jotka nähtävästi olivat muuttamassa etelään talveksi.

-- Ah! huokasi harmaapäinen kuningas. -- Lintusetkin pakenevat pois. Jospa linnani kartanossa asuisi edes pääskysiä, niin ei elämä tuntuisi niin painostavalta. Mutta Jumala ei lähetä meille pääskysiäkään! jatkoi hän ääneen, ukko parka.

Samalla harakka petäjän latvassa nauraa räkätti, kun kuningas näin itsekseen puheli.

-- Mitäs siinä räkätät? kysyi kuningas synkästi.

-- En sano! tokasi harakka ja lensi, julkea, tiehensä lekuttaen pitkää purstoaan.

Kuningas tuli yhä murheellisemmaksi. Harakatkin häntä härnäävät! Miksei se saattanut sanoa naurunsa syytä?

Herra kuningas ei saanut rauhaa ennenkuin läksi naapurin ukon pakeille.

-- Miksikähän harakka minulle nauroi? kyseli kuningas naapurin ukolta.

-- Minä sen selitän, vastasi ukko. -- Harakka nauroi Teidän Ylhäisyytenne tietämättömyydelle.

-- Mitä minä sitten muka en tiedä? kysyi kuningas loukkaantuneena.

-- Herra kuningas tietää sangen paljon valtakuntansa asioita, vastasi ukko siivokseen, -- mutta sitä ei herra kuningas näy tietävän, miten kesävieraita saadaan.

-- No sanoppas? ihastui kuningas.

-- Naulatkaa laudanpätkiä kuninkaanlinnan räystästen alle, pohjoispuolelle pihaa, niin varmasti saatte kesävieraita!

Herra kuningas riemastui hengessään, palasi kotiinsa, alkoi sahata ja höylätä, kiipesi tikapuille ja naulasi räystästen alle laudanpätkiä aivan niinkuin naapurin ukko häntä oli neuvonut.

-- Nyt se ikävä loppuu! sanoi kuningas kuningattarelle illallispöydässä. -- Ensi kesänä tulee meille paljon kesävieraita.

Rouva kuningatar aivan säikähti.

-- Mitä sanot, herra mieheni? Mistä minä heille kaikille ruokaa -- noille hienoille herroille ja silkkileninki-naikkosille?

-- Elä hätäile! kuiskasi kuningas hymyillen, ne kesävieraamme ovat kylläkin hienoa väkeä, herroilla on mustankiiltävät hännystakit, haarafrakit, ja hovinaisilla valkoiset silkkirinnukset, mutta kaikki he asettuvat tähän linnaamme omin eväin eikä sinun, kultaseni, tarvitse keittää edes kahviakaan.

-- Sinähän horiset! huudahti kuningatar.

-- En minä horise! vakuutti kuningas kolme sormea pystyssä.

-- Mutta nehän ovat sitten vasta ikäviä kesävieraita, joille ei tarvitse tarjota mitään! keksi kuningatar.

-- Päinvastoin! väitti kuningas. -- Sinulla, Isabella, tulee olemaan hyvin hauskaa heidän seurassaan. Ne osaavat keskustella vallan vilkkaasti, tekevät huviretkiä saaristoon, purjehtivat merellä, antavat näytöksiä ja konsertteja, laulavat...

-- Laulavatkinko? kummasteli kuningatar, joka ei voinut ymmärtää, mitä ihmeen kesävieraita kuningas tarkoitti.

Mutta aivan niin kävi kuten kuningas oli vakuuttanut.

Jo kevätkesästä, heti kun ilmat lämpenivät, saapuivat _kesävieraat_ Jylhälinnan kauniiseen kartanoon. Niitä tuli kokonaista kymmenen perhekuntaa kaukaa ulkomailta -- hyvin hilpeätä ja vaatimatonta väkeä!

Koko Jylhälinna raikui noiden vierasten äänistä ja nopeista liikkeistä, laulunliverryksistä, hippasilla olosta ja ikuisista ulkoilma-leikeistä. Ja näille suloisille suvivieraille syntyi kesän kuluessa monta kymmentä pienokaista, jotka pian nekin leijuivat ja heijailivat linnan korkeassa kartanossa. Kuninkaan lapset Villi ja Lilli olivat hyvin ihastuneita näihin leikkitovereihin.

-- Meillä on kesävieraita! puheli herra kuningas kaikille sivupurjehtiville kalamiehille. -- Ne ovat ylhäistä etelän väkeä, jotka haluavat viettää kesänsä täällä Pohjantähden valtiossa.

-- Vai niin, vai niin! kummastelivat ukot, toivottivat onnea ja hiipivät kunnioittaen matkoihinsa etteivät suinkaan häiritsisi...

-- Kuulkaa, meillä on kesävieraita! huudahteli rouva kuningatarkin naapurin akoille. -- Emme me jouda minnekkään eikä liioin halutakkaan. Meidän kesävieraamme ovat hyvin elämänhaluista väkeä, jotka ilahduttavat koko linnan piirin.

Kun sekä kuningas että kuningatar näin juttelivat kaikille sivukulkeville, niin pianpa levisi huhu ympäri maailmaa että Jylhälinnassa on kesävieraita ja että siellä vietetään iloista elämää omassa keskuudessa. Ja tästä huhusta oli niin ihmeellinen seuraus että seuraavana kesänä Jylhälinnaan alkoi saapua muitakin vieraita, niitä kuninkaita ja keisareita ja muita korkeita, jotka halusivat tervehtiä Jylhälinnan erakkoväkeä.

Elämä Jylhälinnassa muuttui vuosi vuodelta hauskemmaksi!

Eräänä päivänä herra kuningas sentään, parvekkeellaan istuen, kun oli saanut keskustella kyllikseen vertaistansa kanssa, virkahti ääneen:

-- Mutta pääskysistä minä sittenkin enin pidän. Niihin ei koskaan kyllästy. Eivät ne koskaan juorua, laulavat vain ja ylistävät luojaa kuin oikeat Jumalan lapset. Ja ne ne juuri ovatkin meidän parhaat kesävieraamme.

-- Niin minustakin! sanoi kuningatar. Mutta kuninkaan lapset huomauttivat että kyllä sentään vapaaherratar Etelä Napasen lapsetkin Piltti ja Kiltti olivat hyvin hauskoja kesävieraita.

Semmoinen se nyt vain on tämä tarina, jotta me kaikki käsittäisimme, kuinka tärkeätä on rakentaa kotinsa niin että siinä _viihtyy_, vaikka se piilisi kuinka kaukana tahansa Pohjantähden valtakunnassa.

21.

Kummitus on kultainen herra!

Eräänä syksyiltana olivat lapset kovin kärsimättömät ja sentähden äiti kysyi hiukan hermostuneesti:

-- Mitä te tahdotte?

Mutta lapset eivät vastanneet, vaan kärtyilivät ja potkivat ja juonittelivat.

-- Jospa Jumala teitä auttaisi! sanoi silloin äiti.

Sattuipa Jumala tosiaan kuulemaan äidin rukouksen ja hän lähetti herra Kummituksen lastenkamariin huvittamaan lapsia.

Lapset eivät ennen olleet nähneet Kummitusta eivätkä uskoneet että sellaista oli olemassakaan, mutta nytpä he näkivät. Kummitus oli puettu pitkään yöpaitaan ja hänellä oli pitkävartinen piippu suupielessä ja tuohipollot jaloissa. Eivätkä kasvonsa näyttäneet kovinkaan pelottavilta...

-- Mitä te oikein tahdotte? kysyi Kummitus aivan niinkuin äitikin.

Lapset katsoivat toisiinsa veitikkamaisesti. He iskivät silmää Kummitukselle ja utelivat:

-- Annatkos sitten mitä tahdomme?

-- Tottakaiketi! vastasi Kummitus iloisesti puhaltaen savuja. -- Pyytäkää mitä tahansa, niin huomenna kello 8 aamulla se asia tapahtuu.

Lapset tulivat nyt kovin hiljaisiksi ja miettiväisiksi.

Mitä ihmettä tuolta herralta arvaisikaan pyytää!

Vihdoin sanoi Leila, vanhin tyttö:

-- Jos saisi oikein paljon _perunoita?_

-- Saathan niitä! vastasi Kummitus.

-- Ja minä tahtoisin tynnyrin _siirappia_, pyysi toinen tyttö, jonka nimi oli Heila.

-- Saathan sitä, hyvä lapsi! lupasi herra Kummitus.

-- En minä tahdo perunoita enkä siirappia, huusi poika nimeltä Pulski, vaan minä haluan _lentää kuin harakka_.

-- Sekin käy päinsä! lupasi Kummitus ja kumarsi pojalle.

-- Mutta minä tahdon _oppia latinaa_, sanoi tuimasti toinen pikku poika, jonka nimi oli Korski.

-- Soronoo! sanoi Kummitus muka venäjäksi ja hymyili.

-- Mitäs tämä pikku tyttö tahtoo? kuiskasi Kummitus ja kumartui silittelemään pikku Keijua, joka ei vielä osannut puhuakaan kuin pari sanaa.

-- _Suolakallaa-pullaa!_ sopersi pikku Keiju vilkuttaen sinisiä silmiään.

-- Hyvä, hyvä! lupasi herra Kummitus, mutta Leila selitti että Keiju suolakalalla tarkoitti ainoastaan _lettuja_.

-- Sama se! suhisi Kummitus.

-- Pitääkös tuolle lullulapselle jotain antaa? kysyi Kummitus kuudennesta lapsesta, jonka nimi oli Viikko.

-- Jos se pääsisi _Saksan keisariksi?_ ehdotti Heila.

-- Mainiosti! sanoi herra Kummitus ja kumarsi Heilalle. Ja sitten hän hyvin kohteliaasti ja naurussasuin kumarsi koko lapsilaumalle ja hävisi pois uuninpiipun kautta.

Lapset olivat kovasti jännityksissään ja söivät kiltisti illallisensa. Hyvin varhain he myös menivät nukkumaan että jaksaisivat huomenna...

Aamulla kello 7 kaikki heräsivät ja katselivat ympärilleen. Eipäs mitään näkynyt? Mutta äiti kiirehti: pian pöksyt päälle, kyllä Kummitus täyttää lupauksensa.

Kello löi jo 8. Ei vieläkään mitään?

-- Minulla on hirveästi nälkä! sanoi Leila.

-- Ja minulla myös! sanoi Heila, joka aina matki Leilaa.

Mutta pikkupojat Pulski ja Korski juoksivat ulos "pikkukamariin", vaikkeivät vielä olleet suurustaneetkaan...

Pojat viipyivät niin kauvan "pikkukamarissa" että kello pirtissä jo helisi 8:aa.

Samalla tapahtui se ihme, minkä Kummitus eilisiltana oli luvannut. Pulski poika muuttui harakaksi siinä istuessaan, rupesi räpyttämään siipiään, leiskuttamaan pyrstöään ja nauraa räkätti kovasti.

Korski veli puolestaan päästeli paljasta latinaa:

-- _Ille ego qui quondam gracili modulatus_...

Pulski lensi harakkana pirtin ovelle ja Korski marssi hänen perässään, latinankieltä rompottaen. Hik hek hok! Hik hek hok! Mutta kun Korski avasi pirtin oven jotta veli harakka pääsisi sisään, niin voi hirveätä: höyryäviä perunoita vyöryi heitä vastaan, niitä oli ainakin kolme nurkkaa täynnä ja yhä lisää näytti pyörivän padasta. Sisko Leila istui leveänä pirtin pöydän ääressä ja ammensi perunoita molemmilla käsillään, vieläpä varpaillaankin, ja söi, söi, söi... Mutta neljännessä pirtin loukossa seisoi Heila tyttö ja latki suuresta tynnyristä silkkaa siirappia. Vaan toisessa huoneessa oli pikku Keiju kontallaan lattialla ja nuoleskeli lettuja, joita tippui laipiosta; toisessa kädessä oli tytöllä pullaa, toisessa suolakalaa. Vaan salongissa, ruusunkukkien keskellä istui komeana ja mahtavana pikku Viikko -- "Saksan keisari", joka poltteli hienoa sikaaria...

Saksan keisari tietysti puhui paljasta saksaa:

_Essen aass gegessen!_

_Trinken trank getrunken!_

Johon veli Korski, päremiekkaansa heiluttaen, ylpeänä kuin vanha roomalainen, vastasi latinaksi:

_Ave Caesar, morituri te salutant!_

Pulski poika, joka oli muuttunut harakaksi, ei ymmärtänyt sanaakaan latinaa eikä saksaa, mutta hän nauroi suomeksi:

Ha-ha-ha-ha-ha-haa!

Rä-kä-kä-kä-kää!

Mutta kun äiti näki oman rakkaan poikansa harakkana räkättämässä ja pyrstöään keikuttamassa, niin äidille tuli kyynelet silmiin:

-- Hyvä Jumala, miksikä sinä halusit harakaksi?

Mutta Pulski vastasi vain: