Part 4

Oikea asia, vastasi setäkin, sietäisipä tässä tosiaankin ruveta venyttelemään käsivarsiaan, jotta yltäisi kalaa paistamaan auringossa ja vaikkapa pannukakkuakin.

Tyttö, kun taas kuuli vastaukset, oli hyvin tolkussaan, pyöritteli päätään ja juoksenteli ympäri, mutta kyseli vähän kuluttua:

Kuule isä, saattaisikohan sitä Jumalalle kirjoittaa että Paholainen, se pahankurinen poika, on taas särkenyt Maija-Liisan pään: että jos Jumala olisi hyvä ja lähettäisi uuden nuken jouluksi?

Johon isä vastasi että miksikäs ei, kirjoitetaan vain, kyllä Jumala lukeekin kirjoitukset ja muistaa pienetkin asiat, vaan pitää hänelle kirjeessä huomauttaa että jos on muita tyttöjä tarvitsevaisempia, niin olkoon hyvä ja lähettäköön ensin niille, sillä ei se nyt ole niin tärkeätä, jos emme me saakkaan, ja saattaahan Maija-Liisalle tehdä pään puustakin.

Äitille Tyttö tekasi tämmöisen kysymyksen:

Eikös sinne paratiisiin saa päästää lehmääkään?

Johon äiti vastasi että paratiisin lehmät eivät polje kukkia, vaan kurjat ihmiset ne pilaavat paratiisin onnen.

Tätille Tyttö tokasi että: Koska se niin on että järki kuluttaa tukkaa, niin kyllä vain minusta onkin hyvä että olen Tyttö enkä minä uskalla koskaan ruveta järkeväksi niinkuin nuo pojat.

Ja setälle Tyttö sanoi: Voi sinua setä parka, joka et pääse taivaaseen, koska poltat niin hirveästi tupakkaa!

Sitten Tyttö juoksi ulos leikkimään ja huutelemaan ja hyppelemään ja matkimaan kaikkia ääniä mitä kuuli, vaan illalla iltapuuron jälkeen hän paitasillaan vielä pitkän aikaa ahdisti kaikkia kysymyksillään:

Miksikähän ei kukko osaa munia niinkuin kana? Miksikähän minä olen syntynyt tytöksi enkä pojaksi? Miksikä isä on mennyt äitin kanssa naimisiin? Miksikä tähdet ovat niin pieniä? Ovatkohan pakanat pikimustia? Onkohan kuolema hauskaa vai vaarallista? Miksikähän sitä ihmisellä ei ole kuin kymmenen varvasta? Äiti hoi, jos minulla olisi häntä niinkuin koiralla, niin saattaisinkohan minäkin sitä liehuttaa? Miksikä eivät aikaihmiset leikittele nukeilla? Miksikä joka viikon päästä on sunnuntai? Miksei joulua ole kolme kertaa vuodessa? Pääsenköhän minä rouvaksi, jos tulen isoksi? Onko kaupunki isompi kuin maailma? Onko siellä hyviä pieksusuutareita? Ajavatko nokikolaritkin automobiileilla? Miksei meidän metsässä kulje yhtään junaa? Saapiko pyykinpesusta rahaa? Miksei katolla kasva marjoja? Miksei kyyneliä saata juoda?

Niin! ja _miksei_ meidän Tyttö nuku? kysyi yhtäkkiä isä. Ja miksi _miksi_ on miksi? Sinähän olet kaiken kyselijä tyttö! Mutta kysele vaan, sillä tavalla opit ajattelemaan? Nyt on kuitenkin Nukku-Matin vuoro. Hyvää yötä, Kultaressu, huomenna minä sinulle vastaan kaikkiin kysymyksiin.

Niin sanoi isä ja arvatkaas mitä isä teki: Seuraavana aamuna hän vei Kaiken Kyselijä Tytön -- kouluun.

15.

Tuittupäät ja Keijut.

Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi...

Gabriel Calamnius.

Oli toukokuun 20:s päivä -- viime vuonna.

Jäät vielä viruivat järvessä, mutta rantaporeet jo välkkyivät ympärillä ja talon lapset uittelivat niissä lastulaivojansa. Isä maalasi punamullalla ulkohuoneita seisoen sivellin kädessä korkealla tikapuun ylimmällä pinnalla.

Yhtäkkiä kuului ukkosen jyrähdys ja ankara vihuri kulki yli jään. Sitten alkoi hirveästi tuulla. Huu! Huu! ulvoi tuuli, mutta se kuulosti sangen suloiselta.

-- Nyt niille jäille taisi tulla lähtö! huusi isä tikapuulta. Aivan oikein: hirmuinen tuuli puski jäitä ja koko järven selkä läksi irti.

Isä heitti maalauksensa ja juoksi rantaan.

Kummallinen sorina ja ryminä ja kohina kävi järvellä.

-- Heipähei! huusi isä, nyt meidän talvitie huilaa. Katsokaa kuinka viitat kaatuvat. Hyvästi Talvi! Sanokaapa tekin lapset hyvästi ukko Talvelle. Nyt hän menee pois.

-- Hyvästi Talvi! huusivat lapset. -- Ja terveisiä perään! Tule vastakin meille, mutta älä viitsi tulla liian varhain!

Jäät ryskyen purjehtivat sivu talon.

Kaikki katsoivat ihastuksissaan, kuinka Talvi teki lähtöä ja miten Kesä oli tulossa.

-- Näettekös! huusi isä. -- Tuossa ne Talven _Tuittupäät_ istuvat jäälautalla ja itkevät ja parkuvat niin paljon kuin kurkusta lähtee. Ne huutavat että: emme me tahdo vielä mennä. Emme! emme! emme!

Mutta perässä -- katsokaa tuolla viimeisellä jäälautalla -- seisovat Kesän _Keijut_ ja huitovat käsillään ja heiluttavat koivunoksia ja huutavat hihkuen iloisesti: Menkää, menkää! Menkää pian! Menkää Talven tuitut, Vilulan villit, Pakkasen penikat! Luistakaa matkoihinne että pääsemme soutamaan ja uimaan.

Lapset katsoivat jäälauttoja, joita isä osoitti, ja näkivät vielä enemmän kuin mitä isä näki. -- Kuulehan isä, sanoi Valkotukka. -- Tuittupäät tuolta huutavat että: mepä tulemme takaisin! Mepä vain käväisemme toisella rannalla. Ja otamme suuren poikajoukon mukaamme ja tulemme antamaan Kesän Keijuille selkäsaunaa. Saattepa vain nähdä. Muistakaa! Muistakaa! Varokaa! Varokaa marakatit!

Vaan Keijut huutavat vastaan: Suut kiinni! Me työnnämme teidät alas koskeen. Koskeen! Suinpäin! Pää edellä! Loiskis! Kuperkeikkistä!

Vaan silloin Talven Tuittupäät rupeavat itkemään kahta kauheammin. Voi voi voi! ne huutavat. Älkää olko niin julmat! Emmehän me ole niin pahoja kuin te luulette. Pysäyttäkää, pysäyttäkää, älkää lykätkö, me hukumme, me hukumme, armahtakaa -- tehdään sovinto. Leikitään yhdessä!

-- Mekö teidän kanssa yhdessä leikkimään? huutavat Kesän Keijut. -- Hyi! että viitsittekin puhua! Ettehän te osaa leikkiä meidän kanssa! Tehän aina suututte ja purette kuin koirat terävillä hampailla.

-- Itse ette osaa _meidän_ kanssa leikkiä! vastaavat Tuittupäät vihaisina. -- Tehän aina puhallatte lämmintä henkeä niskaan. Ja varistatte kuumaa hiekkaa paidan alle.

Kesän Keijut ja Talven Tuittupäät kinastelevat kauheasti ja rupeavat painimaan.

Tuittupäät viskaavat jääsirpaleita Keijujen päälle, vaan Keijutpa heittävät Tuittujen silmille kylmää vettä. Vettä ja jäätä lentelee ilmassa ja jalat kopisevat...

Niin se onkin! saneli isä. -- Nyt ne juuri tappelevatkin. Mutta katsokaa, lapset, samalla tulee Luojan puuska ja ajaa sekä Talven Tuitut että Kesän Keijut kauvas järvelle. Hirveä hätähuuto kuuluu. Ja yhtäkkiä kaikki yhdessä mylläkässä menevät alas koskenniskasta.

Sinne, koskeen, ne näyttävät hukkuvan molemmat sekä Tuitut että Keijut.

Vaan heti kun riitapukarit ovat painuneet veteen, katso: rannalle nousee aalloista ihmeellinen, ihana olento.

-- Minä olen Suomen Kevät! huutaa kummitus. Minä olen Tuittujen ja Keijujen ystävä. Minä rakastan kumpiakin. Minä lämmitän Tuittupäät ja kylvetän Keijut, vaan älkää peljätkö: ne elävät kummatkin. Juhannusyönä taas saatte nähdä Keijut ihanissa kesäpaidoissa tuomentertut käsissä, mutta sitten -- Kekrinä -- saatte nähdä kaikki Tuittupäät valkoisissa turkeissa. Ei kukaan olekkaan kuollut! Enkä minäkään kuole, menen vain piiloon laakson liepeelle ja tulen jälleen takaisin, silloin kun minua tarvitaan.

Näin puheli isä ja lapset katsoivat ihmeissään liikkuvia jäitä, jotka hauskasti hajosivat. Ja rantavesi paisui ja kevättulva nousi ja vesi vei mennessään saunan portaatkin. Vaan illan tullen koko järvi oli auki, ei ainoatakaan jäälauttaa enää näkynyt. Kosket pauhasivat ja pienet linnut lauloivat.

Silloin isä lykkäsi veneensä vesille ja läksi lasten kanssa haukirysilleen.

Sitä nimittäin täytyy saada kalaakin elääkseen tässä surkeassa Suomenmaassa. Vaan eikös kevät sentäänkin ole suloinen?

Aalto loiskaa! Laine lyö! Nyt se alkaa hauska työ! Saapi uittaa lastulaivaa! Saapi hiekkakuoppaa kaivaa! Kuperkeikkis! Lapset hoi! Päivä paistaa! Leivo soi!

16.

Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu.

Kesälän talo seisoi suuren järven rannalla. Talossa oli kymmenen lasta. Lasten nimet olivat seuraavat: Antero, Beela, Desdemoona, Erkki, Feeliks, Greeta, Hannes, Iipuska, Jeli ja Kauko. Antero oli 15-vuotias, Beela 14-vuotias, Desdemoona 12-vuotias, Erkki 10-vuotias, Feeliks ja Greeta 8-vuotiaita molemmat, Hannes 6-vuotias, Iipuska 5-vuotias, Jeli 3-vuotias ja Kauko 1-vuotias.

Olipa siinä äitillä hiukan hoitelemista! Ja olipa isällä komentelemista ja korvien pitelemistä, kun lapset yhtaikaa nauroivat ja huusivat.

Hauskaa elämää sitä sentään Kesälässä vietettiin.

Varsinkin kesällä! Kun aurinko paistoi kuumasti ja rantavesi oli lämmintä ja linnut lauloivat metsässä ja kalat hyppelivät järvellä ja kukat ja marjat paistoivat mäenrinteessä, niin silloin oli niin mukava elämä ettei oikein tietänyt, mitä tehdäkkään!

Antero oli oravana, joka kiipesi puissa, ja Erkki ampui häntä piilipyssyllä koipeen, niin että poika pudota moiskahti maahan, ja sekös tytöistä oli hauskaa katsottavaa, miten isot pojat leikkivät. Beela ja Desdemoona kävelivät puujaloilla ja kaatuivat suoraan kuoppaan ja Feeliks juoksi panemaan kuopan kannen kiinni ja huusi toisille lapsille että hänpä oli saanut kaksi hiirtä elävinä ja tuolla ne nyt kuopassa vikisevät. Vaan Greeta pesi pyykkiä rannassa ja Hannes onki korennolla kaloja ja Iipuska hankasi kasvojansa savella ja Jeli leikki käpylehmillä hietikossa ja Kauko söi pieniä kiviä niin että hampaat narskuivat, vaikka eihän Kauko pojalla monta hammasta ollutkaan.

Mutta eräänä päivänä oli Kesälässä kekkerit.

Kaikki lapset riisuivat itsensä alasti jo aamupäivästä ja juoksivat kuin hupsut alas törmää, niin että hiukset hulmusivat ja paljaat pakarat paistoivat ja koko maailma raikui yhtenä riemuhuutona.

Beelalla, vaikka vain oli tyttö, oli sukkelammat sääret kuin veli Anterolla, ja Desdemoonalla samoin oli vikkelämmät koivet kuin veli Erkillä ja sentähden Beela ja Desdemoona ennättivät ensimmäisinä rantaan. Sitten vasta tulivat Antero ja Erkki läähättäen. Mutta Feeliks ja Greeta, jotka olivat kaksoset, juoksivat kilpaa niin kovasti että kumpikin loiskahtivat suoraan järveen ja vasta siellä pysähtyivät suut täynnä vettä. Sitten tulivat pikkupojat Hannes ja Iipuska ja raahasivat kissaa, jota aijottiin kylvettää. Sitten juoksi myös 3-vuotias pikkutyttö Jeli ja kiljui kovasti, kun toiset muka jättivät. Viimeisenä konttasi alas mäkeä pikku Kauko, suu auki röhkien kuin nassu, mutta uimaan muka hänkin tässä oli menossa.

Antero, vanhin poika, tietysti oli mainio uimari. Hän ui kuin vesilintu ja sukeltikin ja puljahti ylös veden pintaan ja heilutti kättään ja näytti jalkaansa ja heittäytyi seljälleen ja vihelsi kuin laiva sekä läksi sitten hyrskyttämään poikki salmen ja kävi saaressa. Tyttöjä kauheasti nauratti kun näkivät, miten Antero istui pienessä saaressa ja kyykötti kivellä ja matki kuikkaa. "Kuikka, kuikka -- käkkäräpää!" Vaan osasipas Beelakin uida! Otti Iipuskan selkäänsä vaikka poika huusi kuin villitty. Vaan Desdemoona ja Erkki läiskyttivät vettä toistensa silmille, niin ettei kukaan uskaltanut tulla likelle. Mutta pienimmät lapset juoksentelivat matalassa vedessä ja leikittelivät häränpyllyä ja Jeli makasi mahallaan hietikkopohjassa ja porskutti jaloillaan ja huusi: katsokaa! osaanpas minäkin uida!

Kauko poikanen latki vettä kuin koira ja tahtoi väkisten kontata veteen, josta häntä toiset varoivat, Kauko kun oli vielä liian pieni, ja isä ja äiti olivat kieltäneet ottamasta häntä rantaan.

-- Kuulkaas pojat! huusi Antero. Mepä rupeamme tukkimiehiksi. Pois edestä!

Ja Antero ja Erkki ja Feeliks ja Hannes ja Iipuska lykkäsivät vesille pitkän honkatukin ja ottivat seipäät käsiinsä; ja isot pojat seisoivat tukin päällä ja pienemmät ratsastivat hajalla reisin, ja hirveä huuto ja hoilotus kävi siinä rannassa; ja tytöt katsoivat ihmetellen, miten ne pojat kaikkea uskalsivat.

-- Hei! Minä oon _tukkipäällikkö!_ huusi Antero.

-- Hei! Minä oon_ pomo!_ huusi Erkki.

-- Hei! Ja minä oon _tukkijunkkari!_ huusi Feeliks.

-- Hei! kiljui Hanneskin. -- Minä oon _ukkoherra!_

-- Hei! Mikäs minä sitten oon? karjui Iipuska.

-- Ole sinä vain _tukkipoika!_ sanoi Erkki, joka oli "pomo".

-- Ei! en minä tahdo olla tukkipoika! väitti Iipuska itkua hieroen.

-- Minäpä tiedän, mikä sinä olet, sanoi Antero. -- Sinä olet _vonkamies_.

-- Hei! huusi nyt Iipuska iloisesti iskien silmää tytöille. -- Minä oon se vonkamies!

-- Vonkamies, vonkamies! huusivat tytöt rannalta, katsohhan ettet puljahda sekaan, vonkamies!

-- Minä otan Kaukon _kympiksi!_ ehdotti Antero, tukkipäällikkö.

Mutta "kymppi" näytti kieltään rannalta eivätkä tytöt antaneet pikku poikaa noille isoille hurjille.

-- Hei! Heistelee! huusivat pojat honkatukiltaan.

-- Nyt sitä mennään alas Kivakkakoskea. Eikös sitä pojat lauleta?

-- No lauletaanpas! sanoivat toiset.

Ja alastomat pojat alkoivat laulaa:

Heijuvee! Heijuvee! Poijat ne tukkia viäntelee! Karttimon järvestä Kiehimään Näin me seilaamme yhtenään. Mitäs on haittaa, ei ole paitaa -- Pannu se olla pitää! Se mustakylkinen kyytimies! Ja rokulipäiviä rapiasti. Uittovee! Ankravee! Poijat ne aina pärjäilee!...

Miltäs se kuuluu? huusivat pojat ylpeästi ja keikuttelivat hirttä.

-- Hyvältä kuuluu! vastasivat tytöt kateellisesti.

-- Minäpä tuon teille kissan _uittotarkastajaksi!_ esitti Beela sisko, joka oli hyvä uimarityttö, ja läksi uimaan kissan kanssa poikain luo. Kissa Mirri otettiinkin riemulla vastaan, vaikka se raukka naukui surkeasti ja pyrki pakoon.

Vaan kun Beelakin tahtoi kiivetä pyöreän tukin päälle, niin yhtäkkiä tukki pyörähti toisinpäin ja kaikki pojat tuiskahtivat päistikkaa veteen ja siinä hujakassa nyt myllersivät vedessä sekä tukkipomot että kissa raiska -- ja olipa Anterolla ja Beelalla aikamoinen työ saada pelastetuksi pikku pojat, jotka eivät vielä pysyneet veden päällä, vaan osasivat ainoastaan sukeltaa ja purskuttaa vettä sieraimistaan, ne naskalit!

Kun taas selvittiin sotkusta, niin naurulla se tapaturma kuitattiin. Sitten läksivät tytöt opettelemaan tukkipojiksi.

-- Hei! huusi Beela tanssien tukin päällä. -- Nyt minä olen tukkikuningas.

-- Hih! kiljui Desdemoona ojennellen valkoisia kinttujaan. -- Ja minä olen puuprinssi!

-- Heleijaa! hihkui Greeta tyttö hiukset pörröllään. -- Minä se olen hongankolistaja.

-- Mikäs minä sitten olen? kysyi Jeli, joka istui hajareisin hirren päässä kuin pieni marakatti.

-- Ole sinä _jätkäin kokki_.

-- Hei pojat! huusi pikku Jeli tolkussaan. -- Minä olen jätkä-kokki. Minä keitän sakkapannua...

Mutta samassa tukki taas puljahti ympäri ja tytöt ryöpsähtivät veteen.

Kuulkaahan ihmettä! Pikku Jeli, vaikka vasta 3-vuotias, oppi silloin itsestään uimaan. Aivankuin koira veivasi Jeli käsillään ja jaloillaan ja pysyi veden päällä ja räpisteli rantaan ja tuumaili:

-- Jätkä-kokki minä olen sittenkin, vaikka putosin!

Pojat olivat niin hämmästyksissään Jelin urheudesta etteivät osanneet sanoa halaistua sanaa.

Sitten kaikki pojat ja tytöt taas huutaen hyökkäsivät veteen eivätkä huomanneet isän ja äidin venettä ennenkuin se kopsahti Anteroa takapuoleen. Pumpsis!

-- Onpa täällä kekkerit! sanoi äiti.

-- Ja Kaukokin? nauroi isä. -- Herran töpsykkä!

-- Onkos herrasväellä aikomus esiintyä koko päivän alasti? kysyi äiti.

-- Onpa hyvinkin! vastasivat isot pojat ja isot tytöt veikeästi seisoen kaikki rivissä.

-- Vaan jos tulee vieraita? huolehti äiti.

-- Niin riisumme nekin alasti! arveli Iipuska.

-- Antaa lasten olla lekotella! lausui isä. -- Lujempi pohjanahka tulee. Katsoppas äiti Erkin selkää. Intiaanin talja! ja Moonan polvia! Kuin pikitervalla pyyhkäisty. Kaunis tyttö!

-- Iisä hoi! huusi Hannes. -- Minullapa on variksensaappaat.

Poika näytteli ylpeänä punaisenkirjavia pohkeitaan ja nilkkojaan, joita sentään vähän karvasteli, kun hän monta kertaa päivässä kahlaili rantavedessä.

Kesälän kymmenen lasta saivat tosiaankin koko sen päivän olla ilman vaatteita, kun oli niin kuuma ilma. Isä ja äitikin riisuivat itsensä ja tulivat hietikolle lasten kanssa aurinkokylpyä ottamaan. Isällä ja äidillä sentään olivat hatut päissä, jotta ei aurinko polttaisi.

Ei tullut vieraita koko päivänä! Eikähän kesällä vieraita tarvitakkaan, vai kuinka?

Ja tämähän ei ole satu, vaan ihan tosi juttu. Eikös niin, lapset?

17.

Turjanlinnan akkunaruudut...

(Arvuutus alaikäisille.)

Tunnenpa kauniin linnan korkealla Pohjolassa, jonka nimi on Turjanlinna. Siinä linnassa asuu onnellisia ihmisiä, nimittäin korven kuningas ja korven kuningatar. Heillä on terveitä ja iloisia lapsia, jotka juoksevat pitkin mäkiä ja joita ei palele, vaikka olisivat avopäin ja ilman jalkineita. Olisi paljonkin ihmeellistä kerrottavaa tästä korven kuningasperheestä, mutta tällä kertaa juttelen vain yhdestä asiasta.

Turjanlinnassa näet on kummalliset akkunaruudut. Kun yhden läpi katsoo, näyttää maailma valkoiselta, kun toisen iäpi tirkistää, niin muuttuu metsä siniseksi, kun kolmannesta kurkistaa, näyttää koko maailma välkkyvän ruusunpunaisena. Neljäs ruutu tekee maailman kullankeltaiseksi ja viides värittää koko korven ihan vihreäksi -- lumikin muuttuu vihreäksi ikäänkuin kesälaiho. Mutta sitten on yksi akkunaruutu, jonka läpi kuninkaan lapset eivät koskaan saa kurkistaa, eivätkä lapset tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan. Linnan kuningas yksin sen tietää!

Turjanlinnan kuningas asuu ylhäällä tornissaan, mutta kuningatar ja lapset asuvat alakerroksessa. Käypi kuningas sentään alakerrassa aterioimassa ja kiipeää kuningatar joskus torniin kuningasta puhuttelemaan ja juosta kopistelevat sinne ylös usein lapsetkin, ne pienet prinssit ja prinssittäret, joilla on pieksusaappaat ja tuulessa liehuva tukka. Silloin lapset aina katselevat niiden koreiden ruutujen läpi. Ja koko maailma näyttää niin iloiselta ja kummalliselta ja kauniilta.

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, kun lapset olivat isän luona tornissa ja katselivat kauniiden ruutujen läpi, että isä yhtäkkiä syvästi huokasi. Huokasi!

Lapset katsoivat isään kummastellen.

-- Miksi isä huokasi? kysyi vanhin lapsista.

Kuningas säpsähti.

-- En minä sitä saata sanoa, rakkaat lapset! Ettekä te sitä ymmärrä.

-- Kyllä minä ymmärrän! väitti vanhin lapsi, hyvin viisaan näköisenä ja nenä pystyssä.

-- Niin, kyllä me ymmärrämme, miksi isä huokasi, sanoi tolkussaan toinenkin lapsi, jolla nenä oli vielä pystymmässä.

Ja kolmas lapsi, neljä-vuotias prinssipoika, lisäsi siskojen puolesta:

-- Minäpä tiedän, miksi isä huokasi. Siksi että isä on katsonut ulos siitä akkunasta, josta lapset eivät saa katsoa.

Tytöt purskahtivat nauruun.

-- Kylläpä se Veikko Kultimo puhuu tuhmasti!

Mutta kuningas lausui vakavana:

-- Poika on oikeassa. Niin onkin asian laita.

Mutta enempää hän ei selittänyt, vaan laski lapset menemään alas ja istui itse nojatuoliin peittäen pään käsillään. Ja Turjanlinnan hiljaisessa tornissa kuului taas syvä huokaus, kun kuningas yksiksensä huokasi. Nurkissa vonkui syystuuli ja laineet pauhasivat tornin juurella. Mutta kuninkaan lapset, alakertaan päästyään, huusivat kuningattarelle:

-- Kuules äiti, mitä isä teki ylhäällä! Etpä arvaa!

-- No mitä? sanoi äiti pienintä lasta tuudittaen. -- Varmaankin kantoi olkapäillä teitä kaikkia?

--- Ei, ei, ei! huusivat lapset, etpäs arvaakkaan?

-- Antoi piskettiä? sanoi äiti.

-- Ei, ei, ei! huusivat lapset. -- Ei sinne päinkään!

-- No en minä arvaa, sanoi kuningatar. -- Mitä isä teki?

Lapset katsahtivat toisiinsa ja vanhin lapsi selitti toisten puolesta iskien silmää veitikkamaisesti:

-- _Isä huokasi!_

-- Huokasiko isä? sanoi äiti kummissaan, mutta samalla itsekkin -- huokasi.

Lapset jäivät ihmeissään tuijottamaan äitiinsä.

-- Niin, mutta tietääkös äiti, _miksi_ isä huokasi? kysyi äidin lempipoika Veikko Kultimo.

-- No miksi? kysyi äiti.

-- Siksi, selitti poika, että isä on kurkistanut ulos siitä pahasta akkunasta.

-- Hyvä Jumala! huudahti äiti, mitä se poika puhuu.

Kuningatar tuli vakavaksi ja päästi lapset ulos leikkimään.

Itse kyyristyi hän nurkkaan ja itki.

Lapset leikkiessään linnan pihalla keskustelivat näin:

-- Minäpä tiedän, sanoi yksi, missä se paha akkuna on, josta lapset eivät saa kurkistella. -- Se on isän sängyn alla.

-- Sinähän olet hupsu! toitotti toinen. -- Eihän lattian läpi näe mailmaa. -- Vaan katon läpi näkee! Se paha akkuna on tietysti katossa.

-- Mutta jos se on katossa, sanoi kolmas lapsi, niin eihän katon läpi näe mailmaa, vaan taivaan. Vaan jos näkee taivaan, niin eihän se ole paha.

-- Niin, mutta ruutupa siinä akkunassa onkin musta, sanoi taas ensimmäinen lapsista. -- Ja sentähden taivaskin näyttää mustalta. Ja siksi se isä varmaan huokaa, kun taivas on niin musta.

-- Saattaa olla niin, myönsi toinen lapsi. -- Kun minä tulen isoksi, niin ihan varmasti kurkistan siitä akkunasta ja sitten minäkin huokaan että "hohoi, hohoi tätä mailmaa!"

Toiset lapset ihmettelivät siskonsa suurta viisautta, mutta poika sanoi tolkussaan:

-- Mutta minäpä kiipeän katolle ja tutkin, onko katossa sellaista akkunaa.

-- Älä, älä, kielsivät tytöt, mutta samalla he itsekin läksivät kiipeämään pitkin tikapuita. Päätä huimasi! Mutta -- antoi nyt huimata vaan!

Ja kaikki Turjanlinnan lapset kiipesivät linnan katolle.

-- Tulkaa tänne! koikkui vanhin tyttö, jonka valkea tukka liehahteli tuulessa. -- Minäpä sen löysin. Musta se tosiaan on! Voi hirveä, kuinka musta! Samalla tyttö kiipesi savupiipun päälle ja seisoi siellä hajareisin. -- Hei! huusi hän, minäpä hyppään sisään tuosta mustasta reijästä, niin eiköhän isä hämmästy! Samalla tyttö jo hyppäsi. Rompeli pompeli! Huiskis! Ja vähän päästä hyppäsivät toisetkin lapset sisään savupiipusta. Sinne ne kaikki nyt katosivat!

Kuningas tornissa kuuli kummallista sohinaa savupiipusta ja avasi pellit. Samalla tulla tömähtivät lapset toinen toisensa jälkeen alas piipusta ja herra kuningas säikähti pahanpäiväisesti. Hän oli ihan valkea säikähdyksestä.

-- Mitä vietävän variksenpoikia sieltä tulee? Hyi hornassa! Voi taivasten talikynttilät, voi sun seitsemän patasutia! Herran pieksut ja taavetin töppöset! Nokinaamat, ette suinkaan te kuninkaan lapsia ole?

-- Kyllä me olemme! selittivät lapset irvistellen valkoisilla hampaillaan. -- Ja kuule isä, nytpä mekin opimme huokailemaan, kun olemme mustasta reijästä läpi tulleet.

Kaikki lapset huokasivat yhtaikaa:

-- Hohoi hohoijajaa -- tätä pahaa mailmaa!

Kuningas oli pakahtua naurusta. Vedet tippuivat hänen silmistään. Niin hullunkurisilta näyttivät lapset. Ja kuningas soitti hopeakelloa ja huusi ovelta:

-- Äiti hoi! Käske Priita-Kaisan heti panna sauna lämpiämään, sillä meillä on syytä nyt viettää suuri juhla. Eläkä suutu lapsiisi, vaikka ovatkin mustat. Päinvastoin saamme molemmat kiittää näitä nokineniä että sielumme tulevat valkoisiksi.

Ja koko kuninkaan perhe kävi kylpemässä sinä iltana.

Veikko Kultimolta pestiin kielikin. Kun sitten istuttiin illallispöydässä ja juotiin marjateetä, niin kuningas virkkoi:

-- Rakkaat lapset! Jos isä ja äiti vielä huokaavat, niin kiivetkää vastakin savupiipun päälle ja tulkaa sitä tietä eteemme. Sillä tavalla tuo musta ruutu muuttuu valkeaksi.

Lapset olivat ihmeissään. Koko maailma loisti punaisena ja sinisenä, vihreänä ja kullankeltaisena. Eikä tämän jälkeen enää monestikaan Turjanlinnassa puhuttu tuosta mustasta akkunaruudusta.

18.

Sotapukki.

(Luettu joulukuusen juurella 1914.)

Kuulkaahan lapset sitä kummaa että kun tänä jouluaattona ei olekkaan Joulupukkia, vaan Sotapukki.

Joulupukki on vähän sairaana -- tuo vanha, hyvä, antelias punalakkipukki. Sillä Joulupukilla on vatsa kipeänä ja sitä oksettaa kovasti niin ettei se saattanut lähteäkkään matkalle lapsille joululahjakelkkaa vetämään. Minne lienee jäänytkään sairastamaan, ukko raiska, Saksanmaalle?

Vaan _Sotapukki_ on tullut! Sotapukki on tullut Saksasta ja Ranskasta ja Englannista ja Turkinmaasta ja monesta muusta maasta Pietarin kautta.

Sotapukki on tullut! Huu! huu! se panee ja puhkuttaa kuin automobiili ja se on niin kummallisen ja hirveän ja juhlallisen ja samalla komean näköinen. Huu! Huu! Puh, puh! Brr, brr! Terveisiä Berliinistä ja Konsti-Antin Noobelista!

-- No, tule sisään Sotapukki! Täytyy kai sinunkin päästä sisään Pappilan saliin, koska nyt on jouluaatto. Tule sisään, kummitus, ettet palellu pihalle!