Part 3
-- Röh, röh! röhisi sika. Mene pois! Tämä on minun puuroläjäni! Minun kaurapuuroni! Huuti pois! Ja sika kelvoton ajoi koko kanalauman tipotiehensä eikä siinä auttanut Kukko Papan heleä lauluäänikään.
-- Pitäisi hakea poliisi! sanoi iso kukko.
Mutta pikkukukot tappelivat riivatusti hypellen korkealle ilmaan. Vasta kun kissan näkivät hiiviskelemässä, herkesivät tappelemasta.
Illalla kello 5-6 oli Pappilan kanakammiossa konsertti. Kaikki lauloivat, kotkottivat, ruikuttivat ja soittivat suutaan yhtaikaa. Kukko Pappa löi tahtipuikkoa ja rouva Nordensvan soitti mandoliinia. Koko orkesteri pauhasi.
Mitä olikaan tapahtunut? Olikohan maanjäristys tulossa vai oliko pihalla vieras koira vai oliko huuhkaja iskenyt kenenkään kurkkuun?
Ei, hyvät ihmiset. Se kaunis kanarouva Isabella Appelsiin oli muninut nahkamunan. Nahkamunan!
Ja sentähden pidettiin tätä konserttia.
Näin ne kanat lauloivat:
Kot, kot, kot, kuli kukkerikuu. Seikkoja hirveitä tapahtuu! Isabella muninut on: Kana kaunis, onneton! Tipa Kripa de la Krinoliin; Pidä suusi tiukasti kiin! Rebekka Makkonen? Oi malli-kananen! Kukko korska, auta akkaas, Kaikki oomme sinun rakkaas, Klingendal..., Matilda kulta, Katso hiukan kahvitulta, Kaffekopp, kaffedopp? Elsa Stiina? hoppeli hop. Kukkopoijat miekkailee, Markiisitar hän riitelee, Rouvat armaat, jemmer jee! Ilta joutuu, synkkenee, Nukkumaan! Nukkumaan! Uutta vuotta vartomaan!...
Koko kanakammio vähitellen uinahti, sitten kun kaakotuskonsertti oli loppunut.
10.
Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi.
Olipa kerran Isä ja Äiti, joilla oli melkoisen kauniit lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, mutta niillä lapsilla oli jokaisella niin omituiset tapansa että ihan nauratti, kun heitä katseli. Yksi aina kaatoi vettä housuihinsa, vaikka äiti kuinka olisi kieltänyt, ja sitä lasta ruvettiin sentähden sanomaan _Pöksy-Paavoksi_. Toinen lapsi aina riisui paitansa keskellä päivää ja sitä ruvettiin sanomaan Paita-Maijaksi. Kolmas lapsi aina söi puuroa aivankuin possu niin että päässä ja suussa ja nenässä ja korvissakin oli lätysköitä ja sitä poikaa ruvettiin sanomaan _Puuro-Petteriksi_. Sitten oli neljäs lapsi, Kerttu, joka heti kun äiti oli hänen tukkansa kammannut ja silittänyt, otti molemmilla käsillä kiinni hiuksistaan ja sekoitti hiukset niin että ne aina törröttivät, pörröttivät pystyssä, ja sitä pikku piikaa ruvettiin siksivuoksi sanomaan _Pörrö-Kertuksi_. Sitten oli viides lapsi, hyvin pikkuinen ja sievä poikanen, joka oli muuten kiltti lapsi, mutta käveli hullunkurisesti ja vaikka kuinka kevyet pieksut pantiin jalkaan, niin poika käveli niillä kovin raskaasti ja raahasti jalkojaan kuin halkoja perässään ja määkyi kuin lammas; ja sitä pikkumiestä ruvettiin sanomaan _Klosu-Klisu-Kaaperiksi_.
Vaan kuulkaahan, minkälaisia kujeita noilla lapsukaisilla vielä oli!
Eräänä iltana, kun Äiti oli kylässä, alkoi Puuro-Petteri huutaa että hänpä taas tahtoo puuroa ja että hänelle pitää keittää puuroa kokonainen saavillinen.
Niin silloin Pöksy-Paavo riisui housunsa ja viskasi vesisaaviin ja Paita-Maija riisui paitansa ja paiskasi myös siihen puhasvesi saaviin ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi otti pieksunsa ja pudotti nekin vesisaaviin ja sitten Pörrö-Kerttu rupesi muka emännäksi ja alkoi hämmentää niitä pöksyjä ja paitoja ja saappaita ja tuumaili että ovatpa ryynit vähän pahanhajuisia, mutta hyvin höystöisiä kai ne ovat ja että tästäpä tulee mainio puuro Puuro-Petterille.
Puuro-Petteri seisoi saavin vieressä ja irvisteli ihmeissään ja ihan näytti uskovan että Pörrö-Kerttu hänelle keittää hyvän puuron. Ja Pöksy-Paavo, jolla paljaat kintut näkyivät, tiesi sanoa että pitää tähän puuroon vielä panna maustettakin ja juoksi isän kamarin pöydältä ottamaan mustepullon ja kaasi musteen siihen vesisaaviin. Ja kaikki lapset seisoivat saavin ympärillä ja katsoivat ihastuneina saavin sisään, kun Pörrö-Kerttu hämmenteli, hämmenteli -- kirnunmännällä.
Mutta Puuro-Petteri maiskutti suutaan ja sanoi:
-- Milloinkahan se sitten kiehuu?
-- Kyllä se kiehuu viiden minuutin päästä! sanoi Paita-Maija, vaan kyllä siihen pitää vielä panna suolaa, muuten se tulee tuimaa.
-- Suolaa, suolaa! huusivat kaikki lapset naurussa suin, vaan pikku Klosu-Klisu-Kaaperi, joka ei vielä osannut sanoa ässääkään, huusi että:
-- Tuolaa, tuolaa! ja koppasi halkolaatikosta kaksi kourallista roskaa ja heitti vesisaaviin ja toiset lapset pitivät pikku Klosu-Klisu-Kaaperia hyvin älykkäänä miehenalkuna ja hyväksyivät hänen tekonsa.
Mutta sitten pikku emäntä, se Pörrö-Kerttu, sanoi että:
-- Otappas sinä Paita-Maija tämä kapusta ja hämmentele ettei puuro pääse pohjautumaan, niin minä noudan äidin piirongista vähän kartemummaa.
-- Kartemummaa! Kartemummaa! huusivat lapset riemuissaan, mutta arvatkaapas, mitä se Kerttu kekkuli siihen vesisaaviin heitti! Eihän se mitä kardemummaa ollut, vaan äidin käherryspihdit, ne piippasakset. Ploiskis!
Ja sitten tyttö taas hämmensi ja toiset lapset irvistivät tyytyväisinä.
-- Eikö se jo ala olla valmista? kysyi Puuro-Petteri.
-- Jo kiehuu! Jo kiehuu! huusi Pöksy-Paavo.
-- Varokaa ettei räisky silmille! sanoi Pörrö-Kerttu.
-- Ei se olekkaan puuroa, vaan lihastuuvinkia! ilmoitti Paita-Maija hyvin tietäväisesti.
-- Mistä karotista minä nyt syön? kysyi Puuro-Petteri tuhmannäköisenä.
-- Syö kiulusta! neuvoi Pöksy-Paavo.
Ja Petterille tuotiin lehmänkiulu ja Pörrö-Kerttu ammensi kauhalla vesisaavista saappaita ja sen Maijan paidan ja Paavon pöksyt ja äidin käherryspihdit -- ja vesi oli aivan mustaa ja Petteri alkoi syödä suurella kapustalla.
-- Onpa tässä vähän kokkareita! sanoi Puuro-Petteri ja puri Klosu-Klisu-Kaaperin pieksusaapasta. Ja sitten hän koetti nielaista Pöksy-Paavon housuja alas kurkusta, mutta eihän ne mahtuneet.
-- Minun paitani maistuu varmaan makiammalle, ilmoitti Paita-Maija sievästi, ja Petteri koetti syödä natustaa tytön paitaakin.
Vaan -- samalla tuli Äiti kotiin. Voi hirveätä siivoa! Voi siansotkua!
-- Mitä te olette tehneet, lapset! kysyi Äiti silmät suurina.
-- Me olemme keittäneet Petterille puuroa! vastasivat Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Pörrö-Kerttu yhteen suuhun. Ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi sopersi myös:
-- Puuloa! Puuloa!
Vaan kun Äiti näki puhasvesi-saavin, jossa vesi oli likaista, niin hän hiukan suutahti, hiukan vaan -- ja pisti lystin vuoksi sekä Pöksy-Paavon että Paita-Maijan, vieläpä pienen Klosu-Klisu-Kaaperinkin siihen samaan saaviin ja otti Pörrö-Kertun kapustaksi ja alkoi hämmentää.
-- Nyt se vasta puuro kiehuu! huusi Äiti ja nauroi vaan, vaikka lapset kirkuivat kuin porsaat.
Samalla saapui Isäkin kotiin markkinoilta ja kun kuuli, mitä oli tapahtunut, niin hän tuli pirttiin ja kastoi kynänsä siihen mustaan vesisaaviin sekä alkoi kirjoittaa aivan samanlaista puurosatua lapsille kuin minä tässä olen teille kertonut.
Mutta samana iltana lämmitettiin vielä sauna, ja kaikki pöksyläiset ja paitaressut ja pörröpäät kylvetettiin -- eivätkähän nuo senjälkeen koskaan keittäneet puuroa talon vesisaavissa.
11.
Punaiset posket.
-- No nyt on kevät ja hanki kestää! ilmoitti isä kello 7 aamulla. -- Lapsikullat, nouskaapa ylös ja pian nyt paidat ja pöksyt ja hameet ja saappaat jäseniin! Sillä nytpä lähdetään oikein joukossa hakemaan punaisia poskia.
Lapsillekkos kiire tuli! Paidat ihan lentelivät ja pöksyt heiluivat ja sukat suhisivat, kun neljä villiä puki päällensä.
-- Pitääkö panna sääryksetkin? huusi Tuulikki.
-- Pitääkö panna tossut saappaitten päälle? huusi Sinihilkka.
-- Pitääkö panna kolme pöksyä? huusi Nuori Isäntä.
-- Kakki pää! Kakki pää! kirkui Herra Pentu, joka ei vielä osannut oikein puhuakkaan ja tarkoitti että lakki hänelle piti pantaman päähän.
-- Kuulehan isä! sanoi Tuulikki, mistä niitä punaisia poskia oikein haetaan?
-- Niitä poimitaan keväthangelta aivankuin marjoja metsästä, vastasi isä.
Tuulikki, Sinihilkka ja Nuori Isäntä katsoivat isää suurilla silmillä että mitä se isä muka puhuu.
Mutta isä näytti totiselta ja lapset uskoivat.
-- Niin, sanoi Sinihilkka. -- Punaiset posket kasvavat lumihangessa, -- niin on ukkipappakin sanonut.
-- Vaan kuulehhan isä, kyseli Tuulikki, -- jos niitä poimitaan niitä punaisia poskia, niin eikös tarvitse ottaa astiat mukaan?
-- Dshaa! pani isä ja raapaisi niskaansa. -- Minä luulen ettei astioita tarvita. Otetaan se iso poronpulkka mukaan ja poimitaan siihen.
-- Niin! ja koko pulkka täyteen! sanoi Sinihilkka loistavin silmin.
-- Pulikka, pulikka! sopersi Nuori Isäntäkin tolkussaan.
Mutta Herra Pentu yhä toimitti että: Kakki pää! Kakki pää! eikä antanut rauhaa ennenkuin pojalle oli pistetty isän naapukka päähän niin että vain vähän näkyi nenännipukkaa naapukan alta.
Hei! ja sitten sitä repäistiin ovet auki ja kaikki lapset ryntäsivät ulos pihalle.
Isä otti pulkkansa, Tuulikki otti pikku suksensa, Sinihilkka otti kelkkansa, vaan pikkupojat eivät tarvinneet mitään.
-- Tulkaa kaikki pulkkaan! komensi isä, kun ensin oli pukannut Tuulikin sukset ja Sinihilkan kelkan edeltäpäin alas mäkeä.
Isä itse istui ison pulkan perään ja sitten hänen syliinsä Herra Pentu ja Herra Pentun eteen Nuori Isäntä ja Nuoren Isännän eteen Sinihilkka ja Sinihilkan eteen taas Tuulikki pulkan kokkaan.
-- Yks kaks kolme! sanoi isä ja lykkäsi pitkillä säärillään pulkan menemään.
Voi hirveätä vauhtia, mitä pulkka luisti! Se lähti kuin jänis hyppelemään pitkin myötärinnettä...
-- Hiiiiiiii! Hihiiiiiiii! huusivat kaikki lapset ja pulkka luisti ja isä ohjasi säärillään ja kintaillaan ja pulkka huristi niin kauheata vonkaa että täytyi panna silmät umpeen, kun niin hirvitti.
Nuorta Isäntää taisi vähän pelottaa, sillä poika huusi täyttä kurkkua että: kaatuu! kaatuu! vaan eihän sitä oman isän kanssa koskaan kaadu. Tyttöjä nauratti niin että vesi silmissä kihisi.
Pulkka luisti pitkän matkaa järven hankea myöten ja vasta sitten kun se oli pysähtynyt keskelle salmea, lupasi isä nousta ylös ja sanoi:
-- Nyt lähdetään niitä punaisia poskia poimimaan!
Voi ihmeitten ihme, kuinka aamu oli kirkas ja kaunis! Koko järvi oli kuin valkoinen lattia ja hanki kova kuin sokeritopin pinta ja jääkentällä kimalteli, kimalteli aivankuin pieniä timanttihelmiä.
-- Ne ovat Jumalan briljantteja! selitti isä. -- Luojan sormus-jalokiviä.
Tuulikki hiihti omilla pikku suksillaan niin että tukka liehui suorana, Sinihilkka veti kelkkaa ja juoksi kuin hiiri ympäri ja Nuori Isäntä harppaili omilla säärillään eikä ollenkaan tahtonut istua pulkassa. Vaan pulkassa istui yksin Herra Pentu ja heilutti kättään niinkuin muka olisi ajanut porolla.
-- Minä olen vuorsahirvas! sanoi isä ja alkoi koikkelehtia ja hypellä ja viskeli mutkia ja teki kiekuroita niin että pulkka liiteli kuin kellon heiluri, vaan pikku poika, se Herra Pentu, ei ymmärtänyt vähääkään pelätä.
Niinpä nyt mentiin pitkin jääkenttää ja tultiin saaren rantaan.
Siihen nyt jätettiin sukset ja kelkka, vaan pulkka otettiin mukaan ja nostettiin ylös maalle ja käveltiin saaren metsään.
-- Eikös niitä punaisia poskia jo ala löytyä? kysyi Tuulikki.
-- Pian niitä löytyy! lupasi isä.
Yhtäkkiä isä heitti lapset siihen ja loikkasi pulkka perässä kauvas metsän sisään ja alkoi sieltä huutaa että:
-- Juoskaapas kilpaa tänne! Täällä niitä punaisia poskia kasvaa!
Lapset läksivät juoksemaan minkä kintuista läksi. Ensin tuli Tuulikki, sitten Sinihilkka, sitten Nuori Isäntä ja viimeisenä tulla toposteli Herra Pentu, joka aina vähänpäästä tuiskahti nenälleen, vaan nousi ylös reippaasti ja taas juoksi.
Isä seisoi suuren männyn takana ja nauroi, kun lapset perätysten juoksivat hänen luokseen.
Kun kaikki lapset olivat päässeet isän luo, niin isä koppasi yhden toisensa perästä ja paiskasi pulkkaan sylikkäin ja sanoi korkealla äänellä:
-- Nyt on pulkka punaisia poskia täynnä: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan!
Silloin vasta lapset ymmärsivät että kun keväthangella juoksee, niin jokaisen posket tulevat ihan punaisiksi.
Ja tässä vielä yhdeksäs ja kymmenes punaposki! sanoi isä ja rupesi kontalleen kaikkien lasten päälle ja mörisi kuin karhu.
Lapsia nauratti niin että posket karahtivat yhä punaisemmiksi.
Sitten taas lähdettiin kotiin päin.
Vaan jäällä tuli äiti vastaan.
-- Äiti hoi! äiti! huusi Tuulikki. -- Mepä olemme poimineet punaisia poskia.
-- Niinkö? sanoi äiti. -- Saanko minäkin niitä maistaa?
Ja äiti kumartui suutelemaan kaikkia lapsia ja suuteli jokaista kummallekkin poskelle. -- Kylläpä ne maistuvat makealle! sanoi äiti ja suuteli vielä isänkin partaisia poskia ja isä suuteli äidin poskia niin että lapsia ihan nauratti, niin hullunkuriselta se näytti, kun aikaihmiset toisiaan -- muka suutelivat.
Vihdoin sitä sitten tultiin suurella melulla kotiin keväthangelta ja lapset huusivat kilvan että:
-- Nälkä! nälkä! nälkä!
Sen pituinen se.
12.
Tiukukoipi tyttö.
Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Paitaressu. Se oli koko kiltti ja mukava tyttö ja oli se melko sieväkin ja aikalailla älykäskin. Ja isä ja äiti rakastivat sitä tyttöä ja kaikki veikot ja siukut myös pitivät siitä tytöstä.
Mutta silläpä tytöllä oli hupsunkurinen tapa. Heti kun se oli nukahtanut pikku-sänkyynsä, niin se alkoi potkia. Potki niin hurjasti että peitot lensivät ja sänky kolisi ja ratisi niin että ihan pelotti, joka sen sattui kuulemaan. Ja selkä jäi siltä tytöltä aina paljaaksi, jonka vuoksi tahtoi tulla yskä ja nuha ja lentsu.
Isästä ja äitistä oli ikävä että Paitaressu oli niin potkuri. Koetettiin sitoa peittokin kiinni nuorilla, vaan Paitaressu potki unissaan nuoratkin poikki. Sen jalat pyörivät kuin myllynsiivet ja käsivarret känkälehtivät kuin linnun kynkät. Paitaressua itseäänkin aamuisin hävetti, kun oli yökauden potkinut ja piehtaroinut.
-- Mitähän minulle pitäisi tehdä etten minä potkisi? kyseli Paitaressu.
-- Kyllähän minä keinon keksin! vastasi tytön isä.
-- No sanoppas isä? pyysi Paitaressu.
-- Saatpas nähdä! nauroi isä ja iski silmää. -- Ensi yönä koetetaan.
Sitten kun Paitaressu oli nukahtanut, niin isä meni ja sitoi tytön molempiin jalkoihin hienon nuoran ja veti nuorat sängyn laidan yli ja nuorain päihin hän ripusti pari tiukua, oikein heleä-äänistä porotiukua...
-- Tästä tulee hauska yö! sanoi isä äitille, -- kun Paitaressu luulee ajavansa porolla.
Kello oli vasta 9 illalla, kun Paitaressu ensi kerran yhdellä jalalla potkaisi:
Kilikili kirrr! pani tiuku.
Paitaressu hieroi silmiään, mutta ei herännyt. Vähän päästä hän potkaisi toisella jalallaan.
Pilipili pirr! pani toinen tiuku.
Paitaressu hieroi taas silmiään, vaan ei herännyt.
Mutta puolen tunnin päästä tyttö alkoi hurjasti potkia molemmilla koivillaan:
Kili-pili kili-pili kirr-pirr!
Kili-pili kili-pili kirr-pirrr! helisivät molemmat tiuvut niin kirmaisevasti että Paitaressu yhtäkkiä heräsi ja kuunteli ihmeissään ja vähän peloissaankin että kuka nyt ajaa porolla ihan hänen sänkynsä päälle.
Vaan siinä seisoi isä ja äiti hänen vuoteensa vieressä ja nauroivat makeasti ja sanoivat:
-- Tiukukoipi! Tiukukoipi!
Tyttö rukkaa itseäänkin nauratti, vaan samalla hän taas nukahti.
Taas hän rupesi potkimaan ja molemmat tiuvut kilisivät korvissa.
Nytpä Paitaressu tosiaankin luuli ajavansa porolla. "Hei! Hei! antaa mennä vaan! Hei isä, hei äiti, katsokaapas: näin se Tyttö päästelee porolla eikä pelkää! Hip hei!"
Tiuvut helisivät aivan korvia särkevästi, mutta tyttö vain potki potkimistaan.
-- Ota pois tiuvut! pyysi äiti, mutta isäpä päinvastoin meni ja sitoi lisää tiukuja Paitaressun jalkanuorain päihin ja silloin rupesi makuuhuoneessa kuulumaan niin hirveä kilinä ja räminä että tytön oli pakko herätä, jos hän vähänkään jalkojaan liikutti.
Paitaressu kun huomasi että tiuvut rupesivat soimaan, jos hiukankaan liikahutti koipiaan, koetti nyt olla potkimatta.
Aamuyöllä tyttö jo makasi aivan hiljaa.
Mutta seuraavana iltana isä taas sitoi tiuvut Paitaressu paran jalkoihin, vaikka tyttö vähän itkikin.
-- Ei tässä auta, sanoi isä, täytyy oppia pitämään koipensa kurissa.
Seitsemänä yönä peräkkäin isä sitoi tiuvut Paitaressun jalkoihin. Ja seitsemäntenä yönä ei tyttö enää potkaissut yhtään kertaa. Sitten kun tiuvut jätettiin pois, niin luuli Paitaressu unissaan että kyllä ne muka vieläkin ovat jaloissa -- eikä uskaltanut potkia. Sillä tavalla vähitellen lakkasi kokonaan potkimasta ja peitot pysyivät paikoillaan eikä tullut yskää eikä nuhaa eikä muutakaan romuskaa.
Vaan kaikki ihmiset alkoivat sitten nimitellä Paitaressua "Tiukukoiveksi".
Semmoinen juttu.
13.
Pikku Pojan kirkko.
Isä ja äiti olivat sanoneet että ei pikku poikain tarvitse käydä kirkossa, kun eivät vielä ymmärrä mitä kirkossa tehdäänkään ja kun siellä viivytään niin kauvan että tulee kylmä ja ikävä ja rupeaa nukuttamaan. Vaan Pikku Poika vastasi että:
-- Minäpä tuun kuitenkin!
-- Eipä sinua oteta! inttivät tytöt, ne isommat lapset.
-- Jos ei minua oteta, vastasi Pikku Poika itsepäisesti, niin minäpä haen itse itselleni kirkon.
Tytöt nauroivat, vaan Pikku Poika näytti hyvin totiselta.
Kun muut sitten olivat menneet kirkkoon, niin Pikku Poika läksi kävelemään pihalle. Ja yhtäkkiä karkasi metsään niin ettei kotimieskään nähnyt, mihin Pikku Poika katosi.
Pikku Poika viipyi kauvan metsässä, varmaankin kolme tuntia. Kotimiehellä, Pitkällä Piialla, oli jo hätä että Pikku Pojalle on käynyt huonosti, kun ei mistään löytynyt eikä mistäänpäin vastannut, vaikka Pitkä Piika huuhusi monta kertaa metsään.
Arvatkaas, missä Pikku Poika sitten oli? Kas: hän oli löytänyt metsän keskeltä suuren kiven, niin suuren ja korkean että vaivoin pääsi sen päälle, ja siellä poikanen istua törrötti ja kuunteli totisena niinkuin aikaihmiset kirkossa. Sillointällöin hän kalahutti päärärin kantta, jonka oli mukaansa ottanut, ja se oli olevinaan hänen kirkonkellonsa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi, sanotaan.
Arvatkaapas mitä Pikku Poika kirkossansa kuuli?
Ensin hän kuuli, kuinka pikku lintu aivan hänen päänsä päällä lauloi: "Jumalan lapsi, Jumalan lapsi -- kiltti poika, kiltti poika, kiltti poika!"
Pikku Poika ajatteli että se se nyt on Pappi, joka saarnaa kirkossa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi: "Piu, piu piimäparta, älä usko kaikkea, etsi itse, itketkös, itketkös, naura vaan, naura vaan!"
Pikku Poika ajatteli että tuo se nyt on se Lukkari, joka veisaa.
Sitten Pikku Poika näki, kuinka orava pudotteli käpyjä puusta, ja Poika arveli että nyt se kirkonisäntä kantaa pakanakolehtia ja tiputtelee kultarahoja.
Ja Pikku Poika oli siis riemastuksissaan ja hyvillään että hänkin kerran sai olla kirkossa ja kuulla ja nähdä kaikki kummat. Rämpsistä, rämpsistä! rämisti hän päärärin kannella.
Vaan sitten hän äkkiä hiukan säpsähti. Ison kiven takaa katsoi karvainen otus, joka nuuski ilmaa.
"Se se on nyt se Paha Pöpö", ajatteli Pikku Poika, "se joka Jumalan lapsia puree ja potkii".
Pikku Poika kyyristyi kiven selkään niin ettei Pöpö häntä näkisi.
Pöpö menikin sivu ja läksi laukkaamaan niin että kangas tömähteli.
"Tai jos se olikin arkkipiispa!" ajatteli Pikku Poika eikä enää pelännyt.
"Vaan kuinkahan kauvan sitä saarnaa kestää?" ajatteli Pikku Poika. "Ja kuinka kauvan lukkari veisannee?"
"Pitääpä kysyä?" päätteli Pikku Poika ja nousi kiven päälle seisomaan ja huusi minkä jaksoi että:
-- Pastori, pastori, jokos piisaa?
-- Lukkari, lukkari, lopettakaa!
Silloin linnut lakkasivatkin laulamasta ja orava hyppäsi toiseen puuhun.
Pikku Poika luuli että nyt se kirkonmeno loppui ja aikoi laskeutua alas maahan, vaan samalla hän näki, kuinka muurahaiset kanervikossa raahasivat pitkää mustaa matoa: toiset vetivät ja toiset lykkäsivät.
Ahaa, ajatteli Pikku Poika, ne ovat kirkkomiehiä ja nyt ne hautaavat sitä Mustaa Aapelia.
Ja Pikku Poika hyrähti itkemään: "Voi Aapeli rukka, nyt sitä viedään kirkkomaahan eikä se enää saata puhuakkaan."
Pappi puun latvasta alkoi taas saarnata: "Jumalan lapsi, Jumalan lapsi" ja lukkari luritti sekaan "Piu, piu".
Pikku Poika kuunteli hartaasti ja pani kätensä ristiin.
"Miksikähän ei arkkipiispa pysynyt kirkossa?" ajatteli hän.
-- Nau, miau, kurnau! kuului yhtäkkiä surkea ääni kiven vierestä. Pikku Poika ei ensin ymmärtänyt, vaan ajatteli: "Nyt luetaan kuulutuksia!" Mutta kun hän katsoi alas maahan, niin siellä seisoikin Kissa Mirri, häntä pystyssä kuin seiväs.
Silloin Pikku Poika vasta oivalsi että kyllä kai se on lähetetty häntä kotiin käskemään.
Ja poika hyppäsi alas kiveltä ja läksi totisena astumaan kissan jäljessä. Otti kiven laatan kainaloonsa ja asteli harvakseen ja tuumaili kissallekkin: näetkös -- minä tulen kirkosta, tämä on virsikirja.
Ja aivan yhtaikaa kuin isä ja äiti ja tytöt, astui Pikku Poikakin toisesta portista kotipihaan huutaen tytöille:
-- Hei! Terveisiä! Minäpä olin kirkossa!
-- Älä narraa! sanoivat tytöt.
-- Olinpahan! väitti Pikku Poika. -- Ja nyt sitä Mustaa Aapelia retuutettiin kirkkomaahan.
-- Älä höpötä! nauroivat tytöt.
-- En höpötä! sanoi Pikku Poika. -- Arkkipiispakin käväisi kirkossa, vaan ei ruvennut istumaan.
Isä ja äiti ihmettelivät ja hekin kysyivät:
-- Miksei arkkipiispa ruvennut istumaan?
-- Siksi -- vastasi Pikku Poika totisesti -- että sillä taisi olla märät pöksyt.
Kaikki oikeasta kirkosta tulijat pärskähtivät nauramaan, vaan Pikku Pojan isä sanoi:
-- Ensi pyhänä isä tulee kanssasi kirkkoon.
-- Minunko kirkkooni? kysyi Poika suurin silmin.
-- Niin juuri! vastasi isä.
-- Niin isä, saneli Poika, minun kirkkoni taitaa ollakkin parempi kuin noiden tyttöjen. -- Ei siellä tullut kovinkaan ikävä, kun pastori piti niin kauniin saarnan. Mutta käskethän isä äitin antaa meille mukaan muutamia voileipiä?
-- Tokihan! sanoi isä nauraen.
Niin menivät kaikki päivällistä syömään ja Pikku Poika oli mielestään suuri mies, kun hänelläkin nyt oli kirkko.
14.
Kaiken Kyselijä Tyttö.
Olipas kerran Tyttö, joka kyseli kaikkea isältään ja äitiltään ja tätiltään ja joskus setältäänkin.
Kuule isä, mistä niitä pikkulapsia tulee?
Kuule äiti, miksikä se Mullikka-härkä ei ole poikinut?
Kuule täti, miksikä sinulla ei ole miestä?
Kuule setä, poltetaanko taivaassakin tupakkaa?
Isä vastasi että pikkulapsia tulee Rakkauden kaivosta. Äiti vastasi että Mullikka ei ole poikinut siitä syystä että se ei ole lehmä. Täti vastasi että kukas lapsia hoitaisi, jos hänelläkin olisi mies! Ja setä selitti että taivaassa ei luultavastikaan polteta tupakkaa.
Tyttö kuunteli kaikkia vastauksia, pyöritteli päätään ja keikahutti itseään kantapäällään. Sitten hän kysyi:
Kuule isä, onkohan Jumalalla partaa?
Kuule äiti, lieneeköhän enkeleillä kureliiviä?
Kuule täti, miksikä ei kesällä ole lunta?
Kuule setä, miksikä ei rahaa ole niin paljon kuin haluttaa?
Joihin kysymyksiin isä puolestaan vastasi että Jumala ei ole mikään maantien ukko niinkuin lapselliset ihmiset uskovat -- eihän sitä Jumalaa kukaan ole nähnytkään, ja äiti selitti että enkeleitä näkee vain unissaan, vaan ei niiden vaatteista saa selvää, ja täti huomautti että kesä on kesä ja talvi talvi ja kesä juuri merkitseekin sitä ettei saa olla lunta, ja setä selitti että jos rahaa olisi jokaisella niin paljon kuin haluttaa, niin ei rahalla saisi ruokaa eikä tavaraa, vaan ihmiset taitaisivat kuolla nälkään.
Tyttö oli tyytyväinen vastauksiin, vaan hänen kysymyksensä eivät silti loppuneet.
Kuule isä, mikä se oikein on -- Piru?
Kuule äiti, miksikä ei meille tilata paratiisia ulkomailta?
Kuule täti, miksikä ei pojille kasva pitkät hiukset?
Kuule setä, miksikä ei ihminen yletä aurinkoon asti että saattaisi paistaa kalaa?
Piruko? vastasi isä. -- Ei Tyttö rukka sitä ole helppo sanoa. Kun tulet vanhemmaksi, niin näet itsekkin, kuinka _Paha_ ihmistä ärsyttää.
Voi sinua Tyttö hupsua, vastasi äiti, eihän paratiisia saata tilata ulkomailta, sehän pitäisi itse istuttaa niinkuin kaunis ryytimaa eikä siihen ryytimaahan saisi päästää sisään ketään, joka pahaa tekee.
Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.