Part 1

TURJANLINNAN SATUKIRJA

Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Kirjantekijän esipuhelma 1. Tutteliini 2. Kissa Mirri Valkonen 3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox... 4. Uni-Matti 5. Ruoka-Jussi 6. Itku-Iikka 7. Ämmy 8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä 9. Pappilan kanakammiosta 10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi 11. Punaiset posket 12. Tiukukoipi tyttö 13. Pikku Pojan kirkko 14. Kaiken Kyselijä Tyttö 15. Tuittupäät ja Keijut 16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu 17. Turjanlinnan akkunaruudut 18. Sotapukki 19. Sääskensyömäri Poika 20. Miten kesävieraita saadaan 21. Kummitus on kultainen herra!

Kirjantekijän esipuhelma.

"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen kansan vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia. Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat, joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se -- ja on yhä edelleen -- että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat "kuninkaita tai prinssityttöjä". Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät. Niitä ei ollut...

Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!

Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja he haikeasti hautovat: "Miksi isä sillä lailla?" Minulla on tapana kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada "ikävänkin" vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia, mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.

Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma "sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät", sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu. Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties onnistuisi. Mutta -- nykyaikana ei ole "aikaa"...

Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi -- ja taidolla esitettäviksi -- lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.

Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias -- mitä he sanonevatkaan, kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua jatkamaan, niin jatkan -- sunnuntailukemiseksi -- jos pitävät kaikkea huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain "Turjalasten" omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten lorukirjaa?

"Turjanlinnassa" syksyllä sotavuonna 1915.

_Ilmari Kianto_.

1.

Tutteliini.

Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa, niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli, kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini! sanoi äiti -- ja näe makeaa unta!

Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat kilisevällä äänellä:

Tutteliini, Tutteliini! Ota kiinni, ota kiinni!

Tutteliini katsoi niitä suurilla silmillä ja koetti tarrata käsillään kiinni kaikista isointa tuttipulloa. Ja kun oli saanut sen kiinni, niin alkoi vimmatusti imeä. Mutta voi hyvä ihme sentään, mikä tapahtui! Tutteliini, kun oli juonut ison tuttipullon pohjaan asti, potkaisikin samassa pois peittonsa ja hyppäsi alas lattialle ja alkoi kävellä aivankuin iso ihminen. Pitkät hiukset kasvoivat Tutteliinin päähän, ja suuhun tuli kolmekymmentä hammasta ja koko ruumis kasvoi niin pitkäksi kuin isällä ja äidillä tai niinkuin tädillä tai niinkuin lapsenhoitaja-neidillä tai niinkuin tuolla Anna-Marialla. Ja Tutteliini itsekin alkoi tanssia ja hyppeli niin korkealle että pää paukkui laipioon ja niin että kattolamppu heilahti. Ja Tutteliini, joka vielä äsken ei osannut puhua, lauloi nyt hurjasti kovalla äänellä että:

Minä olen se Tutteliini, Vaan pitäkää suunne kiinni, Niin ettei äiti herää.

Mutta samassa heräsikin äiti! Ja kun näki Tutteliinin lattialla niin isona ja hurjana huutamassa ja sata tuttipulloa ympärillä pyörimässä, niin säikähti äiti rukka niin pahanpäiväisesti ettei tuntenutkaan pikku Tutteliinia, vaan luuli sitä naapurin Isoksi Liisaksi ja juoksi toiseen huoneeseen kutsumaan isää.

Mutta ennenkuin isä ennätti tulla, ryyppäsi Tutteliini kaikista pienimmästä tuttipullosta ja voi ihmettä: -- yhtäkkiä muuttui Tutteliini taas pieneksi ja kiipesi lulluunsa, ja kun äiti isän kanssa tuli katsomaan, niin ei huoneessa Isoa Liisaa ollutkaan, vaan Tutteliini yksin huutamassa niinkuin ennenkin että: Tutti! Tutti! Missä tutti?

-- Voi sinua sen pientä penskaa! sanoi äiti. -- Katsohan isä, kun on kapalonsakin potkinut ja peitot kaikki lattialla.

Mutta Tutteliini iski silmää äidille aivankuin olisi muka tahtonut sanoa että "eipä äiti tiedäkkään, mitä minä olen tehnyt ja mitä minä olen nähnyt!"

Semmoista unta Tutteliini näki!

2.

Kissa Mirri Valkonen.

Kis kis kis kissa rukka! Tules tänne Mirri. Missä olet taas ollut, Mirri kulta?

-- Miau, miau! vastasi kissa.

Mitä sinä sanot, samettikäpälä? Miksis näytät niin surkialta? Etkös ole saanut yhtään hiirtä? Vai onko koira sinua purrut partaan? Ethän vain ole pikkulintuja tappanut? Ethän vain lihapuodissa käynyt? Kuule sinä Mirri ketkale! Tunnustappas, tunnustappas!

-- Mirnau, mirnau! sanoi Mirri vain ja nuoleskeli viiksiään ja nosti häntänsä pystyyn ja katseli lapsia kirkkain silmin ja oli olevinaan hyvin viaton.

Oletpas sinä oikea veijari. Eilen kaasit kermakannun ja toissa päivänä nuolit tuttipulloa ja kesällä kaappailit pikkukaloja verkosta. Muistatkos, muistatkos?

-- En mie mitään muista! maukasi kissa ja hyppäsi pirtin uunin päälle.

Kuulkaas lapset, kun Mirrikin puhuu. Tulkaa tänne leivinuunin juurelle, niin kuuntelemme, sanooko Mirri vielä jotakin muutakin.

Kis kis kis, kissa kulta, kerroppas sieltä uunin päältä meille jotakin hauskaa, niin annamme sinulle maitoa.

Ja kissa Mirri nuolaisi pehmeitä käpäliään, pyyhkäisi viiksiään kuin mikäkin herrasmies ja alkoi jutella leivinuunin päältä:

Kerran minä olin kissojen kinkerissä. Siellä oli sata mustaa kissaa -- minä yksin valkea. Kissa pastori saarnasi ja Kissa lukkari veisata luikkasi. Ja sitten meitä kaikkia luetettiin että osaammekos lukea kirjaa. Ne mustat kissat kyllä tunsivat kaikki kirjaimet A:sta Ö:hon asti ja osasivat myös veisata. Kissa pastori ja Kissa lukkari kiittelivät niitä ja silittivät selkää. Vaan sitten tuli minun vuoroni.

-- Mirri Valkonen! tuleppas lukemaan! käski Kissa pastori ja minä astuin oven suusta Kissa pastorin eteen pitkän pöydän päähän. Minua pelotti, jalkani ihan vapisivat.

-- Ohoh, sanoi Kissa pastori, eikös sinulla olekaan mustaa takkia?

-- Se jäi kotiin, vastasin minä.

-- No lueppas tuosta, sanoi Kissa pastori ja rypisti silmälasien takaa ja pani eteeni aapisen.

-- _Miau!_ sanoin minä.

-- Se on oikein! sanoi pastori. -- Entäs sitten?

-- _Niu nau!_ sanoin minä.

-- Hyvä tulee! sanoi pastori. -- Lueppas lisää!

-- _Kurnau moru-moru!_ panin minä hädissäni. Mutta silloinkos herra Kissa pastori tarttui minua häntään ja lennätti lukkarin eteen ja huusi hirveästi:

-- Laulattakaa sitä kelvotonta morupäätä, jos tuo osaa laulaakaan!

-- Virsi seitsemän tuhatta seitsemän sataa seitsemän kymmentä seitsemän? komensi lukkari, koppalasit nenällä.

Ja minä aloin laulaa niin kauniisti kuin suinkin osasin. Että:

Kissa olen kis kis kis, Mirri muuan miss miss miss, Hiirtä himoon, kalaa myös, Koiraa pelkään konnan työss', Metsämies -- lintu ties, Lämmin mulle kotilies, Kissa-kullat riemuitkaa, Kermat kaikki latkikaa!

Niinpä minä vain lauloin ja -- tiedättekös: Kissa pastori leppyi ja Kissa lukkari katseli minua vesissä silmin ja koko kissain seurakunta alkoi itkeä että minä _niin_ kauniisti lauloin, vaikka en lukea osannut.

Ja kun kissain kinkerit sitten loppuivat, niin Kissa pastori sanoi kaikkien kuullen:

-- Mirri Valkonen saapi anteeksi sen ettei osaa lukea kirjaa ja että ei ole muistanut ottaa mustaa takkia, sillä Mirri Valkonen osaa laulaa kauniimmin kuin kukaan muu. Ja sentähden minä kissain seurakunnan päämiehenä käsken kaikkia läsnäolevia kunnioittamaan Mirri Valkosta ja annan hänelle arvonimen: _Direktor Kantuus_. se tahtoo suomeksi sanoa _Kissakoraalin kuningas, naukumisen tirehtööri_.

Siihen loppuivat kinkerit ja minä juoksin kotiin.

Semmoisen hauskan tarinan jutteli kotikissa pirtin uunin päältä lapsille, jotka totisina uunin juurella kuuntelivat.

Ja kissa Mirri sai maitoa palkaksi.

3.

Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox...

Minä olen vain koira. Nimeni on Hurtta Martta Sopuli Kopuli Pystykorva Jyskyleuka Fox. Minä puhun koirankieltä. Hau! hau! hau! Vou vou vou! Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin: Hyvää päivää, pirpanat! Tervetulemaan, vierahat! Kukas oletkaan sinä? Varoppas itseäsi, ihminen! Minä olen tämän talon vahtimestari. Minun nenäni on niin herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin! Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!

Olen Hippa-Heikki, serkkuni on Kettu-Mikko, mutta pikkuserkkuni -- herra Susi Hukkanen. Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren kintusta. Olen urhoollinen kuin sotasankari -- koko lammaslauman hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt höyhentämästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luupalanen, niin olen aika kiltti.

Minä olen Jumalan armosta hännänheiluttajataiteilija. Hännälläni nauran ja itken -- naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä hännälläni hymyilenkin. Ja hännällänipä sanon hyvää huomenta. Joskus ihan ingelskaksi: _gud bai!_

Olette kai nähneet, minkämoinen painimestari olen, kuinka minä pitelen jalkaini alla naapurin Nallia?

Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uimamaisterikin olen -- enkä minä koskaan riisu uimapöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun minulla on oikein ikävä, menen istumaan perunakuopan päälle ja katselen metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan esimerkiksi näin:

Oi voi voi kuinka ikävä on mulla! Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla! Saispa nyt kultani kaukaa tulla, Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla! Hei hali lali laa, Voi tätä mailmaa! Missä on koirien taivas? --

Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmärrättekös lapset, mikä se on -- _koketti_? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi kuinka minusta Mirri on koketti -- ja sentähden minä sitä komennan.

* * * * *

Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri sieppaamaisillaan pikkulinnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle. Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon. Kutti parahiksi! huusin minä. -- Tule alas! -- Enpäs tule! ilkkui kissa -- paha koira, pötki kotiisi! -- Tule heti! haukuin minä. -- Etpäs saa minua kiinni! pilkkasi kissa. Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä -- kiipesin perässä. Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja -- läksi lentämään. Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja -- niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin, lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi maahan. Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiin _kuun_ päällä. Tämäpä koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä sieraimissani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta kun juusto loppui, niin -- voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.

-- Miau, kurnau? kysyi kissa.

-- Hau-huut! vastasin minä hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä. Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi. Hän hyppäsi nyt vuorostaan minun niskaani, löi ruoskalla selkään ja huusi: Heipparallaa, moksista vaan! Näin sitä sessulla ratsastetaan! Ja niin me putosimme molemmat vinhaa vauhtia alaspäin ja -- molskahdimme järveen tuonne saunan eteen. Hulahti hieman vettä nokkaan, mutta minähän olen uimamaisteri ja Mirri on vanha perämies. Ja niin sitä taas päästiin kuivalle maalle.

-- Kyllä minä sinut opetan! ärisin minä ja lipsautin kissaa korvalle.

-- Kiitos kyydistä! vastasi Mirri kuivaillen itseänsä pyyheliinalla ja voiteli viiksiään juuston rasvalla.

En minä mahtanut hänelle paljon mitään!

Siispä me menimme molemmat pirttiin emmekä hiiskuneet isännälle halaistua sanaa että jo olimme syöneet päivällistä -- tuolla taivaan valtakunnassa.

Niin, rakkaat lapset, saattaa sitä kissankin kanssa kuuhun lentää, vaan ei silti tarvitse joka pojan naskalin puun latvaan kiivetä!

4.

Uni-Matti.

Olkaa hiljaa lapset, niin Uni-Matti tulee! Ei Uni-Matti tule, jos huutaa ja heittää häränpyllyä sängyssä. Vaan kun on aivan hiljaa eikä puhele toisen kanssa ja panee silmät sirrilleen ja vuottaa, vuottaa, niin silloin hän pian tulee, se Uni-Matti.

Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin juoksi metsään ja sanoi että "eipä kannata vielä mennäkkään" ja murisi kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee... Jos nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies, se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen. Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut, valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä. Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.

Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen, silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin ja suuhun ja leukaan ja rintaankin -- ja niin se lapsen nukuttaa ja sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella...

Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja, mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon! Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.

Uni-Matti, setä kulta, Väännä hiukan lampun tulta, Tule viereen istumaan, Korvan juureen kuiskimaan: Annatkos, annatkos, Minulle sen poron, jos Pysyn aivan hiljaa, Katson taivaan liljaa? Tule Matti, joudu nyt, Kyllä oonkin väsynyt, Niinpä niin, niinpä niin, Paina nyt jo silmät kiinn'!

-- Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?

Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka -- se Hurtta Sopuli Jyskyleuka Pystykorva Fox -- kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.

Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä rukkaa:

Kutti kutti parahiksi! Miksis otit, miksi miksi? Hypi nyt, hypi nyt -- Niin on Matti määrännyt.

Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää, vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan. Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!

Töppöseni -- seis seis seis! Minne reissu, hipsun heis! Nipsis napsis tui tui tui, Untis antis ui ui ui!

Niin se Uni-Matti pieksujansa kutsui ja isä herkesi hyppimästä ja potkaisi Matin kengät jaloistansa korkealle ilmaan ja Matti sieppasi ne kiireenvilkkaa ja solahutti jalkoihinsa ja melkein lentämällä meni isää pakoon niin ettei isä ennättänyt nähdä kuin parran heilahtavan ja kantapäiden vilahtavan puiden välistä.

Ja kun isä tuli kotiin metsästä, niin oli isä niin ihmeissään niistä Uni-Matin pieksuista ettei saattanut nukkua koko yönä, kun niitä vain mietti ja kummasteli että minkälaiset paulapieksut ne oikein olivatkaan, kun niin hullusti hyppelivät?

Isä on sitten kieltänyt kaikkia ettei saa suinkaan milloinkaan, ei erehdyksissäkään, ottaa niitä Uni-Matin saappaita.

-- Jokos te nukutte lapset, vai vieläkö kerron uudestaan?

5.

Ruoka-Jussi.

Ruoka-Jussi on Uni-Matin velimies.

Se aina vahtii, syövätkö lapset kiltisti!

Mutta se on semmoinen kummallinen vanha setä ettei sitä näe, vaikka hän usein istuu vieressä ja nauraa.

Se Ruoka-Jussi aina nauraa niin makiasti, kun näkee lasten syövän. Mutta silloin kun lapset eivät syö, vaan mököttävät ja juonittelevat ja sotkevat ja huutavat ja puhelevat toisilleen -- silloin Ruoka-Jussi itkee ja on vihoissaan.

Ui ui ui! se uikuttaa. Hyi hyi hyi! se hyitittää. Voi noita nokineniä. Pumppis, pumppis puuroposki. Vellityttö, pottupoika, maitomaija, piimäpiltti! Nassu naurusuut, sussut surriaiset! Sillä lailla! Sillä lailla! Vieläkös oot muuta vailla? Sotku-Saara! Metku-Mikko! Mäiskis mäski! Kuka käski? Syöppäs läski! Voitaleipä! Älä heitä! Pistä, pistä! Kasta, kasta! Voipas lasta! Sepäs vasta! Hotsis, hotsis! Ratsis, ratsis! Joutukaapas, joutukaapas! Muuten lentää -- Jussin saapas!!

Näin se Ruoka-Jussi lapsia kiirehtii, kiittää ja toruu sekaisin ja aikoo lennättää saappaansa, jos eivät lapset joudu, vaan istuvat liian kauan pöydässä.

Kerran se potkasi sen saappaansa, kun Melulan lapset oikein melusivat eivätkä totelleet Ruoka-Jussia!

Pitääkö se kertoa se tarina?

No niin. Kun ei Melulan Maijalle ja Pellervolle ja Kullervolle ja Kaarina-Taarinalle eräänä pyhäaamuna talkkuna kelvannut, niin yhtäkkiä Ruoka-Jussin saapas lensi keskelle talkkunakulhoa ja -- arvatkaapas mitä tapahtui?

Koko talkkunamöhkäle muuttui suureksi kiviläjäksi ja Ruoka-Jussi alkoi pistellä joka tytön ja joka pojan poskeen niitä pikku kiviä ja huusi hirveällä äänellä:

Kilkkis! Kalkkis! Naksista vaan! Näin niitä lapsia syötetään! Kratsis! Krätsis! Purkaa vaan! Näin niitä hampaita hijotaan!

Ja lapsirukat olivat niin kauhuissaan että pikku Pellervolta pääsi itkun poru ja Kaarina-Taarinalta katkesi kolme kaunista hammasta, ja kaikki huusivat ja kirkuivat ja vatsa tuli niin kipeäksi ettei kukaan saattanutkaan syödä päivälliseksi lettuja, joita äiti oli paistanut.

Mutta Ruoka-Jussi istui pöydän alla ja virnisteli ja sanoi että: _Näin minä tekemä jokama kertama jos eivät lapset tottelema!_

Vaan senjälkeenpä ne Melulan lapset aina söivätkin siivosti talkkunansa ja tulivat Ruoka-Jussin kanssa hyviin väleihin.

Ja Ruoka-Jussi antoi niille joskus pannukakkuakin, semmoista _Jussin kakkua_, jota ei joka pojan mamma osaa laittaakaan ja joka on oikein herkullista ja jolla on niin mukava nimikin. Että mitenkä se olikaan: