Part 4

DUMAINE. Niin kyllä, täytyy pahaa liehistellä.

LONGAVILLE. Oo, jokin keino, kuje verraton, Mill' oisi perkelettä silitellä!

DUMAINE. Valarikon rasvaa!

BIRON. Sitä tarvis on. -- No, kuulkaa siis, te lemmen miekkamiehet! Muistelkaa mitä ensin vannoitte: Lukea, paastota, ei naista nähdä, -- Se nuoruuden on majesteetin pilkkaa. Te paastota! Teill' liian nuor' on vatsa, Ja kieltäymys se siittää tauteja: Ja opille kun valan teitte, herrat, Niin kukin teistä kirjat vannoi pois. Haaveilla, miettiäkö aina voitte? Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä, Kuink' oisitte te löynneet tiedon aarteet, Jos kauniit' ei ois naisen kasvoja? Naissilmistä ma tämän opin sain: Ne on se opinahjo ja se kirja, Jost' ammensi Prometheus tulensa. Tuo kirjain tonkiminen kahlehtii Niin verisuoniin virkut elonhenget, Kuin ponnistus ja alituinen liike Lamauttaa matkamiehen jännevoiman. Kun naista näkemästä kieltäydyitte, Niin silmän käytön pois te kielsitte, Ja opin myös, jok' oli valan aihe. Maailmass' onko kirjaa, joka niin Opettaa kauneutta kuin naisen silmä? Niin, oppi vain on jokin lisä meissä, Ja oppimme on siellä, missä me; Siis naisen silmiss' itsesi jos näet, Niin näet kaiken oppisikin niissä. Oo, valan teimme opiskella, herrat, Ja sillä kirjat pois me vannoimme. Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä, Teist' irti saisko lyijynraskas miete Niin hehkuvia runosäkeitä Kuin kauniin opettajan sulosilmä? Muu oppi innotonna aivoiss' istuu, Työjuhdillensa kuiville se tuskin Isosta vaivast' elintarpeet suo; Mut lempi, naisen silmäst' opittuna, Ei elä yksin aivoin kammitsoissa, Vaan elementtein voimalla se kiertää Kuin aatos nopeasti joka tarmon Ja panee joka tarmoon kaksoistarmon, Lisäten näin sen tehoa ja tointa. Siit' aimo terävyyden silmä saa; Kotkankin näön sokaa lemmen katse; Pieninkin ääni lemmen korvaan soi, Miss' urkkivan on varkaan kuulo tylsä; Arempi, hienompi on lemmen tunto Kuin herkät sarvet etanan; ja maireemp' On maisti lemmellä kuin Bacchuksella. Sisultaan lempi on kuin Hercules, Ain' ylös Hesperidein puihin kiipee; Kuin Sfinxi viekas, sulosointuinen Kuin kannel, Phoiboon hiuksin kielitetty. Kun lempi haastaa, jumaltenkin kuoro Nukuttaa taivaan unilauluillaan. Ei tohdi runoniekka kynään käydä, Jos sit' ei kasta lemmen huokauksiin; Mut silloin villin korvaa runo hurmoo Ja tyranniinkin hellyytt' istuttaa. Naissilmistä mä tämän opin sain: Niiss' yhä Prometheuksen tuli säihkyy. Ne on se kirja, opinahjo, koulu, Mi koko mailmaa ohjaa, tukee, neuvoo; Ei ilman niitä mitään kelpaavaa. Pois naiset vannoa on narrin työtä, Ja narrin työt' on pitää moinen vala. Viisauden tähden -- jok' on kaikkein mieleen Ja lemmen tähden -- jonk' on mieleen kaikki Ja miehen tähden -- jost' on naisen synty -- Ja naisen tähden -- jost' on miehen alku -- Pois valat, jotta saamme itsemme! Valaamme muuten itse hukkaannumme. On hurskastakin moinen valan rikko, Täss' itse laupeus kun täyttää lain; Ja mik' on ero laupeuden ja lemmen?

KUNINGAS. Siis, pyhä Amor! Taistoon, soturit!

BIRON. Esille pamput! Hyökkäys päälle, herrat! Hei, hopsan, kumoon kaikki! Mutta neuvon, Ett' olkaa taistelussa selin päivään.

LONGAVILLE. Vakaasti puhukaamme, ilkkumatta: Siis noita ranskakkoja kosimme?

KUNINGAS. Niin, ja ne saamme myös. Siis miettikäämme Huvia heille heidän teltoissaan.

BIRON. Mut puistost' ensin tänne tuomme heidät, Ja palatessa kukin armastaan Kädestä viepi. Iltapuolla sitte Jotakin kummaa ratoks keksimme, Niin sopivaa kuin lyhyt aika myöntää. Ilot, hypyt, naamiaiset toimitamme, Näin kylväin Lemmen tielle kukkiamme.

KUNINGAS. Pois! Käyttäkäämme mitä aikaa jää; Ei aikaa nyt saa turhaan menettää.

BIRON. Ken kylvää lustett', ei saa viljaa niittää; Tasaista uraans' oikeus kulkee vaan. Lepakot vaimoiks rikkureille riittää; Parempaa kuparill' ei saadakaan.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Toinen kulma samaa puistoa.

(Holofernes, Nathanael ja Pöllö tulevat.)

HOLOFERNES. _Satis qvod sufficit_.

NATHANAEL. Kiitän jumalaa teistä, herra. Teidän pöytäpakinanne olivat teräviä ja sisältörikkaita; huvittavia, olematta naurettavia, älykkäitä, olematta teeskenneltyjä, rohkeita, olematta omahyväisiä, uutukaisia, olematta siltä vääräoppisia. Keskustelin tänä _quondam_ päivänä erään kuninkaan seuralaisen kanssa, jonka arvo, nimi eli nimitys on Don Adriano de Armado.

HOLOFERNES. _Novi hominem tamqvam te_. Hänen huumorinsa on lennokas, puhetapa peremptorinen, kieli lipeä, silmä kunnianhimoinen, käynti majesteetillinen ja koko yleiskäytös turhamainen, naurettava ja pöyhkeä. Hän on liian keimeä, liian konstaileva, liian teeskennelty, liian eriskummainen, ikäänkuin liian ulkomaalaistunut, jos niin saan sanoa.

NATHANAEL. Sangen erinomainen ja valittu _epitetum_.

(Ottaa esiin muistikirjansa.)

HOLOFERNES. Hän venytteleepi puheliaisuutensa rihmaa hienommaksi kuin hänen todistelunsa säie sallii. Minä inhoan tuollaisia fanaattisia fantasmeja, tuollaisia epäseurallisia, turhantarkkoja apinoita, tuollaisia oikeinkirjoituksen rääkkääjiä, jotka sanovat "nuo", kun pitäisi sanoa "nuot"; "ne", kun pitäisi ääntää "net" -- n, e, t, eikä n, e; jotka tavaavat "selän", eikä "seljän"; "lukia" _sine_ j, eikä "lukija" _cum_ j; "punainen" on "punanen", "haaksi" _vocatur_ "haahti", "taakse" _abbreviatur_ "taa". Semmoinen on inhoittavaa -- tai niinkuin hän sanoisi: inhottavaa -- siitä sukeltaa esiin _insania_ -- ne intelligis; domine? -- mielettömyys, hupsuus.

NATHANAEL. _Laus deo, bone intelligo_.

HOLOFERNES. _Bone? bone_, kun pitäisi olla _bene_. Priscianukselle pieni korvapuusti! Olkoon menneeksi!

(Armado, Tiisa ja Kallo tulevat.)

NATHANAEL. _Videsne, quis venit_?

HOLOFERNES. _Video et gaudeo_.

ARMADO (Tiisalle). Spoika!

HOLOFERNES. _Qvare_ spoika, eikä poika?

ARMADO. Rauhan miehet, tervehdykseni!

HOLOFERNES. Sotaisa herra, _salutationem_!

TIISA (syrjään Kallolle). He ovat olleet suurissa kielipidoissa ja sieltä varastaneet rippeet.

KALLO. Oo, he ovat jo kauan eläneet sanojen sekalatkulla. Ihmettelen, että herrasi ei jo ole sinua niellyt sanan verosta, sillä ethän ole kiireestä kantapäähän niinkään pitkä kuin _honorificabilitudinitatibus_; helpompi on nielaista sinut kuin lökari-rusina.

TIISA. Vait! Jyrinä alkaa.

ARMADO (Holoferneelle). Monsieur, tehän olette kirjanoppinut?

TIISA. On oikein, hän opettaa pojille aapiskirjaa. -- Mitä on a, b, takaperin luettuna, sarvet päällä?

HOLOFERNES. Bä, _pueritia_, sarvijaakko.

TIISA. Bä, tyhmä pässi, sarviniekka. -- Kuulette, että hän on oppinut.

HOLOFERNES. _Qvis, qvis_, sinä kerake?

TIISA. Yhdestoista kerakkeista, jos te ne luettelette järjestyksessä, taikka kuudes, jos naikkonne sen tekee.

HOLOFERNES. Kyllä minä: dee, hoo, jii, koo, ällä, ämmä...

TIISA. On lammas. Jahka minä jatkan: ännä, pee, ärrä, ässä, tee; nyt te olette lammas.

ARMADO. No, kautta _Mediterraneum'in_ suolaisen laineen, sepä sievä isku, sukkela älyn pisto! Puksis, muksis, pau ja pilkkaan! Sillä sutkalla oli sarvet.

TIISA. Ja jos lapsukainen ne panee vanhan miehen päähän, niin tulee siitä sarvipää.

HOLOFERNES. Mikä tarkoitus? Mikä tarkoitus?

TIISA. Sarvet.

HOLOFERNES. Sinä väittelet kuin _infantia_. Mene hyrrääsi hyräyttämään!

TIISA. Jos annatte sarvenne hyrräksi, niin kyllä minä hyräyttelen teidän häpeäänne _circum circa_. Hyrrä aisankannattajan sarvista!

KALLO. Vaikk'ei olisi minulla muuta maailmassa kuin penni, niin antaisin senkin sinulle, että saisit ostaa piparkakkuja. Varrohan, tässä on sama honorarjumi, jonka sain herraltasi, sinä älyn penninkukkaro, sinä sukkeluuden kyyhkynmuna. Oi, jos taivaan armosta olisit vaikka vain äpärä-poikani! Minkä onnellisen isän minusta tekisit! Sinä osasit _ad unkaan_, naulan päähän, niinkuin sanotaan.

HOLOFERNES. Oo, tuo haiskahtaa lampaan latinalle: unkaan _pro unguem_!

ARMADO. Taitomies, _praeambula_; me pysymme erillämme barbaareista, me. Tehän se opetatte nuorisoa köyhäinkoulussa tuolla, missä tuo vuori näkyy.

HOLOFERNES. Tai _mons_, vaara.

ARMADO. Niinkuin suosiollisesti suvaitsette, vuoren asemesta.

HOLOFERNES. Sen teen, _sans question_.

ARMADO. Herra, kuninkaan suosiollisin mielihalu ja taipumus on onnitella prinsessaa hänen paviljongissaan tämän päivän takapäässä eli, niinkuin raaka rahvas sanoisi, iltapuolella.

HOLOFERNES. Päivän takapää, jaloarvoisin herra, on sopiva, soinnullinen ja tarkka vastine iltapuolelle; se sana on hyvin keksitty, valikoitu, ihana ja sopiva, sen vakuutan, hyvä herra, vakuutan.

ARMADO. Herra, kuningas on jalo ylimys ja minun uskottuni, sen vakuutan, todellinen ystäväni. Mitä meidän keskemme likeistä tapahtuu, se sikseen; -- pyydän, ei mitään kohteliaisuuksia! -- pyydän, lakki päähän! -- ja muiden painavien ja sangen vakavaluontoisten asiain yhteydessä, jotka todellakin ovat sangen suuripainoisia -- mutta se sikseen! -- minun, näet, täytyy sinulle kertoa, että hänen armonsa suvaitsee -- maa ja taivas! -- joskus nojata minun halpaan olkapäähäni ja kuninkaallisella sormellansa, näin, pidellä minun ulostumiani, näitä minun _moustaches_; mutta, armas ystävä, se sikseen! Maa ja taivas! en nyt mitään tarinoita latele. Hänen korkeutensa suvaitsee vissillä erikoisilla kunnianosoituksilla onnellistuttaa minua, Armadoa, soturia, paljon kulkenutta miestä, joka on maailmaa nähnyt; mutta se sikseen! -- Kaiken kaikkikaikkeus on se, -- mutta, pyydän, hyvä ystävä, vaiti siitä, -- että kuningas soisi, että tarjoisin prinsessalle, sille sulokyyhkyselle, jotakin hupaista näyttelyä, tai näyttökuvausta, tai naamiaisia, tai ilveilyä, tai ilotulitusta. Hyvin tietäen, että herra pastori ja teidän oma arvoisa persoonanne ovat verrattomia tällaisiin _eruptio'ihin_ ja äkillisiin ilonpurkauksiin, niin sanoakseni, olen tämän saattanut teidän tietoonne siinä mielessä, että pyytäisin teidän avustustanne.

HOLOFERNES. Hyvä herra, teidän tulee esittää hänelle ne yhdeksän sankaria.[14] -- Pastori Nathanael, asian koskien jotakin ajan vietellystä, jotakin näytteille panemista tämän päivän takapäässä, joka on toimitettava meidän avullamme -- kuninkaan käskystä ja tämän uljaan, kuulun ja oppineen herran -- prinsessan nähden -- niin sanon, ettei mikään ole niin sopiva esitettäväksi kuin ne yhdeksän sankaria.

NATHANAEL. Mistä löydätte miehiä kyllin arvokkaita niitä esittämään?

HOLOFERNES. Te itse olette Josua; minä tai tämä urhoollinen ylimys tässä, Judas Maccabaeus; tämä paimen -- suurien jäseniensä eli raajojensa vuoksi -- saa olla Pompejus suuri; kantapoika, Hercules.

ARMADO. Anteeksi, hyvä herra, erehdytte; hänessä ei ole tarpeeksi kokoa tämän sankarin peukaloksikaan; hän ei ole edes niin paksu kuin hänen nuijansa pää.

HOLOFERNES. Saanko minä pyytää puheenvuoroa? Hän saa esittää Herculesta nappapoikana; hänen sisälle- ja uloskäymisensä tulee olemaan käärmeen kuristaminen; minä sepitän apologian sitä tarkoitusta varten.

TIISA. Mikä erinomainen ajatus! Niin että jos joku kuulijoista sähisee, niin voitte te huutaa: "Oikein, Hercules, nyt sinä kuristat käärmeen!" Se on keino, millä saa pahan hyväksi; mutta vain aniharvat ovat hyvät sitä tekemään.

ARMADO. Entä ne muut sankarit?

HOLOFERNES. Minä itse näyttelen kolmea.

TIISA. Kolmesti urhoollinen mies!

ARMADO. Saanko sanoa teille yhden asian?

HOLOFERNES. Me kuuntelemme.

ARMADO. Jos ei tämä käy laatuun, pitää meillä olla joku ilveily varalla. Pyydän, tulkaa.

HOLOFERNES. _Via!_ -- Pöllö-kaima, sinä et ole puhunut sanaakaan koko aikana.

PÖLLÖ. Enkä liioin sanaakaan ymmärtänyt.

HOLOFERNES. _Alons!_ Sinua pitää meidän käyttää.

PÖLLÖ. Ma tanssiakin kyllä voin, tai rumpuakin lyödä, Ja siten antaa sankareille vähän hyppytyötä.

HOLOFERNES. Sa pöllömäinen, kunnon Pöllö, tule leikkiin myötä!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Prinsessan teltan edusta.

(Prinsessa, Katariina, Rosaliina ja Maria tulevat.)

PRINSESSA. Viel' ennen lähtöämme pohatumme, Näin runsaasti jos saamme lahjoja: Timanttivaruksiss' on ihan neito! -- Kas, mitä kuninkaan soi lempi mulle.

ROSALIINA. Muut' eikö tullut lahjan kera, armo?

PRINSESSA. Muut' eikö? Kyllä, lemmenrunoja Niin paljon kuin voi paper'arkkiin ahtaa: Molemmat sivut täynnä, reunat, kaikki; Cupidon nimeen vaha ihan tarttuu.

ROSALIINA. No, näin se pikku jumalainen varttuu; Tuhannet vuodet onkin ollut lapsi.

KATARIINA. Ja lisäks häijy ilki-veitikka.

ROSALIINA. Sa hänt' et kärsi, siskosi kun ampui.

KATARIINA. Niin hänestä hän synkän teki, raskaan; Hän kuoli pois. Jos oisi kevyt ollut, Elävä, virma, iloinen kuin sinä, Ois isoäitinä hän voinut kuolla. Sa voit sen: kevyt sydän elää kauan.

ROSALIINA. Pimeä puhees on, se valaise.

KATARIINA. Pimeä pinta keveästi syttyy.

ROSALIINA. Enemmän valkeata pimeyteen!

KATARIINA. Jos valkeata korjaan, voi se polttaa; Siis pimeäksi jääköön puheeni.

ROSALIINA. Sa minkä teet, sen pimeässä teet.

KATARIINA. Mut sinä aina valkealla liehut.

ROSALIINA. Jos liehun, en niin raskas lie kuin sinä.

KATARIINA. Minäkö raskas? Huonoks minut arvot.

ROSALIINA. Niin, arvottomassa ei arvomista.

PRINSESSA. Oi, somat heitot, sievät älyn iskut! -- On, Rosaliina, lahja sullakin: Mitä ja keltä?

ROSALIINA. Jospa sanoisin! Niin kauniit kasvot jos mull' ois kuin teillä, Ois yhtä kallis lahjakin. Kas tässä: Runoja myöskin, kiitos vain Bironin. On mitta hyvä; jos ois samoin määrä, Niin mailman kauniin jumalatar oisin. Mua sataantuhanteen hän kaunoon vertaa; Hän kuvanikin maalaa kirjeessään.

PRINSESSA. Se onko näköisesi?

ROSALIINA. On kyllä pränttiin nähden, vaikk' ei kehuun.

PRINSESSA. Soma kuin kirjamuste; hyvä, hyvä!

KATARIINA. Soma kuin kaavakirjan iso B.[15]

ROSALIINA. Varo sivellintä! Sua sutaisen, Sunnuntaikirjain kullanpunainen! Oo, kuink' on O'ta täynnä sulla posket!

PRINSESSA. Vait, tyttöseni! Rokonarpiin kosket. Mut mitä Dumaine sulle lahjaks kantoi?

KATARIINA. Tuon hansikkaan.

PRINSESSA. Kai parinkin hän antoi?

KATARIINA. Kyll', armo hyvä; lisäks tuhansia Säkeitä lemmenkiihkaa uhkuvia: Vain valhetta ja ylistystä väärää, Typerää patustyötä ilman määrää.

MARIA. Tuon mulle Longaville ja vitjat nää Ja virstaa pitkän kirjeen lähettää.

PRINSESSA. Sen uskon. Kirje lyhemp' olla voisi, Mut pidemmiks kai tyttö vitjat soisi.

MARIA. Tai mull' ett' aina kaksi kättä oisi.[16]

PRINSESSA. Näin viisaat tytöt kosijoitaan järsii.

ROSALIINA. Ja narrit nuo kun moista pilkkaa kärsii! Bironille ma vielä tahdon näyttää. Oi, viikonkin jos saisin häntä käyttää! Madella sais hän, orjan toimet täyttää. Kipata, juosta, pitää silmäll' aikaa, Runoillaan tehdä palkatonta taikaa, Ja häntää lierutella mielissään, Vaikk' ilkun aineena ois yhtenään. Kuin äkäpussi häntä ahdistaisin, Hänestä kunnes nöyrän narrin saisin.

PRINSESSA. Kun viisas tulee narriksi, niin riittää Sit' ivata. Kun hupsuutt oppi siittää, Vaikk' oppi kuinka koreaks sen pukee. Niin oppinut vain hupsu siitä sukee.

ROSALIINA. Vähemmin nuorukaisen veri kiehuu, Kuin vakaan miehen, jossa himot riehuu.

MARIA. Ei hupsun hupsuus niin lie tuntuvaa, Kuin viisaan, jota rakkaus hupsuttaa: Älynsä kaikki voimat siihen käyttää, Ett' älykkäältä voisi hupsuus näyttää.

(Boyet tulet.)

PRINSESSA. Kas vain, Boyet! Ja nauravana suu.

BOYET. Oo, sydämmeni nauruun pakahtuu!

PRINSESSA. Mit' uutta kuuluu?

BOYET. Armo, varustaukaa! Aseihin, naiset! Sotavoimat laukkaa Rauhaanne vastaan. Amor, naamar' yllä, Teit' yllättää ja kiehtoo viehkeilyllä. Varokaa! Älyn miekkaa hiokaa, Tai pelkureina piiloon paetkaa.

PRINSESSA. Saint Cupido, ja saint Denis![17] Mut keitä Ne ovat, joiden voihkat uhkaa meitä?

BOYET. Kun siimeksessä sykomoori-majan Ma aioin uinaella hetken ajan, Niin lepoani häiritsemään, kas, Lähestyy kumppaneineen kuningas Juur' siimespaikkaa kohti. Linnun siivin Ma lähipensaikkoon nyt salaa hiivin; Ja kuulkaa mitä sinne kuulinkaan: Tääll' ovat kohta valepuvuissaan, Ja airuena paashi, pikku kettu. Tät' ennalt' oli toimeens' opetettu, Nyt sävyn neuvoivat ja kohtelun: "Noin liikkua ja haastaa tulee sun." Mut äkkiä heit' alkoi epäilyttää: Vois majesteetin näky ällistyttää. Kuningas sanoi: "Näet enkelin; Mut pelko pois! Käy ees vain rohkeemmin!" Ja poika huus: "En enkeliä pelkää; Jos piru oisi, karmis ehkä selkää." Hänt' olkaan taputellaan, nauretaan Ja poikaa kehull' yhä rohkaistaan. Yks irjuu, hieroo käsiään ja vannoo: Ei mokomoo ou ennen kuultu, sannoo; Taas toinen sormiansa napsuttaa Ja huutaa: _via!_ oivaa, ihanaa! Kipakka kolmannelle mieleen muistuu, Ja neljäs pyörön tekee, maahan suistuu. Niin vihdoin kaikki nurmeen tupertuu Ja nauravat, ett' irvessä on suu, Siks että päätteheksi koko ilveen Iloisa nauru haihtuu kyynelpilveen.

PRINSESSA. Ja tänne aikovat he kaikki?

BOYET. Kyllä, Venäjän, ryssän puku kaikill' yllä,[18] Ja aie on, jos osaan arvikoida, Puhella, tanssia ja liehakoida Ja lemmen urhotöillä ihannoida Armastaan kukin, jotka tuntevat Koruista, joita heille antoivat.

PRINSESSA. Vai niin! Mut ei se käyne sentään niin. Me pukeumme kaikin naamariin, Ja naisen kasvoja ei ykskään heistä Saa nähdä, noista arvon teikareista. -- Tuo ota, Rosaliina, tuota kanna, Niin kuningas sun luulee armaakseen. Ja sinä koristeesi mulle anna, Niin mun Biron saa Rosaliinakseen. -- Te myöskin vaihto tehkää; kosijamme Näin kujeillamme harhaan johdatamme.

ROSALIINA. Pitäkää korut oikein näkymässä.

KATARIINA. Mut mikä tarkoitus ja juoni tässä?

PRINSESSA. Mun juoneni on heidän juonens' estää. Tekevät meistä ivaa ainoastaan, Mut minä panen ivan ivaa vastaan. Näin väärälle kun kukin paljastavat He sydämmensä, itse pilkaks saavat, Kun ensi kerran taaskin tavataan Ja ilman' naamaria puhellaan.

ROSALIINA. Mut tanssitaanko, jos he meitä pyytää?

PRINSESSA. Ei suurin surminkaan, ei siihen syytä; Myös emme huoli heidän värssyistään, Vaan lausujalle selkä käännetään.

BOYET. Ivasta raukan sydän kuolla vois, Ja rooli muistost' ihan hukkuis pois.

PRINSESSA. Niin pitääkin; jos hältä herpoo kieli, Niin kieliä ei muidenkaan tee mieli. Parasta pila voittaa pilalla Ja heidät lyödä omall' ivalla; Näin heiltä kädest' omat aseet vääntää Ja heille häpeäksi pilkka kääntää.

(Torventoitotusta näyttämön takana.)

BOYET. Haa, torvet soi! Jo tullaan. Kasvot verhoon!

(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat venäläisiksi puettuina ja naamarit kasvoilla. Tiisa, soittajia ja seuralaisia.)

TIISA. "Te -- terve, mailman kaunorikkaimmat!"

BOYET. Ei kaunorikkaammat kuin rikas tafti.[19]

TIISA. "Te, ihanimpain naisten pyhä parvi, (Naiset kääntävät hänelle selkänsä.) Mi koskaan miehiin selkänsä on luonut."

BIRON. "Silmänsä", lurjus, "silmänsä"!

TIISA. "Mi koskaan miehiin silmänsä on luonut. Pulasta" --

BOYET. "Pulasta", oikein, sillä pulassa nyt olet.

BIRON. "Sulasta", lurjus!

TIISA. "Sulasta suosista, te taivaan henget, Pois kääntäkäätte" --

BIRON. "Päin kääntäkäätte", lurjus!

TIISA. "Päin kääntäkäätte päivänkirkas otsa -- Niin, päivänkirkas otsa" --

BOYET. Tuo nimitys ei sovi ollenkaan; Pikemmin sano: häiväntumma otsa.

TIISA. Mua eivät kuule; joudun hämille.

BIRON. Siin' onko sinun taitos? Mene, lurjus!

ROSALIINA. Kysykää, Boyet, mitä vieraat tahtoo. Jos kieltämme he puhuvat, niin suoraan Sanokoot asiansa. Kysykää.

BOYET. Mitä te prinsessalta haluatte?

BIRON. Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.

ROSALIINA. No, mitä sanovat he tahtovansa?

BOYET. Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.

ROSALIINA. Sen saavat; ja nyt voivat täältä mennä.

BOYET. Sen saatte, sanoo, ja nyt voitte mennä.

KUNINGAS. Sanokaa: monta virstaa mittailimme Halusta saada häntä tanssiin viedä.

BOYET. Sanovat monta virstaa mittailleensa Halusta saada teitä tanssiin viedä.

ROSALIINA. Ei niinkään. Kysykää kuin monta vaaksaa On virstassa; jos mitanneet on monta, Niin helppo sanoa on yhden mitta.

BOYET. Jos tänne tullen virstat mittasitte, Ja monet virstat, niin teilt' armo kysyy, Kuin monta vaaksaa menee yhteen virstaan.

BIRON. Me raskain askelin ne mittasimme, Se sanokaa.

BOYET. Hän itse teitä kuulee.

ROSALIINA. Jos monta raskast' ootte virstaa käyneet, Niin kuinka monta raskast' askeletta Olette virstaa kohti mittailleet.

BIRON. Sit' emme mittaa, mitä teille teemme; Niin täys on intomme, niin ääretön, Ett' emme koskaan mittaa vaivojamme. Kasvonne päivänpaiste meille suokaa, Sit' että, niinkuin villit, palvoisimme.

ROSALIINA. Vain kuu on kasvoni, min pilvi kaihtaa.

KUNINGAS. Miekkoinen pilvi! Kelpais virkaa vaihtaa! Siis, kirkas kuu, sa tähtinesi loista Silmäimme vesiin, -- mutta pilves poista!

ROSALIINA. Typerä pyyntö! Pyydä parempaa; Nyt vain sa kerjäät vetten kuutamaa.

KUNINGAS. Siis yksi tanssivuoro mulle suo, Mun käskit pyytää; onko liikaa tuo?

ROSALIINA. Siis soitto soimaan! Mutta joutuin nyt! -- (Soittoa.) Ei, min' en tanssi: kuu on kääntynyt.

KUNINGAS. Te ette tanssi? Mistä vihan aihe?

ROSALIINA. Täyskuu ol' äsken; nyt on kuussa vaihe.

KUNINGAS. Kuu sentään olette, ja minä mies. Jo soitto soi; se liikuttaa kenties?

ROSALIINA. Niin kyllä korvaa.

KUNINGAS. Eikö jalkaa myös?

ROSALIINA. Olette vieras, siis en itaroi; Kätenne suokaa! -- Tanssia en voi.

KUNINGAS. Kätenne soitte?

ROSALIINA. Niin, jäähyväisiksi. -- Niiatkaa, naiset, tanssin päättehiksi.

KUNINGAS. Yks vuoro vainen! Älkää olko saita.

ROSALIINA. En muuta siitä hinnast' antaa taida.

KUNINGAS. Siis teill' on hinta? Mitä seura maksaa?

ROSALIINA. Jäähyväiset.

KUNINGAS. Oi, armotonta taksaa!

ROSALIINA. Siis kauppa jää, ja hyvästit ma heitän: Kaks niist' on naamarin ja puoli teidän.

KUNINGAS. Kun ette tanssi, no, siis haastellaan.

ROSALIINA. Mut kahdenkesken.

KUNINGAS. Siihen suostutaan.

(Menevät puhellen syrjään.)

BIRON. Makea sana, valkokäsi neito!

PRINSESSA. Sokeri, maito, mesi: siinä kolme!

BIRON. Vain kolmonenko? Sillä et mua solme. Siirappi, sima, vierre; siinä heitto: Kuus makeaa!

PRINSESSA. Hyvästi seitsemäs. Jo riittää peli; kammon vehkeitäs.

BIRON. Salavihkaa sana!

PRINSESSA. Mut ei makeaa!

BIRON. Sapelle käy.

PRINSESSA. Siis karvas?

BIRON. Suvaitkaa!

(Menevät puhellen syrjään.)

DUMAINE. Sanoa saanko teille sanasen?

MARIA. No!

DUMAINE. Kaunis immyt, --

MARIA. Kaunis herranen! Tuon saatte "kauniin impyenne" tähden.

DUMAINE. Salassa vielä sana, sitten lähden.

(Menevät haastellen syrjään.)

KATARIINA. Mitä? Onko naamarinne kieletöin?

LONGAVILLE. Ma tiedän mitä kyselynne halaa.

KATARIINA. No, joutuin sanokaa, sit' ikävöin.

LONGAVILLE. Kaks kieltä teidän naamarinne salaa, Ja miel' ois mykän kanssa tehdä tasa.

KATARIINA. "Va sa?" niin sanoo Ruotsi. Ken on vasa?

LONGAVILLE. Mitä, neiti, vasa?

KATARIINA. Ei, vaan herra Vasa.

LONGAVILLE. Tasaamme sanan.

KATARIINA. Teidän kanss' en tasaa; Se viekää, ruokkikaa, niin härjäks varttuu.

LONGAVILLE. Ivanne kärki itsehenne tarttuu. Vai sarvet neiti lupaa? Varokaatte!

KATARIINA. Vasana kuolkaa, muuten sarvet saatte.

LONGAVILLE. Yks sana salaa, ennen kuolemaa!

KATARIINA. Mut hiljaa, tappuri jo vainuaa.

(Menevät puhellen syrjään.)

BOYET. Pureva kiel' on naisen ilkkuvan, Se vihloo niinkuin partaveitsen terä, Hiuskarvankin se halkoo hienoimman; Älykkäin äly on kuin turha erä Sen hampaissa; se nopeammin entää Kuin nuoli, luoti, tuuli, aatos lentää.

ROSALIINA. Ei enää sanaakaan! Pois, tytöt, juoskaa!

BIRON. Nyt saimme tyynni maistaa ivan ruoskaa.

KUNINGAS. Hyvästi, hupsut! Heikot teill' on varat.

(Kuningas, loordit, Tiisa, soittajat ja seuralaiset poistuvat.)

PRINSESSA. Tuhansin hyvästi, te ryssä-parat! -- No, tuossako ne ihmeälyt sitte?

BOYET. Vain tuikkuja, jotk' itse sammutitte.

ROSALIINA. Syötetty äly: suuri, paksu, röyhä!

PRINSESSA. Kuninkaan älyks tylkeä ja köyhä. Ens'-yönä eivätkö nyt hirteen menne, Tai käyne naamarissa yhtenään? Bironkin lörppä oli hämillään.

ROSALIINA. Ah, kaikkein tila kurja! Paha enne! Kuningas itkein sutkaa tapaeli.

PRINSESSA. Biron se täyttä suuta sadatteli.

MARIA. Dumaine mua palvellakseen miekan veti; _No point!_ ma huusin; mykäks meni heti.

KATARIINA. Longaville sanoi: tuimelet mua, tyttö; Ja arvatkaas, mink' antoi nimen?

PRINSESSA. Syttö?

KATARIINA. Niin, toden totta.

PRINSESSA. Mene, tauti houkka!

ROSALIINA. Niin kyllä, sukkelampi on jo moukka. Mut kuulkaas, tytöt: kuningas mua kosi.

PRINSESSA. Biron se mulle vannoi lempeään.

KATARIINA. On Longaville mun ritarini tosi.

MARIA. Kuin kuori puussa, minuss' on Dumaine.