Part 3

BOYET. Prinsessa ampuu sarvikkaita; mutta kun sa nait, Niin sinä vuonn' ei sarvipäistä puutett' ole kait. Lauk! Vääjäys!

ROSALIINA. No hyvä, minä ammun nyt.

BOYET. Ja minkälaiseen pilkkaan?

ROSALIINA. He, teihin: teill' on kauniit sarvet. Joko sattui nilkkaan? Lauk! Vääjäys!

MARIA. Boyet, jo heretkäätte: hän ampuu suoraan suuhun!

BOYET. Syvemmä itse luodin saa hän. Joko osui luuhun?

ROSALIINA. Viskaanko sinuun vanhan Sanelman, joka oli jo mies silloin, kun Ranskan kuningas Pipin oli pikkuinen poika, mitä osaamiseen tulee?

BOYET. Niin että minä voin vastata yhtä vanhalla, joka oli aikaihminen silloin kuin Britannian kuningatar Ginevra[9] oli pikkuinen tyttö, mitä osaamiseen tulee.

ROSALIINA (laulaa).

Et sinä osaa, osaa, osaa, Et sinä osaa, hyvä mies.

BOYET.

Jos min' en, min' en, min' en osaa, Niin osaa toinen, kuka ties.

(Rosaliina ja Katariina menevät.)

KALLO. Mut tääpä oikein hupaisaa, kun kumpikin noin hosuu.

MARIA. Ja ihmepaikka: pilkkaan ihan kummaltakin osuu.

BOYET. Vai pilkkaan! Pilkkaan, sanotko? Se pilkka mieless' aina! No, jotta kutis muistaisit, niin tulppa reikään paina.

MARIA. Sivuitse meni! Totisesti, teill' on käsi heikko.

KALLO. Lähemmä hänet päästäkää, kyll' osaa napaan veikko.

BOYET. Jos mull' on käsi heikko, niin teidän auttanee.

KALLO. Hän silloin voiton ottaa ja tulpan halkaisee.

MARIA. Hyi, noita riettaan puheita! Kyll' onkin rivosuu!

KALLO. Jos nuolest' ei hän lannistu, kyll' luodista lannistuu.

BOYET. Voi siinä käydä hullustikin. Hyvästi, huu, huu!

(Boyet ja Maria menevät.)

KALLO. Tuo maar on oikein moukka, ja pöllö, pässinpää! Mut kylläpä minä ja naiset häntä koimme pehmittää! Jes, sitä älyn lentoa ja hienoa törky-ivaa! Siin' oli niin rietasta siivoa ja karkeata livaa! Ja tuo Armado sitten -- hänkös keimailee ja liuhkaa, Ja naisten eellä astelee ja kantaa armon viuhkaa, Ja heittää sormisuukkosen ja hienoon kiroilee! Ja sitten kantapoikakin, tuo nokkela ja nirppu, -- Hyväinen taivas, sepä oikein pureva on kirppu! Halloo! Heleijaa!

(Melua kuuluu. Kallo menee.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

(Holofernes, sir Nathanael ja Pöllö tulevat.)

NATHANAEL. Sangen kunnianarvoinen riistanajo, todellakin, ja hyvän omantunnon todistuksen mukaan toimitettu.

HOLOFERNES. Hirvi oli, niinkuin hyvin tiedätte, _sanguis_, täysiverinen; kypsä kuin herrais-omena, joka tuossa niinkuin juveeli kelluvi _coeli_ -- taivaan, taivaslaen, taivaankannen -- korvassa, ja nyt, niinkuin raakilas, putoavi _terrae_ -- maan, mannun, mantereen -- silmille.

NATHANAEL. Tosiaan, Herra Holofernes, te maar oikein sievästi noita epiteettejä vaihtelette, niinkuin kirjanoppinut ainakin. Mutta, hyvä herra, takaan, että se oli viisivuotias häkylähirvi.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, _haud credo_.

PÖLLÖ. Ei se ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

HOLOFERNES. Mikä barbaarinen _intimatio_! Kuitenkin jonkinlainen _insinuatio_, ikäänkuin _in via_ -- hyvällä tiellä -- _ad explicationem; facere_, tehdä, ikäänkuin _replicationem_, tai pikemmin, _ostentare_, osoittaa, ikäänkuin _suam inclinationem_, taipumustaan -- sivistymättömän, sievistämättömän, säädystymättömän, siivottoman, siistimättömän, tai, oikeammin, oppimattoman, tai, oikean-oikeammin, vakaumattoman tapansa mukaan -- pistää minun _haud credo'ni_ sijaan metsänriistan.

PÖLLÖ. Sanoin, ettei se riista ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

PÖLLÖ. Kahdesti kiehutettu yksinkertaisuus, _bis coctus! O, monstrum_ tietämättömyys, kuink' olet ruokoton!

NATHANAEL. Niin, outoapa ruokaa hälle kirjan herkut on. Hän ei ole koskaan, niin sanoakseni, syönyt paperia, hän ei ole mustetta juonut; hänen älynsä ei ole kyllytettyä; hän on pelkkä eläin, jolla on vain tylsemmät osat tunnokkaat. Nuo katokasvit luotu on, ett' osaisimme kiittää -- Jota teemmekin me, joilla on maku ja tunto -- Niist' oiva-hedelmistä, joita suuremp' äly siittää. Minun ois yhtä sopimaton olla tyhmä houkka, Kuin että tuosta tolvanasta tulis kirjatoukka. Mut, _omne bene_, sanon; olen isä-ukon tuumaa: Ei kestä kaikki tulta, vaikka kestävätkin kuumaa.

PÖLLÖ. Te, kirjamiehet, arvatkaas: ken oli kuukautinen, Kun syntyi Kain, ja viel' ei ole viisiviikkohinen?

HOLOFERNES. _Dictynna_, rakas Pöllö; _Dictynna_, rakas Pöllö.

PÖLLÖ. Mikä se tikkatynnä on?

NATHANAEL. Se on _Phoeben, Lunan_, kuun liikanimi.

HOLOFERNES. Kuu oli kuukautinen jo, kun Aadam oli lapsi, Ja viel' ei viisiviikkoinen, kun Aadam on harmaahapsi. Allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Se on vallan totta: alasioni ei muutu vaihdoksesta.

HOLOFERNES. Jumala kykyäsi lohduttakoon! Minä sanoin, että allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Ja minä sanon, että yläsioni ei muutu vaihdoksesta, sillä kuu ei koskaan tule kuukautta vanhemmaksi; ja sanon sen vieläkin, että sarvas se oli, jonka prinsessa ampui.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, tahdotteko kuulla extemporoidun, noin vain hihasta ravistetun, _epitaphium'in_ hirven kuolemasta? Ja tietämättömän tyydytykseksi olen nimittänyt hirven, jonka prinsessa ampui, sarvaaksi.

NATHANAEL. _Perge_, hyvä herra Holofernes, _perge_, kun vain suvaitsette jättää rivoudet.

HOLOFERNES. Olen koettanut vähän noudattaa alkusointua, sillä se osottaa luontevuutta.

"Prinsessa keihäänkärjellänsä kaatoi kauniin tarvaan, Tai ruunuhirven sanon, kun sen kaatoi ruunupää; Tai, kun on somat sarvet sillä, sanokaamme sarvaan; Ja huuto käy, ja sarvas tarvas viitaan vilistää; Ja hallit haukkuu, jouset paukkuu, vastaan vastaa vaarat, Kun kaatuu tarvaat, ruunuhirvet, sarvaat sarvihaarat."

NATHANAEL. Tavaton pää, oikein älyniekka!

PÖLLÖ. Kylläpä sen pää vähän tavattomasti niekkaakin.

HOLOFERNES. Se on lahja, jonka omistan, vähäpätöinen, vähäpätöinen; kummallinen, hullunkurinen henki, täynnä muotoja, kuvia, haamuja, esineitä, aatteita, havainnoita, mulkkauksia ja mullistuksia. Ne ovat siinneet muistiin mahalaukussa, kasvaneet _pia mater'in_ äidinkohdussa ja ilmoille syntyneet tilaisuuden kypsyessä. Mutta se lahja on hyvä niissä, joissa se on terävä, ja minä olen siitä kiitollinen.

NATHANAEL. Herra, minä kiitän Jumalaa teistä, ja niin voivat seurakuntalaisenikin tehdä; sillä pojat saavat teiltä hyvää johdatusta, ja tyttäret varttuvat vahvasti teidän kauttanne; te olette oiva _membrum_ yhteiskunnassa.

HOLOFERNES. _Mehercle_, jos pojat ovat älykkäitä, eivät he tarvitse ohjausta, ja jos tyttäret ovat vastaanottavaisia, tahdon heissä parastani koettaa. Mutta, _vir sapit, qui pauca loquitur_. Feminiini-henki meitä tervehtää.

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTA. Jumal' antakoon hyvää huomenta, herra kirkherra!

HOLOFERNES. Herra kirkherra, -- _qvasi_ kirkiherra. Mutta ketä se kirki vetää?

KALLO. Sitä, herra koulumestari, joka on enimmin tikanpojan näköinen.[10]

HOLOFERNES. Tikanpojan näköinen! Neronleimaus maanturpeesta, kyllin hyvä piikiven kipinäksi, kyllin hyvä päärlyksi sialle! Somaa, sievää!

JAQUENETTA. Hyvä herra kirkherra, olkaa hyvä, lukekaa tämä kirje minulle. Kallo on sen minulle tuonut, ja don Armado on sen minulle lähettänyt. Lukekaa se, olkaa hyvä.

HOLOFERNES. _Fauste, precor gelida qvando pecus omne sub umbra ruminat_ -- ja niin edespäin. Ah, sinä hyvä vanha Mantuanus![11] Minä voin sanoa sinusta samaa kuin matkustaja Venetiasta:

-- Vinegia, Vinegia, chi non ti vede, non ti pregia.

Vanha Mantuanus! Vanha Mantuanus! Joka ei sinua ymmärrä, se ei sinua rakasta. -- _Ut, re, sol, la, mi, fa_.[12] -- Anteeksi, hyvä herra, saanko kuulla sisällyksen? Tai pikemmin, niinkuin Horatius sanoo tuossa -- -- Mitä hittoa, värssyjäkö?

NATHANAEL. Niin kyllä, ja sangen oppineita.

HOLOFERNES. Suokaa minun kuulla siitä stroofl, stanza, värssy. _Lege, domine_.

NATHANAEL (lukee). "Jos lempi valan rikkoo, niin kuinka lempeen vannon? Min kauneuteen vannon, se pysyy, eikä muu. Vaikk' itseni ma petän, sua pettääkö mä hannon? Kuin pajuvitsa taipuu sun eessäs tammipuu. Pois kirjans' oppi heittää ja silmiäsi lukee, Niiss' ilot kaikk' on, mitä vain voi taito käsittää. Sun tuntemises yksin se tiedon tiedoks pukee; Se kieli vain on viisas, ken voi sua ylistää. Ken ei sua ihmettele, se vain on tietopuoli -- Mun älyni on ylväs, kun ihmetellä voi. Zeun jylinä on äänes ja silmäs Zeun on nuoli: Kun vihoissas et ole, tää säihkyy, tuo se soi. Suo, taivaallinen, anteeks, ett' alhain maisin kielin Ma taivaan kauneutta näin ylistellä mielin!"

HOLOFERNES. Te ette löydä apostrofeja ja hairahdutte näin korosta. Antakaahan kun minä tuota _canzonettaa_ silmäilen! Tässä on vain tavumittaa tarkattu, mutta eleganssi, keveys, runouden kultainen poljento -- _caret_. Ovidius Naso se vasta oli mies! Ja miksikä juuri Naso? Siksi että hän haistamalla vainusi fantasian lemuavat kukkaset, mielikuvituksen ponnet. _Imitari_ ei ole mitään; _imitari_ voi koira herraansa, apina hoitajaansa, opetettu hevonen ratsastajaansa. Mutta, _damosella_, neitsyt, onko tämä kirje osoitettu teille?

JAQUENETTA. On, herra, sen on lähettänyt eräs herra Biron, tuon vieraan kuningattaren hovimiehiä.

HOLOFERNES. Tahdon katsastaa päällekirjoitusta. "Ihanaisimman neiti Rosaliinan lumivalkeaan käteen." Tahdon uudestaan tarkastaa kirjeen hengestä sen persoonan nimitystä, joka on sen kirjoittanut sille henkilölle, jolle se kirjoitettu on. "Teidän korkeasukuisuutenne nöyrin, alamaisin palvelija, Biron." Herra Nathanael, tämä Biron on niitä kuninkaan valakumppaneita, ja tässä hän on asettanut sen vieraan kuningattaren saattonaiselle kirjeen, joka _accidentaliter_ tai _per progressionem_ on joutunut harhaan. -- Sipsuta ja mene, pikku ystävä; jätä tämä kirje kuninkaan kuninkaalliseen käteen; se saattaa koskea tähdellisiä asioita. Älä kuluta aikaa niiaamisiin; minä vapautan sinut velvollisuudestasi. _Adio!_

JAQUENETTA. Hyvä Kallo, tule mukaan. -- Jumala varjelkoon teidän arvoisuuttanne!

KALLO. Tulen kanssasi, tyttö.

(Kallo ja Jaquenetta menevät.)

NATHANAEL. Te olette toimittanut tämän asian jumalanpelvossa ja sangen omantunnon mukaisesti; ja niinkuin muudan kirkkoisä sanoo --

HOLOFERNES. Älkää puhuko, pastori, kirkkoisistä; minä pelkään kaikkia kaunistelevia kaunistuksia. Mutta palataksemme värssyihin: pidättekö niistä, herra Nathanael?

NATHANAEL. Vallan erinomaisesti, mitä kirjoitustapaan tulee.

HOLOFERNES. Minä tänään lounastan erään oppilaani isän luona, missä, jos te ennen atriaa suvaitsette ruokaluvulla ylösrakentaa pöytäkuntaa, minä sen _privilegium'in_ nojalla, jota sanotun lapsen tai oppilaan vanhempain luona nautin, tahdon ottaa toimittaakseni teidän _benvenuto'nne_; ja jossa samassa paikassa tahdon toteen näyttää, että sanotut värssyt ovat sangen opittomat ja vailla sekä runouden että älyn että mielikuvituksen tuoksua. Minä pyydän teitä seurakseni.

NATHANAEL. Ja minä kiitän teitä, sillä seura on -- niinkuin raamatussa sanotaan -- elämän onnellisuus.

HOLOFERNES. Ja, _haud dubito_, raamattu on näissä asioissa erehtymätön tuomari. -- (Pöllölle.) Herra, teidätkin minä kutsun. Ette saa evätä; _pauca verba_. Tulkaa! Jalosukuiset ovat riistanajossa, ja me menemme virvoituksille.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa puistoa.

(Biron tulee, paperilehti kädessä.)

BIRON. Kuningas vainuu otusta; minä vainoon itseäni. He ovat pikiintyneet ajoonsa; minä olin ajautunut pikeen, -- pikeen, joka jättää tahran. "Tahran"! Ruma sana. No niin; paina puuta, suru! sillä niin sanotaan narrin sanoneen, ja niin sanon minäkin, ja minä olen narri. Hyvin todistettu, äly! Jumal' avita, tuo lempi on yhtä hupsu kuin Ajax, se tappaa lampaita, se tappaa minut; minä olen lammas. Taaskin hyvin todistettu minun puoleltani! En tahdo lempiä; jos sen teen, niin hirttäkööt minut! En, totta totisesti, en tahdo. Mutta ah, hänen silmänsä! -- kautta taivaan valkeuden, jos ei tuota hänen silmäänsä olisi, niin en häntä lempisi; niin, noita hänen kahta silmäänsä! Niin oikein, minä en tee tässä maailmassa muuta kuin valehtelen, ja valehtelen omaan kurkkuuni. Minä lemmin, kautta taivaan, ja olen siitä oppinut runonteon ja raskasmielisyyden; ja tässä on kappale runojani, ja tässä raskasmielisyyteni. Yhden sonettini hän on jo saanut; hupsu sen vei, narri sen lähetti, ja neiti sen sai. Herttainen hupsu, herttaisempi narri, herttaisin neiti! Kautta maan ja taivaan, olisipa tuo soma sutkaus, jos nuo toisetkin kolme olisivat samassa kiipelissä! Tuossa tulee yksi, paperi kädessä. Jumala armossa suokoon hänen huokailla!

(Kiipeää puuhun.) (Kuningas tulee, paperilehti kädessä.)

KUNINGAS. Voi mua!

BIRON (syrjään). Haavoitettu, kautta taivaan! -- Jatka, rakas Cupido! Sinä olet linnunnuolellasi satuttanut häntä vasempaan nisänpäähän. -- Toden totta, salaisuuksia! --

KUNINGAS (lukee). "Niin hellää suuteloa päivän kulta Ei ruusun kastepisaroille suo, Kuin sinun silmäs säteilevää tulta Yökasteelle mun kasvojeni luo. Niin kimaltelevista syvyyksistä Ei heijastele hopeainen kuu, Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä: Jok' itkun karpaloon se kuvastuu. Jokainen kyynel, joka silmään kierii, Triumfivaunuissaan sun voittoon vie. Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii! Mun tuskani sun maineesi on tie. Äl' itsees mielly, muuten peilinäs Iäti itkeä saan edessäs. Sulouttas, valtain valtias, ei kieli Voi kertoa, ei ajatella mieli."

Mitenkä sais hän tietää tuskani? Paperin tuohon lasken. (Päästää lehden kädestään.) Armas metsä, Luo varjos hupsun töihin! Kuka tulee?

(Vetäytyy syrjään.) (Longaville tulee, paperilehti kädessä.) (syrjään).

Mitä? Longaville? Ja lukee? Kuunnelkaamme!

BIRON (syrjään). Sun kaltaisesi narrin lisää saamme.

LONGAVILLE. Voi mua! Rikoin valani.

BIRON (syrjään). Hän kulkee Paperi rinnoilla, kuin valapatto.[13]

KUNINGAS (syrjään). Hän lempii! Häpeäni seuraa saa.

BIRON (syrjään). Niin, toinen juoppo toista rakastaa.

LONGAVILLE. Minäkö ensimmäinen valapatto?

BIRON (syrjään). Sua lohduttaa voin: kaksi muuta peittää sama katto. Sa tulet triumviiriksemme, paikkaan ylimpään, Cupidon kaakinpuuhun, johon hölmöt hirtetään.

LONGAVILLE. Nää jäykät värssyt lempeä ei nostaa voi. Maria, lemmenvaltiaani, oi! Ei, proosaks puhun; hukkaa riimityö!

BIRON (syrjään). Oi, riimi Cupidon on housun vyö; Sit' älä tärvele.

LONGAVILLE. No, tämä menköön! (Lukee.)

"Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltä Ja jonk' on suhteen mailma voimaton, Mun vietellyt on valanehdon tieltä. Sun tähtes rikon, -- sekö rikost' on? Pois naiset kielsin, mutta sinä vainen Oot jumalatar, sua en kieltää saa; Ei taivaan lempeen koske vala mainen; Sun armos synnistä mun puhdistaa. Valat on henkeä, ja usvaa henki; Kun maahan paistat, päivyt, sätees sun Tään haihduttavat usma-valasenki; Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun, Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaan Pois vaihtaa paratiisin ilotarhaan."

BIRON (syrjään). Tuo vain on maksan kiihkaa, vain hekkumaa se valvoo. Vai kana jumalatar! Epäjumalia palvoo! Oi, auta, Herra, auta! Nyt harhaan joudutaan.

LONGAVILLE. Tään kenen kanssa lähetän? -- Haa! Seuraako saan?

(Kätkeytyy.) (Dumaine tulee, paperilehti kädessä.)

BIRON (syrjään). He piilosilla leikkivät, kuin lapset konsanaan. Ma täällä ilmass' istun kuin puolijumalainen Ja narriparkain salatöitä tähystelen vainen. Viel' yksi säkki myllyyn! No, no älä perhanassa! Dumainekin! Neljä kurppaa siis yhdess' altahassa!

DUMAINE. "Oi, jumalainen Katri!"

BIRON (syrjään). Oi, rienaileva narri!

DUMAINE. Oi, kautta taivaan, ihme on hän henkimaailmain!

BIRON (syrjään). Ei, kautta maan, hän ruumiikas on! Valehtelet vain.

DUMAINE. Sen ambratukan rinnall' on itse ambra tummaa.

BIRON (syrjään). Oi, korppi ambrankeltainen, se jotakin on kummaa!

DUMAINE. Kuin setri sorja.

BIRON (syrjään). Väärä! On toinen olka näivä Kuin lapsen kantajalla.

DUMAINE. Hän kaunis on kuin päivä.

BIRON (syrjään). Kuin jotkut päivät; mut ei silloin saakaan päivä paistaa.

DUMAINE. Oi, että toivomaani jo saisin minä maistaa!

LONGAVILLE (syrjään). Ja minä myös!

KUNINGAS (syrjään). Ja minä myös, oi isä taivainen!

BIRON (syrjään). Aamen, ja minä myös! Niin tulis ilo ainainen.

DUMAINE. Unohtaa hänet tahtoisin; mut hän vain elamoi Kuin kuume veressäni; hänt' unohtaa en voi.

BIRON (syrjään). Kuin kuume veressäsi! No, avaa sitte suonta Ja laske armas kupposeen: siin' oisi älyn juonta!

DUMAINE. Ma vielä kerran silmäelen tätä runo-rukkaa.

BIRON (syrjään). Ma vielä kerran nään, kuink' älyn lemmenhoukka hukkaa.

DUMAINE (lukee).

"Poika näki lempivä Kevätkuussa, lemmenkuussa, Kuinka kukka hempiä Tuuditteli tuulen suussa; Hieno kukkasen on huuli, Sille suuta suikkaa tuuli. Poika lemmensairas sois, Taivaan tuuli hän ett' ois: 'Tuuli poskeasi muiskaa, Suo se riemu mulle!' kuiskaa. 'Mutta ah! ma valan tein, Sua en koskaan taittaaksein. Vala tuo on nuoren hukka: Nuoren poimittava kukka.' Syntisekskö sanot mun, Jos sun tähtes hairahdun? Zeus sun tähtes vannois vainen, Ett' on Juno mustalainen; Valtansa hän vaihtais pois, Jos vain lempes voittaa vois."

Tuon lähetän, ja vielä monta, monta, Joiss' ikävääni lausun suunnatonta. Jos Longaville, Biron ja kuningas Myös lemmess' oisi! Esimerkki, kas, Petoksen tahrasta mun puhdistaisi: Ei houkkain joukoss' yhtä huomattaisi.

LONGAVILLE (astuu esiin). Dumaine, sun lempes armoton on vasta, Kun lemmentuskiis etsit osakasta. Sa kalpenet, mut punastuisin minä, Jos joutuisin noin ansaan kuin nyt sinä.

KUNINGAS (astuu esiin). Punastu vain! Syyss' olet yksin verroin, Ja herjatessas herja kaksin kerroin. Mariaa etkö lemmi? Eikö sille Runoja koskaan tehnyt Longaville? Povelleen koskaan ristiin käsiään Ei pannut, vaimentaakseen sydäntään? Ma tuonne pensaikkoon kun piilouduin, Näin teidät, puolestanne punastuin; Näin ilveenne ja kuulin runon pauhun, Himonne näin ja huokaustenne sauhun. "Ah!" sanoi toinen, kehui silmäin tulta; "Zeus!" sanoi toinen, kiitti hiusten kultaa. (Longavillelle.) Sa pattovalall' aioit taivaan ostaa. (Dumainelle.) Ja sinä Zeunkin petturiksi nostaa. Biron mit' arvellee, kun kuulla saa, Ett' oli valanne vain joutavaa? Kuink' ilkkuukaan ja ivaa salamoi! Ja kuinka nauraa, hyppii, ilakoi! En, vaikka mailman saisin, enpä soisi Ett' yllättää näin minua hän voisi.

BIRON. Siis heti ruoskin tekopyhän juonet. (Astuu alas puusta.) Ah, valtiaani, mulle anteeks suonet. Hyväinen! Miksi lemmest' ahdistat Maan matoja, kun itse rakastat? Ei silmäs vaunu, ei! Sen kyynelissä Erästä prinsessaa ei näkyvissä! Et rikkonut sa vannomaasi valaa! Hyi, runot vain on riimisepän alaa! Sua eikö hävetä? Teill' eikö kellään Häpyä, näin kun teitä yllätellään? Te näätte toisissanne raiskan, te, Mut minä teissä huomaan malkanne. Mit' ilvettä ma näin ja hullutusta Ja tuskaa, huolta, voihkaa, huokausta! Tuoll' istuin tyynnä levossa, ja kas, Jo muuttuu sääskeks itse kuningas, Suur' Hercules se hyrrää kierittää, Salomo viisas polskaa vierettää Ja Nestor nakkaa piippaa poikain kanssa Ja synkkä Timon nauraa tosissansa! Miss' istuu tuskas? sano, Dumaine hyvä; Ja missä, Longaville, sun vaivas syvä? Ja kuninkaani? Sydämmessä, haa! -- Häälientä, hei!

KUNINGAS. Jo karvaaks pila saa. Sin' olet salaa yllättänyt meitä.

BIRON. Te yllätitte mun, en minä teitä. Olen kunnon mies; ma synnin tekisin, Jos pyhän valani ma rikkoisin. Min' olen yllätetty, teidänlaiseen Kun seuraan yhdyin perin horjuvaiseen. Runoja teinkö minä? Huokailinko Ma Riika piikaa? Aikaa kulutinko Koruun ja loruun? Ylistinkö myötä Näköä, otsaa, silmää, rintaa, vyötä, Tai kättä, jalkaa, säärtä, päkiätä, Suuta ja muuta? -- (Aikoo mennä.)

KUNINGAS. Seis, seis! Mikä hätä? Ken pakoon juoksee? Kunnon mies vai varas?

BIRON. Paeta lempeä on teko paras.

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTE. Kiesauta kuningasta!

KUNINGAS. Mik' on tuo kapine?

KALLO. Vain kapinaa.

KUNINGAS. Vai kapinaa! No mitä tähtää se?

KALLO. Ei mitään, herra.

KUNINGAS. No, jos se on mitään tähtäämättä, Niin pois voit kapinoines sa mennä suoraa kättä.

JAQUENETTE. Ma pyydän, hyvä herra, tää kirja lukekaa: Kirkherra sitä epäili, se lienee kapinaa.

KUNINGAS. Biron, se lue läpi. (Biron lukee kirjeen.) Mut keltä sinä sait sen?

JAQUENETTE. He, tuolta Kallolta.

KUNINGAS. Ja keltä sinä sait sen?

KALLO. Dun Adramadiolta, Dun Adramadiolta.

(Biron repii kirjeen palasiksi.)

KUNINGAS. Mik' on sun? Rikki revit sen? Näit vaaralliseks kait sen?

BIRON. Vain turhaa, herra, joutavaa! Pois heittäkäätte pelko.

LONGAVILLE. Kas, kuink' on kiihkeissään hän! Tuosta täytyy ottaa selko.

DUMAINE (noukkii palaset maasta). Bironin on se käsialaa; tuoss' on nimi alla.

BIRON (Kallolle). Äpärä sinä, pöllöpää, mun häpäisetkö vallan? -- Niin, tunnustan sen, syypää olen, syypää.

KUNINGAS. Näänkö unta?

BIRON. Kun kolmeen narriin neljäs yhtyy, täys on ruokakunta. Te kuningas, ja minä, ja tuo, ja tuokin tuolla, Olemme lemmenvarkaita, ja meidän täytyy kuolla. Ma lisää kerron, mut ei nuo saa silloin olla lässä.

DUMAINE. Nyt tasaluvuss' ollaan.

BIRON. Niin, meit' on neljä tässä. -- No, eikö kyyhkyt mene?

KUNINGAS. Pois, moukat, lähtekää!

KALLO. Pois kunnon väki ajetaan, ja konnat tänne jää.

(Kallo ja Jaquenetta menevät.)

BIRON. Nyt, rakastajat rakkaat, syleilyyn! Liha ja veri kaiken kantaa syyn. Merell' on luode, vuoksi; taivas muuttuu, Ja vanhaan sääntöön veri nuori suuttuu. On jokaisella luonnossansa määrä, Siis meidän täytyi tehdä vala väärä.

KUNINGAS. Tuo kirje sunko lempes oli luomaa?

BIRON. Kysyykin! Ken vain Rosaliinan huomaa, Se niinkuin raaka villi Indianmaan, Kun kirkkaan idän portit aukeneepi, Pää kumarassa, huikauksissaan, Syleillen halpaa maata suuteleepi. Ken röyhkän kotkankatseen rohkeneis Sen tytön taivaalliseen otsaan luoda Ja ei sen kirkkaudesta huikeneis?

KUNINGAS. Kas vain tuot' intoa ja kiihkaa tuota! Mun armaani on heljä kuu, mut sun Se tuskin näkyvä on tähtiräivä.

BIRON. Siis min' en minä, ei nää silmät mun. Mun armaani jos häipyy, yöks käy päivä. Suloista valituimmat kerääntyy Kuin kukkakauppaan hänen poskillensa, Siin' eri arvot yhdeks yhdistyy Ja itse moite vait on moitteinensa. Kaikk' ota puhetaidon kauneudet, -- Rusetta turhaa! Hän ei kaipaa noita; Kehua sopii kauppatavaroita; Vain rumennust' on vajaat kiitokset. Erakko kurttu, sadan talven mies, Siloittuu hänen katseestaan ja suortuu, Pois putoo hartioilta iän ies, Ja kehtolapseks sauvaniekka nuortuu. Oi, maailmaan, hän aurinkona paistaa!

KUNINGAS. Kuin musta puu on armaas, toden totta.

BIRON. Kuin musta puuko? Puuta jumalaista! Jos siit' ois puusta vaimo, kelpais ottaa. Tääll' onko kirjaa? Vala lukekaa; Ma vannon: kauneus ei kauneutta, Tuon silmästä jos kauneuttaan ei saa. Tuo mustuus suloisint' on suloutta.

KUNINGAS. Ihmettä! Musta vankilan on pinta, Yön hipiä ja airut helvetin, Mut taivaan otsa kauneutt ihaninta.

BIRON. Piru se kiusaa valoss' enkelin. On armaan kulmat mustat murheissaan Siit', että punaus ja tekotukka On monen pojan viettelys ja hukka; Siks kauneus hänessä on mustissaan. Hän ajan muodin kääntää tavoilleen: Jo nyt on luonnon väri punausta, Ja puna, välttääksensä parjausta, Itsensä mustaa hänen mielikseen.

DUMAINE. No, siks se nuohoojakin musta on.

LONGAVILLE. Ja kolarikin kiiltää niinkuin piki.

KUNINGAS. Siks ihollansa kerskaa neekeriki.

DUMAINE. Nyt loistaa yö, on soihtu tarpeeton.

BIRON. Nuo teidän neidot sadetta ei kestä: Varovat, että maali viruis pois.

KUNINGAS. Sun neittäs sietäis satehessa pestä: Monikin likasilmä kauniimp' ois.

BIRON. Ma kauniiks häntä kehun tuomiopäivään.

KUNINGAS. Piru silloin vähemmän sua säikyttää.

DUMAINE. Noin voikin rakastua moiseen räivään!

LONGAVILLE. On yhtä helttusi ja saapas tää.

(Näyttää kenkäänsä.)

BIRON. Jos katukiviä sun silmäs oisi, Hän liian siro niit' ois polkemaan.

DUMAINE. Hyi, hitto! Silloin katu nähdä voisi, Mit' ei voi muuten silmä konsanaan.

KUNINGAS. Siis lemmimmekö kaikki todellaki?

BIRON. Niin, kaikki ollaan valapattureita.

KUNINGAS. Todista, Biron, ettei rikkureita Täss' olla, ett' on pyhä lemmen laki.