Part 2
MARIA. Kyll', armo, tunnen. Muutamissa häissä, Jaques Faulconbridge kun kauniin tyttärensä Perigord-kreivin avioksi antoi, Näin Normandiassa tuon Longavillen. Hän kiitetty on suurist' avuistaan; Kyvykäs taidoissa ja taistoss' uljas; Ei missään huono, jos vain tahtoo hyvää. Hyveiden loistoss' on vain yksi tahra, -- Jos hyveiden voi loistoss' olla tahraa --: Terävä äly tylpän tahdon päässä; Se äly puree, eikä tahto tahdo Ketäkään säästää älyn hampaista.
PRINSESSA. Iloinen herra, niinkö? sutkasuu?
MARIA. Sen sanoo, joka häneen tutustuu.
PRINSESSA. Ituunsa moinen äly surkastuu. Mut entä muut?
KATARIINA. Dumaine, mies nuori, hyvin kasvatettu Ja rakas sille, jolle hyve rakas; On voimaa haavoittaa, mut' ei tee haavaa; Hänt' äly kaunistais, jos ois hän ruma. Ja kauneus hällä korvais älyn puutteen Näin hänet herttua Alençonin luona; Ja kertomani siitä, mitä näin, On miehen suureen arvoon nähden pientä.
ROSALIINA. Toinenkin noista herroist' oppineista Siell' oli silloin; nimens' on Biron, Jos oikein muistan; sukkelamman kanssa, Mut siivon pilan rajoiss' arvatenkin, En hetkist' ole vielä viettänyt. Älylle silmä aina aihett' antoi, Ja joka seikan, minkä silmä keksi, Sen äly käänsi hauskaks leikiksi Ja kaunis kieli, ajatusten tulkki, Niin sopivaan ja siroon puki muotoon, Ett' ukot jouten pilaa kuunteli Ja nuoret siitä aivan hurmaantuivat; Niin somaa, lennokasta oli puhe.
PRINSESSA. Hyvä Isä! Lemmen pauloissako kaikki, Jokainen omaansa kun somistaa Noin kauniill' ylistyksen kukkasilla?
1 HOVIHERRA. Tuoss' on Boyet.
PRINSESSA. Kuink' otti teidät vastaan?
BOYET. Navarrall' oli tulostanne tieto, Ja valakumppaneineen oli valmis Teit', armas neiti, vastaan ottamaan Jo ennen tuloani. Sen vain tiedän, Ett' ennen saatte kedoll' asua, Ikäänkuin mikä hovin piirittäjä, Kuin valastaan hän pyytää vapautusta Ja teidät päästää tyhjään taloonsa. Tuoss' on Navarra.
(Naiset panevat naamiot kasvoilleen.) (Kuningas, Longaville, Dumaine, Biron ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS. Kaunis prinsessa, tervetullut Navarran hoviin!
PRINSESSA. Kauniin annan teille takaisin, ja tervetuliaisia en ole vielä saanut. Tämän hovin katto on liian korkea ollakseen teidän, ja tervetuliaiset aukealla kedolla liian alhaiset minulle.
KUNINGAS. Hoviini olkaa tervetullut, neiti!
PRINSESSA. No, ollaan sitten; viekää minut sinne.
KUNINGAS. Anteeksi, arvon neiti! Valan tein.
PRINSESSA. Avuksi, armon neitsyt! Hän sen rikkoo.
KUNINGAS. En, ehdoin tahdoin, vaikka mailman saisin.
PRINSESSA. Juur' ehdoin tahdoin.
KUNINGAS. Tietämätön neiti On valastani.
PRINSESSA. Josp' ois herra samoin, Niin tietämättömyydessään ois viisas; Nyt viisaudessaan tietämätön on. Pois isännyyden vannoitte, ma kuulin; On kuolinsynti pitää moinen vala, Ja synti sit' on rikkoa. Mut anteeks, olen liian äkkituima: Mun opettaa ei sovi opettajaa. Suvaitkaa tästä nähdä asiani Ja kiireest' antaa mulle vastaus.
(Antaa hänelle paperin.)
KUNINGAS. Sen tehdä koitan mitä kiireimpään.
PRINSESSA. Sen pikemmin ma pääsen lähtemään; Rikotte valanne, jos tänne jään.
BIRON. Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
ROSALIINA. Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
BIRON. Sen teitte.
ROSALIINA. Tarpeetonta sitä silloin On kysyä.
BIRON. Noin raisu älkää olko.
ROSALIINA. Syy teidän: kyselynne kannustaa.
BIRON. Älynne noin jos laukkaa, pian uupuu.
ROSALIINA. Ei, kunnes ratsastaja suohon suupuu.
BIRON. Mik' aika nyt on päivää?
ROSALIINA. Se, jolloin narrit räivää.
BIRON. Eläköön posken verho!
ROSALIINA. Ja alla poski terho!
BIRON. Mont' ylkää saapukaan!
ROSALIINA. Mut teidänlaist' ei vaan!
BIRON. Siis minä mennä saan.
KUNINGAS. Prinsessa, satatuhat kruunua Isänne tässä väittää maksetuksi; Mut se vain puolet siitä summast' on, Jonk' isältäni sotalainaks sai hän. Mut oletetaan, että hän tai me On summan saanut, -- jota emme ole, -- Niin viel' on satatuhat kruunua, Jost' osa Guiennest' on vakuutena, Vaikk' ei sen summan arvoinen se lie. Isänne, kuningas, jos tahtoo siis Sen osan maksaa, mik' on maksamatta, Niin luovutamme hälle Guiennen Ja majesteetin ystäviksi jäämme. Mut tätä hän ei näytä tarkoittavan. Hän tässä satatuhat kruunua Takaisin vaatii, vaan ei puhu siitä, Ett' tämän summan suorittamisella Palauttais oikeutensa Guienneen, Jost' ennemmin me päästä tahtoisimme Ja ottaa satatuhat kruunua Kuin pitää perin köyhtyneen Guiennen. Jos isänne ei pyyteet, jalo neiti, Sotisi järjen tunnustusta vastaan, Niin somuutenne vastoin järkeäkin Sais tunnustuksen sydämmeltäni Ja tyytyväisnä palaisitte Ranskaan.
PRINSESSA. Isääni, kuningasta, loukkaatte Ja loukkaatte myös omaa mainettanne, Kun näytte kieltävän sen saaneenne, Jok' alttiisti on teille suoritettu.
KUNINGAS. Sen vannon, siit' en koskaan ole kuullut. Todistus tuokaa; takaisin sen maksan Tai luovun Guiennestä.
PRINSESSA. Sana pitää. -- Boyet, sen summan kuitit näyttäkää, Jotk' antanut on Kaarlen, hänen isäns', Erikois-uskotut.
KUNINGAS. Ne tahdon nähdä.
BOYET. Anteeksi, paketti ei ole tullut, Joss' oli nää ja muutkin todistukset; Mut saatte kaikki nähdä huomenna.
KUNINGAS. Ma siihen tyydyn. Kun ne nähdä saan, Niin kaikkiin kohtuvaatimuksiin myönnyn. Nyt moiset saakaa tervetuliaiset Kuin arvo, loukkaamatta arvoa, Voi teidän-vertaiselle tarjota. Oveni teilt' on suljettu, mut, neiti, Tääll' ulkona niin teitä kohdellaan, Kuin sydämmessäni te asuisitte, Vaikk' en voi teitä kotiin majoittaa. Hyvyydess' anteeks suokaa. Hyvästi! Taas huomenna me käymme terveisillä.
PRINSESSA. Ilo ja rauha olkoon osananne!
KUNINGAS. Ja teille osaks omat toivomanne!
(Kuningas seurueineen menee.)
BIRON. Neiti, mielin suosittaa teitä omalle sydämmelleni.
ROSALIINA. Olkaa hyvä, ilmoittakaa suosioni; hupaista olisi nähdä tuota.
BIRON. Oi, jos sen voihkinan te kuulisitte!
ROSALIINA. Onko se hupsu tautinen?
BIRON. On, sydäntautinen.
ROSALIINA. Siis suonta iskekää!
BIRON. Mut auttaisiko tää?
ROSALIINA. Siit' apua, jos mistä.
BIRON. No, silmilläs siis pistä!
ROSALIINA. Ei, puukko vain vie vaivas.
BIRON. Elosi kaitkoon taivas!
ROSALIINA. Sun vieköön elämästä!
BIRON. Ei kestä kiittää tästä.
(Vetäytyy syrjään)
DUMAINE. Kysyä minun suokaa: tuo nainen kuka on?
BOYET. Nimeltä Rosaliina ja suvult' Alençon.
DUMAINE. Ihana nainen! Hyvästi, monsieur!
(Menee.)
LONGAVILLE. Kysyä suvaitkaa mun: tuo valkeassa kuka?
BOYET. Jos valkialla tarkastellaan, on se nainen muka.
LONGAVILLE. Mut mikä pimeässä? Nimensä, pyydän vaan.
BOYET. Häll' yksi vain on, sitä ette pyytää kehtaakaan.
LONGAVILLE. Mut kenen hän on tytär?
BOYET. Emonsa, niin ma luulen.
LONGAVILLE. Haa, tyhjää parran pärinääkö kuulen?
BOYET. Suututte suotta ihan: Isä on Faulconbridge.
LONGAVILLE. Pois unohdin jo vihan. Soma tyttö tosiaan.
BOYET. Niin sattuu toisinaan.
(Longaville menee.)
BIRON. Ken on tuo hunnukas?
BOYET. Katariina mukamas.
BIRON. Pois luvattu vai vapaa?
BOYET. No, aina miten tapaa.
BIRON. Hyvästi; tervetultuanne meille!
BOYET. Hyvästit mulle, tervetulot teille.
(Biron poistuu, naiset paljastavat kasvonsa.)
MARIA. Tuo, tuossa on Biron, sen tuntee sutkistaan: Joka sana sutka on.
BOYET. Ja joka sutka sana vaan.
PRINSESSA. On oikein teidän pitää kiinni hänen sanoistaan.
BOYET. Juur' olin kiinni käydäkin, kun hänet jo laivaan saan.
MARIA. Kaks hurjaa uuhta!
BOYET. Miks ei ruuhta, irvihammas? Minäkö uuhi? Syöttömaaks siis huules anna, lammas.
MARIA. Te uuhi, minä laidunmaako? Joko päättyy pila?
BOYET. Kun laitumeksi sinut saan.
(Tahtoo suudella häntä.)
MARIA. Ei, armas uukkoseni, Ei yhteismaata huuleni, vaikk' auki onkin hila.
BOYET. Kenelle auki?
MARIA. Minulle ja minun onnelleni.
PRINSESSA. Ain' älyt härnää, mutta tämä pitkälle jo meni. Jos noita älyn nuolianne teill' on mieli käyttää, Navarran kirjatoukille nyt sopis niitä näyttää.
BOYET. Jos tarkkuuteni, -- joka harvoin pettänee, -- Sydämmen ymmäkieltä, joka silmiss' ilmenee, Voi tulkita, niin varmaan on Navarra saastuuntunut.
PRINSESSA. Kuin?
BOYET. Taikka, niinkuin lempisiipat sanois: rakastunut.
PRINSESSA. Ja mikä perusteenne?
BOYET. Oo, miehen koko sävy se silmäin karsinaan Pois vetäytyy ja sieltä kurkkaa, haastain halujaan. Sydän, kuin hohtokivi, jossa teidän kuva väilyy, Se ylpeänä leimastansa silmässä nyt päilyy. Suu nurpeissaan, kun haastaa vain saa, mut ei nähdä voi, Se supatellen astuu ja silmään kompuroi. Näin siihen kaikki aistit ne kilvan kiiruhtavat, Ett' ihanimmist' ihanimman nähdäksensä saavat. Kaikk' aistit silmäss' asuvat kuin helmet kristallissa Ja ruhtinasten vain ne ovat ostettavissa. Niin lasilippahassa ne näyttää arvojaan Ja vilkuttavat ohimennen teitä ostamaan. Ja kasvojen on reunuskin niin täynnä muistutusta, Ett' ilmeisesti todistavat silmän hurmausta. Guiennen teille hankin, Navarran valtikan, Mun tähteni jos hälle suotte pienen suudelman.
PRINSESSA. Pois telttaan tulkaa, naiset; Boyet on tuolla päällä.
BOYET. Kun sen tuon ilmi, mitä oma silmä näkee täällä! Ma hänen silmäns' aioin vain suuksi muodostella, Ja sille kielen antaa, jok' ei voi valehdella.
ROSALIINA. Sa, vanha parittaja, kyll' osaat kaunistella.
MARIA. Hän Cupidon on vaari, hän opin tuolta sai.
ROSALIINA. Venuksell' isä ruma on: hän tulee äitiin kai.
BOYET. Mut kuulkaa, hupsut, --
MARIA. Emme.
BOYET. No, nähkäähän siis!
ROSALIINA. Tien kotiin kyllä.
BOYET. Noiden kanssa kiistelköhön hiis!
(Menevät).
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kohta samaa puistoa.
(Armado ja Tiisa tulevat.)
ARMADO. Liiruttele, poikaseni; tee kuuloaistini intohimoiseksi.
TIISA (laulaa). _Concoline!_ --
ARMADO. Ihana sävel! -- Mene, sinä nuoruuden hentous, ota tämä avain, anna paimenelle vapautus, tuo hänet kiireen nopeudella tänne; minä tarvitsen häntä kirjettä viemään armaalleni.
TIISA. Herra, aiotteko armaanne voittaa ranskalaisella kieppauksella?
ARMADO. Mitä tarkoitat? Kieppaisinko ranskaksi?
TIISA. Ei, aimollinen herrani; vaan pyöräyttäkää sävel kielenne päästä, kiepauttakaa sen mukaan jalkojanne, muljauttakaa silmiänne ja taivastelkaa, huokailkaa toinen sävel ja laulakaa toinen, toisinaan kurkun kautta, niinkuin lainoisitte lempeä, lemmestä laulaessanne; toisinaan nenän kautta, ikäänkuin nuuskisitte lempeä, lemmen lemun tunteissanne; hattu katoksena silmäinne puodinoven päällä, ja käsivarret ristissä ohuen ihokkaanne yllä, niinkuin kanilla paistinvartaassa, tai kädet taskussa, niinkuin miehellä vanhassa kuvassa.[3] Mutta älkää liian kauan vetäkö samaa nuottia, vaan kiekkis ja matkaan! Se on verratonta, se on omintakeista, se kiehtoo turhankainot tyttölapset, jotka muutenkin olisivat kiehdottavissa; se tekee sen huomatuksi mieheksi -- huomaatteko? -- joka enimmin on heihin ihastunut.
ARMADO. Millä olet sinä tuon kokemuksen ostanut?
TIISA. Tarkkaavaisuuden penningillä.
ARMADO. Mut voi, mut voi! --
TIISA. -- "jo keppihepo unhottui."[4]
ARMADO. Sanotko sinä armastani keppihevoseksi?
TIISA. En, herra; keppihevonen on vain vikuri varsa, mutta teidän armaanne luultavasti palkkajuhta. Mutta oletteko unohtanut armaanne?
ARMADO. Melkeinpä olisin.
TIISA. Huolimaton oppilas! Teidän tulee oppia hänet ulkoa.
ARMADO. Ulkoa ja sisältä, poikaseni.
TIISA. Ja altapäin; nämä kaikki kolme voin toteen näyttää.
ARMADO. Mitä voit toteen näyttää?
TIISA. Että olen mies, jos saan elää, sekä ulkoa että sisältä ja altapäin, heti paikalla. Te rakastatte häntä ulkoa, kun ette pääse hänen sisäänsä; sisältä häntä rakastatte, kun ette pääse häneen ulkoa, ja altapäin häntä rakastatte, kun olette allapäin siitä, ett'ette häneen pääse.
ARMADO. Niin oikein, nuo kaikki kolme sopii minuun.
TIISA. Kolmin kerroin ja enemmänkin, tai ei ollenkaan.
ARMADO. Tuo tänne se moukka; hän saa viedä minulta kirjeen.
TIISA. Sangen sopusointuinen lähetys: hevonen aasi airuena!
ARMADO. Ha ha! Mitä sinä sanoit?
TIISA. Sanoin vain, että teidän pitää lähettää se aasi hevosessa, sillä se on sangen hidaskulkuinen. Mutta kyllä minä menen.
ARMADO. Matka onkin lyhyt. Riennä vain!
TIISA. Pikaa niinkuin lyijy, herra.
ARMADO. Mitä tarkoitat, pikku nero? Se lyijy eikö raskast' ole, hidasta ja verkkaa?
TIISA. _Minime_, herra, eikä ole, jos sen oikein merkkaa.
ARMADO. On, raskasta on lyijy.
TIISA. Liiaks uskonne on herkkää. Vai raskastako lyijy, joka pyssyst' ihan lentää!
ARMADO. Ihanaa retoriikan hajua! Min' olen pyssy siis, ja luoti olet sinä; Nyt ammun sinut moukkaan.
TIISA. Lauk! Heti lennän minä.
(Menee.)
ARMADO. Terävä nuorukainen, niin lennokas ja vapaa! Suo anteeks, taivas, voihkani kun näin saat vasten napaa! Nyt raaka synkkämielisyys mun uljuuttani tapaa. Tuoss' airueni palajaa.
(Tiisa palaa, Kallo mukana.)
TIISA. On Kallon jalka taittunut; se eikös ole turkaa?
ARMADO. _Enigma_! Ongelma! _L'envoy!_[5] Sen voitko pulman purkaa?
KALLO. Ei nikamarasvaa, eikä lonkanvoita, ei ongelmia, purkauksia, eikä muuta huusausta! Rautalehtiä vain, pelkkiä rautalehtiä! Ei mitään voita eikä rasvaa, rautalehtiä vain!
ARMADO. Kautta siveyden, sinä pakotat minusta naurun; sinun tyhmä ajatuksesi kutkuttaa sydänalaani; keuhkojeni paisuminen kiihottaa minua hymyilevään naurahdukseen. Oi, suokaa anteeksi, tähdet! Luuleeko tuo ajattelematon mies, että voide on samaa kuin _l'envoy_, ja että _l'envoy_-sana on sama kuin voide?
TIISA. Luuleeko sitä viisaskaan muuksi? Eikö _l'envoy_ ole tervehyttämistä?
ARMADO. Ei, paashi, se on epilogi, joka selvittää Mit' ennen-lausutussa on ollut hämärää; Kuin esimerkiksi:
Apina, kettu ja susi-kaima, Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina. Se on opetus. Nyt seuraa _l'envoy_.
TIISA. Sallikaa minun lisätä _l'envoy_. Sanokaa uudelleen se opetus.
ARMADO. Apina, kettu ja susi-kaima, Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
TIISA. Mut tuli hanhi, ja loppui kopu; Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
Nyt alan minä teidän opetuksellanne, lisätkää te siihen minun _l'envoy'ni_.
Apina, kettu ja susi-kaima, Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
ARMADO. Mut tuli hanhi, ja loppui kopu; Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
TIISA. Hyvä _l'envoy_, joka päättyy hanheen! Voitteko parempaa pyytää?
KALLO. Se poika hyvän antoi, kun antoi hanhen vaan. -- Te hyvän teitte kaupan, jos hanhi on lihoissaan. -- Se kävi sukkelasti kuin silmänkääntäjän temppu; Ja lihava _l'envoy_ siis on lihava hanhen hemppu.
ARMADO. Mut kuinka alkoi väitös, kun näin se sukeutuu?
TIISA. Minä sanoin, että Kallolt' oli taittunut sääriluu; Ja sitten te vaaditte _l'envoy'ta_.
KALLO. Ja minä rautalehtiä; siit' alkoi väittehenne; Ja sitten se lihava _l'envoy_ ja hanhen ostoksenne; Ja siihen loppui markkinat.
ARMADO. Mutta sanokaa, kuinka voi Kallolta sääri vikaantua?
TIISA. Sen voin minä tuntuvasti näyttää.
KALLO. Sinulla ei siitä ole mitään tuntoa, Tiisa. Minä sanon seuraavan _l'envoy'n_:
Minä, Kallo, juoksin huoneesta, noin suotta vain ja piloin, Ja kaaduin kynnykseen, ja siinä sääreni ma niloin.
ARMADO. Älkäämme enää tätä ainetta kosketelko.
KALLO. Ei, ennenkuin on tullut enemmän märkäainetta sääreen.
ARMADO. Kallo sinä, minä tahdon päästää sinut aljoudesta irtaalle.
KALLO. Oo, naittaako minut irtaalle aljolle? -- Se maistuu jo vähän _l'envoy'lta_, hanhelta.
ARMADO. Kautta armaan sieluni, tarkoitan, että tahdon asettaa sinut omavaltaisuuteen, vapauttaa sinun persoonasi; sinä olet ollut sisäänmuurattuna, aresteerattuna, käähkänöittynä, kahlittuna.
KALLO. Niin, niin, ja nyt te aiotte ruveta ulostimekseni ja purkauttaa minut.
ARMADO. Minä annan sinulle vapautesi, päästän sinut tyrmästä; ja siitä hyvästä en vaadi sinulta muuta kuin tämän: vie tämä käsikirjelmä maalaistytölle Jaquenettalle. Tuossa saat honorariumisi; (Antaa hänelle rahaa.) sillä kunniani paras turva on turvata turvanalaisiani. Tiisa, seuraa!
(Menee.)
TIISA. No kyllä, jatkona. -- Hyvästi, herra Kallo!
KALLO. Hyvästi, sievä juutalainen,[6] sinä kulta-pallo! --
(Tiisa menee.)
Katsotaanpa nyt tuota hänen honorarjumiaan! Honorarjumi! Oo! Se on kolmiäyrisen latinainen nimi: kolmen äyrin honorarjumi. -- "Mitä maksaa havaslanka? -- Yhden krossan. -- Ei, minä annan siitä honorarjumin." Se joltakin kuuluu. -- Honorarjumi! -- Paljon kauniimpi nimi kuin Ranskan kruunu! Tästä lähin käytän aina ostossa ja myynnissä tätä sanaa.
(Biron tulee.)
BIRON. Oi, sinä kelpo Kallo-poika! Hyvä että sinut tapasin.
KALLO. Herra, sanokaa, olkaa hyvä, kuinka paljon punaista nauhaa saa yhdellä honorarjumilla?
BIRON. Mitä se honorarjumi on?
KALLO. Viisi äyriä, kahta vailla.
BIRON. Siis saat sillä silkkinauhaa kolmen äyrin arvosta.
KALLO. Kiitos, teidän ylhäisyytenne! Jumalan haltuun!
BIRON. Seis! Älä mene, sua tarvitsen. Sa suosiooni pääset, poika hyvä, Jos puolestani teet nyt mitä pyydän.
KALLO. Ja milloin tahdotte sen tehdyksi, herra?
BIRON. Oi, tänään iltapuolella.
KALLO. No, hyvä, kyllä teen sen. Hyvästi!
BIRON. Mut ethän vielä tiedä asiaa.
KALLO. Sen kyllä tietää saan, kun se on tehty.
BIRON. Haa, lurjus! Se sun ensin täytyy tietää.
KALLO. Ma tulen huomenaamun, ylhäisyytenne luo.
BIRON. Se tehtävä on tänään. Mies, asia on tämä': Prinsessa tulee tänne riistan ajoon, Ja hänen seurassaan on ylhä nainen; Suloista kuulet, kun sen nimen kuulet: Se Rosaliina on. Hänt' etsi, hänen Vie valkokäteensä tää salaisuus Sinettiin pantu. Tuossa _douceur'isi_!
(Antaa hänelle rahaa.)
KALLO. Tusaari! -- Oo, suloinen tusaari! Parempi kuin honorarjumi, yksitoista äyriä parempi. Sinä suloinen tusaari! -- Teen sen, se on niin varma kuin aamen kirkossa! -- Tusaari! Honojarjumi!
(Menee.)
BIRON. Minäkö lemmen pauloissa, jok' aina lempeä sätin! Minä, kaikkein lemmenhuokausten hirmu, Urija, öinen palovartija, Poikasta mestaroiva koulupöpö Niin pöyhkeä, kuin konsaan kuolevainen! Tuo kärty, irnuva ja sokko poika, Tuo pikkuvanha jätti-keri Amor, Sonettein valtias, hykerrysten herra, Voideltu ohkan, voihkan majesteetti, Kuningas nurkujain ja vetelysten, Hameiden sulttaani ja lämsäin tsaari Ja suntioiden yksinvaltias Pääkenraali! -- oi, pikku-sydämmeni! -- Ja minä hänen ajutanttinsa Niin kirjailtu kuin ilveilijän vanne! Minäkö lemmin? Kosin? Naista pyydän? Niin, naista, joka, niinkuin Saksan kello, On aina korjattava, rukattava, Ei koskaan oikein käy, vaikk' aikaa valvoo, Ja valvottava on, ett' oikein kävis! Mut ruminta on, sanani kun syön, Ja noista vielä ruminta kun lemmin! Letukka kalvas, samettiset kulmat, Kaks pikinastaa silmäin sijasta! Ja joka, totta vie, ois valmis työhön, Vaikk' oisi vartijana itse Argus! Tuon tähdenkö nyt valvon, huokailen, Ja rukoilen? Haa, se on rangaistus, Jonk' Amor sääti, siit' ett' ylenkatsoin Sen kaikkivallan julmaa pikkuvaltaa. No, lemmin sitte, vohkaan, huokaan, irjun! Yks tahtoo armon naida, toinen Pirjun.
(Menee.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kulma samaa puistoa.
(Prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet, seurue ja eräs metsänvartija tulevat.)
PRINSESSA. Se kuningasko ylös vuoren jyrkkää Niin vinhaan ratsuansa kannusti?
BOYET. En tiedä; luulen vaan, ett' oli hän.
PRINSESSA. Ken olikaan, siin' oli lentomieltä. Niin, herrat, tänään saamme vastauksen Ja lauantaina Ranskaan palaamme. -- No, metsänvahti, miss' on viidakko, Se murhahankkeittemme väijyspaikka?
METSÄNVARTIJA. Täss' ihan, tuossa lehdon liepeessä; On soma sieltä teidän ammuntanne.
PRINSESSA. Somasti ammun, kiitos somuuteni; Ja siksi puhut somast' ammunnasta.
METSÄNVARTIJA. Anteeksi! Semmoinen ei ollut mieli.
PRINSESSA. Kuin? Ensin kiittää, sitten kieltää kieli! Lyhyt ilo! En siis soma? Ah! ja voi!
METSÄNVARTIJA. Soma, soma!
PRINSESSA. Älä suotta liehakoi: Ruseellas somuutta et antaa voi. Totuutta puhut, peili; kiitos vaan! (Antaa hänelle rahaa.) Somalla rumat sanat palkitaan.
METSÄNVARTIJA. On somaa kaikki, mit' on teillä omaa.
PRINSESSA. Kas, raha rumast' oiti tekee somaa! Oi, aika, oi sun tekopyhyyttäsi! Soma se auliin rumakin on käsi. -- Tule, jousi! -- Laupeus nyt käy murhaamahan. Jos hyvin osaa, niin saa moitteen pahan; Mut maine pelastuu, kun sanon näin: Jos ohi ammun, tein sen hellyyttäin; Jos osaan, sillä taitoani turhaa Vain näyttää tahdoin, mielessä ei murhaa. Niin kyllä, niin, -- ei ole paljon vajaa, Ett' usein maine rumiin töihin ajaa, Kun ulkonaisen kehun tähden vaan Sydämmen hellä ääni uhrataan. Niin minäi kiitoksen ja kehun tähden Syyttömän eläinraukan tappoon lähden.
BOYET. Niin pahaa naistakin kai kehu tyrkii, Kun tämä vallanhimoisena pyrkii Herransa herraksi?
PRINSESSA. Niin, kehu yksin. Kehun multa saa Se vaimo, joka miestään lannistaa.
(Kallo tulee.)
PRINSESSA. Tuoss' yksi uuden tasavallan jäsen.
KALLO. Jumal' antakoon hyvää iltaa! Anteeksi, kuka on se päärouva?
PRINSESSA. Hänet sinä, poika, helposti tunnet muista, joilla ei ole päätä.
KALLO. Kuka on se suurin rouva, se ylin?
PRINSESSA. Se pisin ja se paksuin.
KALLO. Se pisinkö ja paksuinko? No, tosi se on tosi. Jos hoikka kuin mun älyni ois teidän vyötäisenne, Niin näiden neitein vyöhiköt ne sopis uumillenne. Päärouva kai te olette, kun paksuin olette.
PRINSESSA. Mik' asianne, mies? Mik' asianne?
KALLO. Bironilt' ois vain kirje neiti Rosaliinalle.
PRINSESSA. Sen herran hyvin tunnen. Tuo tänne kirje se! Mies, syrjään käy! -- Boyet, kun teill' on taito veistä käyttää, Niin leikelkää tuo kukko.
BOYET. Heti tahdon käskyn täyttää. -- Tää kirje harhateill' on, se ei tänne olekaan; Se Jaquenettalle on.
PRINSESSA. Mut se täällä luetaan. Vahalta niskat taittakaa! Nyt kaikki kuulemaan!
BOYET (lukee). "Kautta taivaan, että olet kaunis, se on pettämätöntä; totta, että olet ihana; itse totuus, että olet rakastettava. Sinä kaunista kauniimpi, ihanata ihanampi, itse totuutta todempi, ole armollinen sankarilliselle vasallillesi! Se ylevämielinen ja suurivaltaisin kuningas Cophetua iski silmänsä turmiolliseen ja julkitunnettuun kerjuutyttöön Zenelophoniin,[7] ja hän se olisi voinut täydellä syyllä sanoa: _veni, vidi, vici_, joka tulkittuna rahvaankielelle -- oo sitä halpaa, obskuuria rahvaankieltä! -- _videlicet_: hän tuli, näki ja voitti; tuli, yksi; näki, kaksi; voitti, kolme. Kuka tuli? Kuningas. Miksi tuli? Näkemään. Miksi näki? Voittaakseen. Kenen luo tuli? Kerjuutytön. Kenen näki? Kerjuutytön. Kenen voitti? Kerjuutytön. Lopputulos on voitto; kenen puolella? Kuninkaan. Vankeus on hyödyksi; kenen puolella? Kerjuutytön. Katastrofi on naiminen; kenen puolelta? Kuninkaanko? -- ei, molempain yhden puolelta, tai yhden molempain. Minä olen kuningas, sillä sitä vaatii vertaus; sinä olet kerjuutyttö, sillä sitä todistaa halpuutesi. Tuleeko minun vaatia rakkauttasi? Sen voisin tehdä. Tuleeko minun väkisin voittaa rakkautesi? Sen saattaisin tehdä. Tuleeko minun rukoilla rakkauttasi? Sen tahdon tehdä. Mitä saat sinä rempujen sijaan? hempuja; armojen sijaan? arvoja; itsesi sijaan? minut. Siis, odottaessani vastaustasi, alennan huuleni sinun jalkoihisi, silmäni sinun kuvaasi ja sydämmeni vähän joka paikkaan. Suurimman innon hartaammalla osoituksella sinun Don Adriano de Armado."
"Nemean leijona sua, lammas-parkaa, Jos ärjyy näin, kun saaliikseen sa saat, Sen jalkain juureen nöyränä se karkaa, Niin kisaks kääntyy himot raivokkaat. Mik' olet, raukka, jos sa tenäät vastaan? Suun ape, raivon syötti ainoastaan."
PRINSESSA. Mik' onkaan viirikukko ja mikä kalvannoskaan Tuon kirjeen kokoon pannut? Moist' en ole kuullut koskaan.
BOYET. Tuon tyylin minä tunnen, jos saatan oikein muistaa.
PRINSESSA. Se oikein sit' on tyyliä, joll' oriita voi suistaa.
BOYET. Se Espanjan Armado on, monarcho,[8] hourupää; Hovissa täällä kirjatoukkain poistaa ikävää.
PRINSESSA. Mut kuules, poika, sananen. Ken antoi tämän? Ken?
KALLO. Sen herra mulle antoi, johan sanoin sen.
PRINSESSA. Ja kelle viedä?
KALLO. Herralta, ja neidelle.
PRINSESSA. Mut keltä herralta ja kelle neidelle?
KALLO. Biron, yks meidän herroja, mun käski tämän kantaa Ja erään Ranskan neiden, Rosaliinan, käteen antaa.
PRINSESSA. Sin' olet harhaan käynyt. -- Pois, herrat, astukaat! -- Tuoss' ota, tyttö, tuo; sa kohta kyllä omas saat.
(Prinsessa seurueineen poistuu.)
BOYET. Kenenkä luoti sattui?
ROSALIINA. Mitä? Kysyttekö multa?
BOYET. Niin, enkel' ihanainen.
ROSALIINA. Sen, jonk' antoi pyssy tulta. Lauk! Leimaus!