Part 8

"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen. Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu? Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne, entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu. Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte? Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"

"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.

"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?"

"Ettekö tiedä?"

"Mistä sen tietäisin?"

Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi saada kiusata häntä.

"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär, ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä, Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana 'Pronssipeurasta'."

Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset, päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti sitä. Arthur ei rakastanut häntä.

"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset alkoivat?"

"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"

"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan toista..."

Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.

"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"

"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"

"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!"

Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut. Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.

"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No, Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"

Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän kätköihin.

Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen nuorta ruohoa.

"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."

Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi tuntematon nuori mies piiska kädessä.

"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa ja nyökkäsi miehelle.

"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.

Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.

"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"

Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.

"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.

D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja palasi nyt vaatimaan palkkaansa.

VIII.

"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti tämän kirjelipun."

"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka."

Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä Goldaugenin metsässä!

"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen.

"On. Tuossa se on!"

Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.

"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako lasketkin, tyttöseni?"

"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä... Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?"

Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin he olivat eronneet.

"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur.

"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta."

"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo."

Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.

Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa; valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen. Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.

Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.

Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso. Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään.

"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten vihasta ja samalla riemuiten voitostaan.

Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.

Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia. Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi, kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi rangaistuksi...

"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä.

"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!"

Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan pöydän takaa.

Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur kuunteli tyynesti tuomiotaan.

"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan, nauretaan mokomalle tuomiolle!"

Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen, kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!

"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan... Minä toimin hänen puolestaan..."

"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin tahtoaankin otettava se vastaan!"

Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja. Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.

"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun arvoista.

Pelzer huokasi.

"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..."

"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?"

"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..."

Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan heidän joukostaan.

Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin. Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.

Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi helähdellen pitkin lattiaa.

Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti muutamia arpoja.

"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.

Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa oli neulan raapima.

"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen myöminen..."

Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:

"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."

Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin veitsenpisto.

"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä uteliaasti.

Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria miehiä.

"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.

Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä...

"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää...

Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin. Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut... Ilkan silmissä pimeni.

Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.

"Arthur!" kirkaisi hän.

Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin taloa ja uneksi miljoonistaan...

Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut, tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois joukon keskeltä.

"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni tainnoksiin.

Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään...

"Missä olemme?" kysyi Ilka.

"Klubissa, rouva", vastasi tyttö.

Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä. Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli tapahtunut.

"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.

Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen, morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ... ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta vaimoaan, hän ei surkutellut.

"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.

"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa tuskin huomattavan, punaisen juovan.

"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."

Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.

"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle anteeksi..."

Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär kumartui ja suuteli häntä huulille.

"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..."

Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki. Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo. Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen...

* * * * *

Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.

"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.

Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.

Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi, tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.