Part 3

"Mitä te haluatte?" kysyi hän.

"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..."

Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.

"Kolme!" laski parooni.

Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua... Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.

"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen virkkoi:

"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..."

Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.

"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon jälkeen.

"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ... kunniani kautta, te miellytätte minua!"

Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä punaisemmiksi.

"En rakasta imarteluja" sanoi hän.

"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:

"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"

"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko... Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..."

"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä."

Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.

"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte sataviisikymmentä kertaa enemmän."

Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä: pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ... miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"

Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:

"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat! Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa! Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."

Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta kolmen kuukauden palkan etukäteen.

Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä en tiedä.

Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli "musta ja punainen."

"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, on voitto minun."

Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.

Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville summille.

Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään... Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.

"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta. Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."

Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä sanomalehteen.

"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..."

"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille, kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..."

"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"

"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..."

Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.

"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"

"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!"

Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.

"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"

"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä tahdotte sanoa minulle."

"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt siellä naimisiin?"

"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, "Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."

Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.

"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka olet!"

"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan teille anteeksi!"

Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.

"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"

"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..."

Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi pelottaa.

"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"

"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"

"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".

"Millä oikeudella?"

"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?"

"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän sen!"

"Sellainen on olemassa!"

"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?"

"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille Pariisiin..."

"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!"

Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.

"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta."

"Kuka sen osti?"

"Minä, Boris Pelzer..."

Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi huoneesta.

"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.

Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti vielä sisartaan.

"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin kauan kuin on vielä aikaa!"

Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.

Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku...

Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha, jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta, mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."

Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa, filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja useimmat paimenet.

Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä...

Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.

Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän puistoissaan ja metsissään.

"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!"

Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.

"Miksi hän itkee?" kysyi hän.

Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.

"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän olisi mies, ei hän itkisi."

"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"

"Minä, parooni! Kadun syvästi..."

Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.

"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"

"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..."

"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"

"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa minua, kreivi. Kiitän teitä!"

"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.

"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä... rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"

Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään oli lämmin, kaunis loiste.

"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy suojella heikkoja. Mitä itket?"

Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän, -- äänen, johon saattoi pelotta luottaa...

"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!"

Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin...

"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani, tyttöseni!"

Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.

"Älähän enää itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli keveämmäksi..."

"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, että kohta janottaa."

"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä on aivan lähellä..."

Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.

"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"

Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.

"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi puolen pikarillista...

"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.

"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit olevasi onnellinen. Juo vielä!"

"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka. "Hänkin on kovin, kovin onneton!"

"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle isälle."

"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..."

"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. "Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki... No niin! Kuka sinua on loukannut?"

"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"

"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"

"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."

"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."

"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.

"Miksi en?"

"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"