Part 5

Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää, heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.

Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut. Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla, auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."

Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä, sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos milloin vaan paikalle sattui.

Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.

Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin -- koko maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi. Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset nureksivia vanhempiaan.

IV.

Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin innostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa tupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin tietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma, joka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli luvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi, vanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut asiasta papille -- sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla ollut -- ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin vaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan laatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei kustanna ketään kouluun. Ja kukapa -- tokko itse kruunukaan -- tietäisi mennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä tullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa olivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus ja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa turmeluksen tielle ja "niin monta -- oli pappi kättänsä heilauttaen sanonut -- todella vienyt syvimpään turmelukseen!" Ei, parasta oli "pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja masentaa mielensä kuohuja". Oli hän sanonut olevan kuitenkin mahdollista päästä -- Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai joidenkin muiden kustannuksella -- kouluun, mutta sen koulun käytyä pitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle saarnaamaan ja sinnemenijän täytyi "olla erinomaiselta Kristuksen hengeltä elähytetyn."

Ne "kovat kiusaukset", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla kaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin ollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä voisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja hänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen tähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen hän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.

Kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta tullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle korkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa, että se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli aikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille. Ei, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja osaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään kuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon, koettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä työtänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja jokapaikassa läsnä-olevaisena.

Mutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi ostamalla joukon "maallisia kirjoja"; niitä oli muutamia lahjoitettukin hänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja mielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli syvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja hän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi vapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin tuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset halut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä vieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien sukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin itsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä koetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen viisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät ja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän silloin.

Niin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi. Uitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut joka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei hän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin jälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä "huonon miehen palkkaan", vaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin uittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän muiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut, oli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat kuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina silmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa vavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon uiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi. Kummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen kylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan rakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli koettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä olisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen toivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun pääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi. Saisi sitä asua ja lukea joutoaikoina -- oli hän ajatellut. Jonkun liuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta kyllä siitä kans "taksvärkkiä" tahdottiin entisen lisäksi yhtä tuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa antaa.

Kahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä Tuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut "huomaamaan maailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon," tapasi hän itse sanoa. Ja nyt, -- toukokuun lopulla -- oli hän entisen toverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä oli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa, mutaista, vahvahietaista ja -- pitkäveteinen kevät kun oli -- paikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden, mutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän jalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.

Niin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka, mateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä leipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta Ätsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat länsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein käsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen, seisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä perukassa.

Muita miehiä oli siellä hyvä joukko: rivakoita, vilkkaita kauhavalaisia ja vähän kankeampiluontoisia lappajärveläisiä. He puhuivat ison joukon erilaista suomea ja näistä kummastakin kielimurteesta erosi taas ylimaalaisten puhe. Noh, helposti siinä sentään toisiaan ymmärrettiin.

Riuskeita olivat nuo Kauhavan pojat, ja olipa lappajärveläisissäkin joku oikein miehestä menevä, ajatteli Heikki siinä heidän joukossaan. Kyllä hän oli nähnyt monelta taholta Suomessa sekä suomalaisia että ruotsalaisia, ripeitä ja väkeviä miehiä ja olipa hän itsekin aikoinaan ollut poika puolestaan. Mutta kummallista kuinka hän tunsi jo entisen hilpeytensä laimistuneen. Niin, paljon hän oli huonontunut entisestään; silloin ja silloin hän oli niin ja niin ollut, mutta paljonpa hän oli juonutkin. Kyllähän sitä aina niinkauan meni kun yksinään oli, mutta saakeli, se akka tuli otetuksi. Kyllä siinä oli tottakin, mitä se Rnnta-ahon isäntä väitti kahdeksan vuotta sitten. Nyt siinä itkevät ja parkuvat ne kenekset leivän perään ja akka haukkuu, sanoo minun syykseni kaiken köyhyyden. Kurja elämä! mutta, muistanpa -- -- -- "en toivokaan pysyväistä lempeä." Sinne jätän "leipäsuden" penikoineen ja itse heijailen maailmalla! Tahdon vielä olla riuskea, suruton poikamies.

Näistä ajatuksistaan keskeytti hänet eräs Kauhavan poika, joka kysyi:

-- Olettakos te kuinka rohkia veren päällä?

Lautta, jonka ponttoolla oli nyt miesten lisäksi hevonenkin, mennä junnasi isossa matkaa rannasta!

-- Kyllähän minä veenkin päällä olen liikuskellut eläissäni, vastasi Heikki ja silmäyksensä osotti jotakin, joka tahtoi sanoa: oletkos sinäkin uittomies?

-- Entäs sinä pienellaanen nuori mies, tohorikkos sinä pölkyyllä kulkia? kysyi Kauhavan mies Kallelta.

-- Kyllähän minä nyt sentähe tohin, muttei se hyvääkään oo.

-- Tyä että ole tainnu paljo olla uittojoissa, sanoi sivusta eräs lappajärveläinen.

-- Kyll' oon ollu, vastasi Kalle.

-- Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi kauhavalainen.

-- Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään kovin paljo viljellä, vastasi Kalle.

-- Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.

Miehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä yltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää vastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.

Kaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä huusi:

-- H----tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo, poomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin riehuamaan!

-- So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia vastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.

-- Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi toinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja on!

-- Maltu! Hevonen myöskin... mutta ainakin miehet pelastukoot.

Ei kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden seassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille, mutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt kumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä. Ponttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän tuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun muita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja ponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki miehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa jääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko ajan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan. Ison aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja kolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden reunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että se pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla, hirnui ja pöristeli.

Se kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä, että sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan tuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä auttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista ennenkuin tuuli asettuisi.

Eikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat miehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet; päättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.

Lähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen ja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa; alimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että vapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia poominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein hajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat, oikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen lautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen uittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja lappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin ollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, "se, sanoi Heikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään". Kalle melkein alituisesti rämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi pölkkyjä vapaalle uimaselle.

Eräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin kaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla ilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa, järven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet vedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat ihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven rannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista vuorokautta.

Mutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan pilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi pilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se yltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti vaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä kuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla jokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään välähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli laskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt. Miehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä rantaa. Ja vettä alkoi tulla, "satoi niinkuin taivaasta mahtui." Pian olivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien, raikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä. Miehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis tärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.

Puolentunnin vaiheille oli "Jumalan ilma" raivonnut. Pilvi syrjistyi itäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se jymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.

Ankkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän uskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli entiseen tapaansa.

-- Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän suosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on tämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta, päättelivät kauhavalaiset.

-- Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset siihen.

-- Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata, sanoi Heikki rehevästi, -- kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään koskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin kautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi! Entäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat tnlevaisuudestas?

-- Siitä en tiedä muuta kuin että se on synkkä kuni äskeinen ukkosen pilvi!

V.

Pari vuotta jälkeenpäin oli Kalle taas kevät-uitossa Tuhkiolla. Uittohan se oli hänen jokavuotinen työnsä ollut vuosikymmenenä.

Kurtistunut, mustalla langalla kiinni sidottu kirje tuotiin Tuppelaan. Suutari-Matti sattui olemaan mökissä neulomassa vanhuksille kenkiä. Otettuaan kirjeen käteensä sanoi hän sen olevan Kallelta. Kustavi Tuppela, oli sen päällekirjoitus. Ukon käskystä hän sen avasi ja luki.

"Hyvät vanhempani!

Minä olen tullut kovin kipeäksi ja heikoksi. Lumihyhmän ja kylmän, märän olon täällä luulen siihen syyksi. Sisälmyksiäni väristää ja minua kovasti ryvittää. En jaksa enempää. Minun täytyy pyytää, että laitatte hevosella minua hakomaan. 10 markkaa olen ehtinyt ansaita, mutta en sitä lähettänyt tämän kirjeen muassa peläten hukkaan joutuvan. Kyllähän se tulee maksamaan. Suuri kolhaus meidän köyhyydellemme, mutta mikäpä muu auttaa nyt, kun olen vaipumassa surkeuteen"

Kalle Tuppela."

-- Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.

-- Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että rinta jysähti.

-- Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.

Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään, sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi, asia oli tuiki tärkeä. -- Aamupuoli oli.

Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan peppuroinut.

Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata ovensuusänkyyn.

-- Tämmöinen -- on nuo-ruuteni, joka aika -- ihanin -- pitäisi olla ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään. Otta-kaa, Isä, tuo -- kukkaro, siinä -- on kymmenen markkaa!

Ukko otti kukkaron.

-- Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.

-- El -- se ei ole -- päivän -- ei yhden kevään -- se -- on -- vuosi -- kymmenen vaikutuksesta --, tuo tauti. Se on -- sekä sielun -- että ruumiin -- tauti!

-- Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa olla. Usko ja sinä olet onnellinen!

-- Onnel-linen -- kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!

-- Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla totisuudella.

Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.

Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa, kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.

-- Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen tiensä."

-- Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi Suutari-Matti, -- on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut sanomistani syistä.

-- Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille, huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin paljon hapuillut maallista viisautta?

-- Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.

-- Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti -- kymmenen -- vuotta sitten, että että kovaa on -- maailma -- kestää, mutta kestää -- kumminkin piittä. Minä en -- kestä, -- minä vaivun -- tähän -- surkeuteen!

-- Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa, sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä kohtaloosi!

-- En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! -- Voi -- tätä sielun ja ruumiin tuskaa! -- Hyvät vanhempani! Tässä -- makaan minä -- nuori mies -- kenties -- parantumattomana! Voisinko pienintäkään -- lohduttaa itseäni -- sillä -- että -- olen -- tehnyt sen vähäisen -- mitä olen voinut? Jospa kaikki -- jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät yh-teiseksi hy-väksemme mitä -- he voisivat.

-- Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat! huokasi siihen isä.

Äiti itki ääneensä.

Sairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan väännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:

-- Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman tietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan multaan!

-- Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.