Part 4

Koturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna ja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys, pitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän siksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että hän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi olla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne milloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin soinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten matkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta hänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa ilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet olivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun männikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset roikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin herroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä huutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä sittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun aina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän harmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan hänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin, kotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli rikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli hänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän, jonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut penniäkään taskussa.

Kauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta jalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta syystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille; istuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet. Pölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan pölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin laveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi miestä kummaltakin puolen. -- Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä vilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja puron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla kentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä "lassilla" joku puolisatanen ja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli sangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä lämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä, jopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita tuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta. Muutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla maanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla tukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin helpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin niin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan, suunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin, niinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli järvien tai jokien varsilla, olivat saaneet "rantarahoja ruukilta" monia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli tulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana tulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin -- sanoivat he -- tuo uitto, saatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot olivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se patruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle miesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka tuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne työntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat vyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen elämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää työtä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta nälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni -- melkein järkijärestään -- oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin yhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset niin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli viety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian kuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa se oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki tavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko. Kyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta mitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen; hänellä on työtä muutenkin!

Eräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut. Märkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä, koettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei tahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina -- niitä oli kaksi päivässä joella -- tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän lämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka pahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen leukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei ollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat, jos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui tukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis märät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta ajatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä parhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen ja -- toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni, ettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun märkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat -- -- voi turkasen tulimmainen -- kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen! ajatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi vaatteista.

-- Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikkö Heikki, joka myöskin oli lähellä.

Hän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus -- ajatteli hän -- on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä oli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet ahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli ollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo ihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja -- nyt hän huomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli hänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka kestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi polvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, -- hyvä -- Jumala! tätä -- en minä voi kestää. Huojenna -- kärsimystäni! Anna minulle vähän -- siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä -- yllin kyllin on! -- Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja hieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.

* * * * *

Yön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta -- täynnä uittomiehiä. Siellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan huudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet palasivat -- toiset iloisina -- toiset kiroillen, että kuinka vähiä annettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin voimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla ja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä vertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta olisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla -- Lammaskedoksi sanottavalla -- hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla kedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan vallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut nousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan kaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin parittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti; toisinaan "kiitelikiitelikiiteliä" mentiin ja vaihettiin henttua. Heikki opetti täälläkin lauluaan: "Minun kultani kaunis on", ja halulla tytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi taitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia ja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa; sitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan hakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu. Moni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin luttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.

Muutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun oli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia putkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika roisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:

-- Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!

* * * * *

Kalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan. Hän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se olisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys hänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla totinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä, hypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha erittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei saanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät olivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä muuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin semmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui kummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä tuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen kevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen onnellisesti -- niinkuin näytti -- palaavan kevätuitosta. Ja sehän myöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä velaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli seitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa kotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon viisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut päivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei hänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan vastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti vähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon lisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat huonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta oli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin syksyuitosta.

Juhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:

-- On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja pilkannut häntä?

-- Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.

-- Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta katsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin hiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja tulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun tiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana toimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole koskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet. Tarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja nauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa, ken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu iskuista, minä elän ja hurraan!

-- Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä ijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa "istua siellä kussa pilkkaajat istuvat", sanoi siihen vanha Kustavi.

-- Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys virvoittaa mieltä.

-- Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni toivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman pahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.

-- Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.

Juhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän oli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan kukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä Suutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät kertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan ajatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa perään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin ainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta! -- Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä, jospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja maita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä kaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa työtä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä. -- Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka hänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja sitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata kirkossa! -- Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla vanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet tapaan. Jospa joku rikas talon isäntä... Ei; mutta kuka sen niin suuren hyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana, oikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu auttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja hartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja silloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän oikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena seisoalleen.

III.

Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat, selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat "hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä, koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi, jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.

Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. -- Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan... Tuommoiset lauseet olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.

Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta Maijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.

-- Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä. Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin tuommoiselle maailman heittiölle.

-- Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on, tottahan akkansa elättää.

-- Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän osaa pettää... eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi erinomainen Jumalan ihme!

Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.

Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä kesantopellolla.

-- Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.

-- Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi aavistaen isännän aikomusta.

-- No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani omia kokemuksiani.

-- Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin puhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.

-- No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa akan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.

-- Saattaapa olla -- turha yritys... minä sillä väliä pidä. Mutta yrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli Heikki arvelematta.

-- Miksei... lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, -- päin mäntyyn!

-- Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta, että mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle parempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia valitessa.

-- Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin "hekumaa" ja "hauskuutta". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi tässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei se ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin "kädestä suuhun", saatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.

-- Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt kun hän kyllä tietää että _minäkin_ aion vaimon ottaa. Hyvä asia, että muistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt kumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten päättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta kokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei minulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma kääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan kiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni mukaan reippaasti ja surkeilematta.

-- Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä viisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.

* * * * *

Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä, että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika. Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.

Vihdoin hän myöntyi.

Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.

Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut -- ja pitihän sitä vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.

Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena: silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.

Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut -- surusta, niin arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki, jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi. Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen, muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä kahakoita kymmenittäin.

Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.