Part 3

Lauttamme poomin heiluttaa Se ankara pohjatuuli; Likat ne rannalla surivat, Ne hukkuvan meidät luuli.

-- Eihän nyt käy ankara pohjatuuli, huusi eräs tytöistä veitikkamaisesti rannassa.

-- Niin, ei se nyt käy, mutta on se käynyt ja heiluttanut ponttoota ja tytöt siellä pelkäsivät meidät hukkuvan, huusi Heikki vastaukseksi; mutta eikö likat sieltä nyt tule tänne ponttoolle? kyllä tämä kestää.

-- Mitenkä me sinne päästään? vastasi tyttö.

-- Onhan siinä vene; astukaa siihen ja soutakaa tänne! Taikka kyllä minä tulen hakemaan tällä meidän veneellä.

Heikki lähtee veneellä rantaan. Hän kättelee tyttöjä.

-- Niinpä olette kauniita kuin kesänkukkia! Astukaa veneesen! Kyllä tämä kannattaa.

-- Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.

Puolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan rannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä, mutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee. Muutamat lähtivät kävelemään taloihin.

-- Tässä on nyt jokaiselle yksi -- eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki ponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei, nuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä onkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle saakoon!

-- Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en juuri vanha ole itsekään, mutta se "leipäsusi" on jo tullut otetuksi, saneli Jukka leikillisesti.

-- Aina se Heikki minua -- -- --

-- Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin tuntuisikin vähän vastahakoiselta -- kyllä likoilla on suuri viehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta kokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti likastelin.

-- Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.

-- Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä erään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia ihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja opettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin ujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota uittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa vilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö ja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä tahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun minä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella likkoja.

Raikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.

Niinkuin se varppi on kylmä ja kova Mun hoikille sormilleni; Eikä se ankkuri paljon paina Mun täysille voimilleni.

Hei luulia lallallaa! Näin uittopojat laulaa saa! huusi Heikki laulunsa perään.

-- Minulla on kielenkastintakin. Tässä halstoupinpottu ja tuolla kolme! Hän heilutti kädessään pulloa ja viittasi ponttoon nurkkaan, jossa pulloja peitti takkironttu. -- Tuo takki näyttää huonolta, mutta pian teetän uuden samallaisesta kankaasta, verasta, kuin housutkin. -- Tätä sanoessaan löi hän kämmenellään reiteensä.

Sitten kallisti hän pulloa suuhunsa, pani kukkarostaan tupakkaa piippuunsa, riipasi tulitikulla housuntakapuoleensa ja pisti tulen piippuunsa.

-- Täällä olis maistettavaa! Hän tarjosi pullonsuuta eräälle pitkälle, soreavartaloiselle tytölle.

-- Hyi, en minä --

-- Maistakaa! Ei se ole mitään myrkkyä ainakaan vähästä.

Tyttö kastaa sievästi suutaan pullosta. Heikki houkuttelee ja tyttö maistaa vielä pari kertaa.

-- Maistakaa te toisetkin likat!

-- Ei tarvita, kuuluu vastauksia. Muutamat siihen useita kertoja houkuteltuna kuitenkin maistavat.

-- Tuppelan Kalle! Tules ryyppäämään! Sinulle en ole vielä koskaan väkevää tarjonnut. Tule kulauttamaan ja ota heti kuin mies, äläkä niin nätysti kuin nuo tytöt simasuut!

Kalle arvelee; sanoo jotakin vastaan. Kerran oli hänelle enonsa luona annettu viinaryyppy, ja jälestäpäin oli se tehnyt hyvän vaikutuksen. Maistanpa koska tarjotaan! Kolmasti Heikki houkuttelee hänenkin ottamaan. Viimeisellä kerralla antoi hän kulahtaa hyvänlaisesti.

-- Kas niin, poika; se hyvää tekee! Heikki ryyppäsi taas itse sekä tarjosi muutamille muille miehille. Hän otti toisen pullon esille ja pyyteli tyttöjä maistamaan; ja useat maistoivatkin.

-- Ennustukseni on toteutunut. Minä sanoin Niemisselällä että kun tästä Ätsärille tullaan, niin kyllä viinaa ja tyttöjä saadaan, rehenteli Heikki ihastuksissaan. Meill' on nyt suuri lautta; siinä on kaksitoista tuhatta pölkkyä; katsokaa, kuinka mahtavana se leijailee tuossa järvenpinnassa.

-- Mutta, Herra siunatkoon! eikö tämä uppoa ja hukumme kaikki, huudahti eräs tytöistä huomattuaan kuinka ponttoo oli painuksissa niin että vesi oli vähältä nousta sen päälle. Tytöt säikähtivät järkijärestään.

-- Ei se uppoa, vastasi Heikki huoletonna, ja jos rupeekin vajoomaan, niin onhan tässä vene ja me miehet kyllä eteemme katsomme.

Tytöt rauhoittuivat, Lautan kulku oli pysähtynyt; sillä varppimitta oli loppunut. Vedenpinta oli tyyni kuin lasi. Laskevan auringon säteet punoittivat maisemia ja metsiä ja heijastivat kullankarvaisina ikkunalaseista. Ankkuria ei lähdetty nyt heti soutamaan vaikka miehet vähän pelkäsivät, että jos tämä viivytteleminen nyt, kun tuuli ei estä kulkua, tulisi herran korville, niin kyllä saataisiin toria häneltä. Noh, pianhan sitä sitten mennään kun kerran lähdetään, päättelivät miehet, eivätkä kiirehtineet. Uittoherra oli matkoillaan peninkulmain päässä.

-- Kas, kuinka Tuppelan Kalle on nyt iloisen ja vilkkaan näköinen, sanoi Heikki huomattuaan hänen naurahtelevan ja puhuvan tavallista enemmän; -- sen tiedän, että kyllä ryyppy riemastuttaa. Ryyppäätkö vielä? Kyllä täällä riittää. Kalle ryyppäsi taas ja tuumasi, että kyllä se nyt riittäisi.

-- Ole nyt sitte oikein iloinen! Niin iloinen kuin minä olen, ja halaa tyttöjä niinkuin minäkin!

Heikki kävelee käsikaulalla sen pitkän, sorean tytön kanssa, jolle hän ensiksi oli viinaa tarjonnut.

-- Silloin on tyttö tallella kun on poijan kainalossa, lausui hän rehevästi. Mutta lauletaanpas nyt oikein hauska laulu. Sitä ette tekään, tytöt, taida osata, mutta pian sen opitte. Minä olen sen oppinut eräässä ryyppypaikassa Tampereella, ollessani markkinoilla siellä. Se laulu on tämmöinen: (hän rupesi laulamaan kovalla äänellä ja vilkkaasti)

Minun kultani kaunis on Vaikk'on kaitaluinen; Hei luulia illallaa! Vaikk' on kaitaluinen.

-- Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on tuommoinen:

Kun minä vien sen markkinoille Niin hevosetkin nauraa; Hei luulia hah hah haa! Hevosetkin nauraa.

Tytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon laulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa monta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo osasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla kesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:

Hei luulia illalla ja hah hah hah.

Sitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli ponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia paikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan voinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli tullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut vanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri kuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan kärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta -- Heikki oli heidät soutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin --, ankkuri soudettu edemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä junnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä oivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä, kuinka hauska on heidän pateissaan olla; -- mutta ei sen uittomiehen rakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, "yhden otan toisen jätän mielellä keviällä."

Kalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä piennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli kumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti heiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt olivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja miellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän luullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan, kun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa ennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut, mutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.

Puolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta tuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka olisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin lujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta palkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.

Miehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli parasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon Multialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin hänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän rupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin kymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului, jäivät vartioimaan lauttaa.

He kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli humuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä romisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. -- Oikeinpa minua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.

Toiset miehet sanoivat heille tekevän samaa. Pihaan jo kuului tuvasta jalkoja liikuttava, viehättävä viulun ääni. Ja jo kuului tuvasta ja porstuasta huutoja: lauttamiehiä tulee! Pitkältä eivät miehet arvelleet sisälle menemistä. Portailla ja porstuassa oli miehiä, toiset paljain päin, toiset lakkipäässä, toiset hihasillaan ja toiset takki päällä, millä oli paita kaistaleina, millä takki revennyt. Jotkut kirosivat hammasta purren; heitä naiset pyytelivät ja pitelivät. Pian hajosivat lauttamiehet avaraan tupaan tunkeilevan, reippaasti hyppelevän hääväen sekaan. Siellä morsian "hopeineen" loisti toisten yli kuni kukkiva pihlaja vesakon keskellä. Kaksi "pelimannia" soitteli hiossäpäin pitkän pöydän päässä peränurkassa.

Lauttamiehet ensimmältä olivat vähän hiljaisempia, ja kankeampia kuin muut häissäolijat, itseppä Heikkikin seisoskeli hetken aikaa ikäänkuin arvellen tuossa reuhaavassa hääjoukossa. Mutta kun siitä muutamia ryyppyjä saatiin, niin hetipä oltiin kuin kotonaan. Jokainen heistä etsiskeli tyttöjä tanssitoverikseen. Ja Heikki tapasi täällä saman tytön, jota hän oli hienosesti rakastellut ponttoolla tuonoisena iltana. Ja kun hänen poskensa, hyppelystä lämminneinä, siinä varsin ihanasti ruskoittivat ja hänen tyylikäs, kookas vartalonsa sievässä kirjavassa karttuunatantussa näytti vasta oikein viehättävältä, niin väkisinkin tunsi hän entistä suurempaa mieltymystä tyttöön. Takkinsa huonoutta hän vähän paheksui, mutta arveli kuitenkin, että eihän tuota nyt uittomiehen tarvinne olla häissäkään kovin siistin. Useita kertoja hän vei tyttöä rahalla ja komeasti kilahutti hän tuontuostakin markan posliinilautaselle. Markka kuin lehmä! ja kelvata pitää raha uittomieheltäkin, sanoi hän isosesti markasta luopuessaan. Ja rohkeasti, rehennellen pyörähteli hän lattialla. Hänellä oli ainakin komeat pieksusaappaat, samoin housut ja piippu, ja olihan lakkikin verasta. Hän ei ollenkaan näyttänyt välittävän siitä, että jotkut rikkaat talon pojat heittivät häneen halveksivia silmäyksiä.

Mutta jonkun puolituntia reippaana ja iloisena temmeltyään hän huomasi, että eräs pulskasti puettu, myöskin mahtava-käytöksinen mies alkoi "sorkkiloida" uittomiehiä ylipäätään ja erittäinkin häntä. Kaikki rentut tässä ovat niin isosti kun ainakin kannattais, kuuli hän sen miehen sanovan. Ja sitäpaitsi hän huomasi, kuinka tuo mies, jonka hän oli kuullut olevan rikkaan tukkimetsää myyvän talon pojan Multian rajoilta päin, kuinka tuo mies pakkasi tuttavaksi hänen lemmikkinsä kanssa. Nyt valtasi hänet epäluulo. Hän arvasi, vaikkei hän aina selvästi kuullukkaan, kuinka mies halveksivasti puhui hänestä tytölle.

-- Hei, suokaa köyhällekin jalansija! huudahteli hän mahtavalla äänellä ja hypähteli samassa lattialla.

Ei kauan kulunutkaan aikaa kuu hän oli kadottanut tilapäisen henttunsa. Rikkaan talon poika oli tytön puoleensa viekotellut, ajatteli Heikki ja sen hän varmaan näkikin.

-- Luuletko sinä, pahuuksen vietävä, olevasi tukkipoikaa parempi! Tule koettamaan hulivili-Heikin kanssa! Tuhat tulimmaista! sinä et ainakaan voitollasi kiittele jos pannaan mies miestä vastaan! ärjyi Heikki rikkaalle miehelle vasten silmiä.

Muutama tuokio vaan, niin Heikki tunsi takaraivossaan nyrkin tuppauksen.

-- Rahamassiko! eipä se -- -- --

Samassa kun hän yritti tuota viimeisiä sanomaan tyynnettiin hän väkirynnäköllä ensin porstuaan ja siitä portaille ja pihaan niin että hän lensi lopuksi suulleen hiedikkoon.

Mitään kovempaa ruumiinloukkausta ei hän ollut saanut. Senpävuoksi hän voikin heti nousta, sivalsi puukon tupestaan ja yritti ryntäämään portaille, mutta toiset huitoivat korennolla ja siihen ei ollut hyvä tulla.

Kiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.

-- Kun kirottu s----na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu tantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua parempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja -- ilman eestä. Ansaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa rahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan! Hänen äänensä sortui lopulta.

Ja siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään ja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että hänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet itseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo ison joukon selvempi.

He lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut mihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen elämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi pitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän onnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti elämään? Kenties... Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä pauhussa ja ryöpyssä...! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä miellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt mieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä koska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän suuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen! No, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan pysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin likastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset olivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.

Rantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja toiset istuivat.

-- Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.

-- Menihän se päivä siellä kuin "mustalaisen Sunissa", muttei koko reissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani, saakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja haukotteli.

Niin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää -- -- -- paneskelivat lautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen repiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon työtä sitä pidellessä.

Tuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin tyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä iltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt, harvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se pohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut siirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen makailla.

He pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä kävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa hankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti viinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun piti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä ajalta tiettiin tulevan, sillä -- sanoivat miehet -- nythän tekee semmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään voi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja maku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä takaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin auttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun uittoherra tulee.

Mutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi myötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta vuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun, Ätsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.

Täällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä, Soinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä ja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla paikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä kertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen toivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen, toisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman toimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri nälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan mieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja tauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä kontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin. Uittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä kuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä niitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä ehkä voisitte päästä työhön. -- Syvästi se koski miehiin, sillä olihan aika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat miehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja hänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. -- Niin, mitäpä tuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän alku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä yrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin maksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten pahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai rahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa syypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.

Uitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa ja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän perästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo saapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat suotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli täällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli niin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään myöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he juoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja nauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja paneskeli: "kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee uittomiehiä!" Se teki pojille hyvää.

Tuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon näissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä lipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet paljon huonompi kuin nuo "menneen keväiset pojat." Hän sen huomasi itsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi. Häntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, -- joka oli ainoastaan muutaman virstan päässä täältä -- ja ollut siellä yötä. Äitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen vanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt entistä kivulloisemmaksi -- kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo vuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa tähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja uikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä kyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli täysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin siellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei luullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja sukkela.

* * * * *

Näistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka halki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi lauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa Ruokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena polveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja luodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu. Siinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni, mutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 "Pietarsaaren puulaaki", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä harjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä voidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla. Mainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut tukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli tammet.

* * * * *

Viikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen saapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä Perälammista Maantlonsillan aukosta -- patosilta, josta kulkee Lehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui pitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja pieniä poikia tuli nyt oikein kosolta -- kaikki eivät nytkään heti päässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä jonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan, pankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät miehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui jokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan käyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.

Täällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet neljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi "roikka" ja kullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.