Part 2

Kaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin kontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja toiset ohukaisempiin puolivillaisiin "kesäverhoihin"; kaikilla työkintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan kesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin verkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli täytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja vähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä -- siinä kaikki. -- Mutta murehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. -- Enempää matkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.

Maikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja haukkoivat eräässä talossa.

Runsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä saapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse. Siellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä tuli.

Tuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä niitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja nevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain vähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.

Rämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin. Miehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä puheltiin. Heikki sanoi:

-- Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä ainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.

-- Enpä vain minä ole täällä uitossa ennen ollut, kuului muutamilta tahoilta... En minäkään, -- en minä liion, lisäsivät useat.

-- Eiköhän sitte ole kohtuullista että minä teille vähän selittelen näitä työaloja täällä. Minä ne tunnon kuin viisi sormeani.

-- Kyllä se sopivaa on. Antaa tulla... sanoi moni joukosta.

-- Niin tuota, alkoi Heikki, tästä järventapaisesta alkava Tuhkionjoki suunnittaa hiljaisen juoksunsa aluksi, kolmen virstan pituudelta, luodetta kohti virstaa pitkään Kivijärveen asti. Tällä välillä, joka on enimmäkseen nevoja ja paikoin vähän korpia, on neljä tammea oli lussia, joilla aina vettä paisutetaan; muuten ei kevät-tulvainkaan aikana saisi luistamaan tukkia Tuhkiolla, niin mitätöntä jokea se on; Kivijärvestä ohjaikse joki salmentapaisena eteläistä ilman suuntaa kohti Kortteisenjärveen, joka on kahta ryssän virstaa pitkä mutta hyvin soukka. Siitä alkaa joki vilkastua kosken tapaiseksi, kuohahtaen parhaimmilleen Myllykoskessa. Sitten on pitkältä aukeaa nevaa Lopotinkoskeen asti, joka laskee virstaa pitkään Pemunjärveen. Tästä on vähäinen salmi Niemisselkään, joka on kahta virstaa pitkä. Niemisvedestä alkaa isompaa, yhäti eteläiseen ilmaan suunnittavaa jokea. On sitten vielä Reijonkoski, Ohrakoski ja Nuutinkoski ja virstaa pitkä Moksunjärvi ja vähäinen salmi, niin tulee Hangonselkä, joka on kahta virstaa pitkä. Sitten tulee Nääsinsalmi ja siitä alkaa uitto vastavirtaan kahta virstaa pitkään Väliveteen ja niin mennään nivan pohjosta kohti kunnes on Nyyssösensalmi. Sitten ollaan Ätsärillä, joka niinkuin moni joukosta tietää, on kymmentä virstaa pitkä järvi. Ätsärillä on paljo saaria, ja kahta virstaa eli puolta peninkulmaa leveä on se järvi leveimmältä kohdalta.

-- Kylläpä siinä on monta mutkaa ennenkuin siellä ollaan, sanoivat ensikertalaiset.

-- Onpa niinkin, sanoi Heikki, lakkasi syömästä, oikoi ja haukotteli. Kyllä siinä rähmiä ja ponnistaa saadaan, muttei uittopojan sovi semmoisia kammoksua.

Keksi, tuo uittomiehen työase oli jokaisella kotoa muassa. Mutta varsia ne puuttuivat, jonka tähden miehillä nyt syömästä päästyä tänä iltapuolena oli varsipuiden etsiminen ja valmistaminen työnä. Semmoisten, noin kolmea syltä pitkien hoikkain kuusenorsien etsintään kului useita tuntikausia.

Uittoherra, hattupäinen, paksu lihava mies, käveli keppikädessä talon pihan ja järvenrannan väliä, ja puheli ylpeästi siitä seikasta, että miehiä oli niin kosolta uittoon tullut. -- Niitä on nyt taas sakeassa kuin sääksiä, pahkiloi hän, -- ainoastaan parhaimmille kannattaa antaa kolme markkaa päivältä; -- semmoista palkkaa älköön toivoko moni!

Loppu päivästä meni miehiltä tyynni keksinvarsien tekemiseen. Seuraavana päivänä odoteltiin järven jään sulamista. Kyllä se jo hyvin löyhtynyttä oli; tukit enimmäkseen olivat irtonaisten jäiden vallassa, mutta kumminkaan ei vielä sinä päivänä saatu lauttaa oikeaan järjestykseensä.

Sen jälkeisenä aamuna tuli uittoherra edustuvasta suureen tupaan, jossa makasi miehiä salkonaan lattialla.

-- Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku kymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja ohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja miehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!

Lauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet rupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.

Tukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s. poomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä vähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti väännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta päistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi. Lauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista tuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi lautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä oli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti, taajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin tuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen asetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa siihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja kun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä järven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin, jollei käy kova tuuli vastaan.

Poomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia valmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut vähäinen joukko miehiä.

Aika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat tukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä pysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa parhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin ketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras, myönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla tantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan siellä ja huusi ja komensi.

Kun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti Heikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet täällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi kumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa ahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä pölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet hajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset pölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää, repikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein yhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun loilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät parhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut kuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.

Uittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään. Hän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen yli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista miesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä joukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä jalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä kävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.

-- Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja kuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on, jonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?

-- Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman päästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma jos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?

-- Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä olisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!

Kalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli puhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä se puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan ollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli sama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli hän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa iloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön sanoihin "mitä sillä olisi täällä tehty," että ei suinkaan hän tänne olisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon mieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta -- -- -- turhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä säälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.

-- Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun remahduksia.

-- Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne miestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.

Mene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna kotiisi! käski uittoherra; -- ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet kelpaa.

Kalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän virstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden naurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys vaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin lähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta! Mistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin nöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten ei hän matelisi riivatun edessä!

Tuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa oli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei muita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle ystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja vanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän sai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten matkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään noihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä tällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.

Seuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa heikkoudesta.

Kun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti hän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi sijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.

-- Minä tulin -- -- --

-- Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen että sinä tulit, kelvoton. Sano asias!

-- Minä tulin tuota että -- ei -- eikö herra ottas minua vielä uit-uittoon? Meil -- meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten -- --

-- Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä, katsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta saathan koettaa, mosahdella siellä.

Kalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, "Uittoon ei sinusta olisi;" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin tekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. -- Hirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.

Viikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein yhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi lunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein puhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti, ja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien kuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin vanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon -- möhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset surullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton. Leikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti katoovan iloisuuden tenhoon.

Tosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä vaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon välittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta hauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo tekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.

Tuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista; päivän pitkän joella "sohjaaminen" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta hän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja hienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi tämä olo niin tukalaa kuin hänelle. -- Kotona työskennellessään oli hän paljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen mielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli ollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin korkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri nykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja koti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi ajatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla. Muiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan osaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten takaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi petäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän kuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka heitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä pallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus Jumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja mimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan ylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos, ettei voinut oivaltaa, missä sen "ylhäällä taivaassa" on, niin siinä ei auttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo: Hän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät taivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. -- Usein uittoherran kova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.

* * * * *

Enimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven ja Kortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.

Miehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille kullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan joku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa "likviikeissä" saanut kolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa lautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot uittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa. Puolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli miehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.

Viimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle mielelle. Hän kiekkuili:

-- Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois, saakeli vieköön lähdenkin!

-- Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon! sanoivat toiset.

-- Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. "Työmies on palkkansa ansainnut" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja nyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö keksinsä kovasti kenttään ja menee.)

Hetken perästä hän palasi kosken varrelle.

-- Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.

-- Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja entistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.

-- No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?

-- Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän pojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja, tulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut, niin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt -- Hih! -- Nyt saatte nähdä, että kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan mennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.

Yks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi ja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat kumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti poukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas. -- Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen sekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän hyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän joutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio lyhyt -- ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.

-- Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. -- Ai, mutta minä olen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. -- Hän oli pölkkyjen päällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli, rannalle. -- Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.

Ainakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui hän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän kaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut keksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken, mutta nahkansa tämä poika piti.

-- Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti pölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja pelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan seitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa ja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä pelkäät tuota herraressukkaa -- vieläpäs tässä värkkiä -- niin ettet uskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!

-- Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin arvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa palkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta ajatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla? Uittoherra tuli joelle.

-- Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä tuulella.

-- Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui kentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.

-- No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.

-- Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa päästämässä henkeni kaupalla -- henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä vielä kuolema likelläkään ollut.

-- Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.

-- Kyllä se -- -- --

-- No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?

Heikki hyppäsi silmittömän hätäisesti yrittäen tukkien päälle kosken niskassa, mutta luiskahtikin väliin kun niitä oli siinä liian harvassa. Nyt olisi tainnut Heikin hukka periä jos vaan paikka olisi ollut vähän alempana, jossa virta oli kovempi. Vesi yritti häntä viemään, mutta eräs mies sai keksinvartensa poikittain eteen. Niukan minuutin oli hän jo upoksissa ennenkuin saatiin niskaan kiinni ja vedettiin maalle. Pikkuruisen aikaa hän pyrski ja ähkyili, mutta selvisi pian, vaan ei puhunut pilojaan isoon aikaan.

Kalle muisti nyt kuinka Heikki oli hänelle nauranut Tuhkiolla. Hänen olisi sopinut nyt puolestaan nauraa, muttei siitä mitään tullut.

Mutta oli niitäkin, jotka nauroivat ja pitittelivät, jollei aivan ääressä niin vähän edempänä. Muutamat sanoivat: se oli omiaan sille koiran leuvalle!

Kukaan koko miesjoukosta ei ollut mieluinen menemään ruhkaa avaamaan kun näkivät kuinka pinteällä Heikki oli heti ensi kerralla ollut ja kuinka huonosti häntä toisella kerralla onnesti. Eikä Meikkikään enää ollut ihan kerkäs sinne menemään. Sanoi hän nytkin, että kyllä hän menisi jos välttämättömästi tarvitsisi. Rannoilta nyt vaan koetettiin köytten ja kankien avulla avata pahinkin ruhka. Kerran vielä Heikki päätti kumminkin näyttää herralle sukkeluuttaan, sillä, sanoi hän, sydäntäni niin motkottaa kun se onnistui silloin niin huonosti. Sen yrityksen hän tekikin eräänä iltana sangen onnistuneesti ja sai päälliköltä arvolauseen: "oiva uittomies."

* * * * *

Kun ensimäinen lautta sinä kevännä Niemisselällä junnailemaan lähti oli miehistä kelpolailla hauskaa. Kevään kolkoin aika kylmine tuulineen ja lumirämpsyineen toivottiin ja näyttikin jo olevan ohi. Rannoilla viheriöitsi hienoinen ruohonalku, puissa oli lehti hiiren korvalla.

-- Hei kuinka lystiä on kun taas saa kauniilla kesällä ponttoolla tepastella! huusi Heikki lautan lähdettyä junnaamaan. -- Oli hyvin iltapuoli.

-- Jaa-a, lystiä on uittopojillakin toisinaan! huusi eräs toinen lauttamies.

-- Oikein riemastuttavaa on tämä! Niemisvesi hopealta välkkää alenevan auringon hohteessa. Me mennä heilutellaan; tytöt rannalta katsovat! lausui kolmas juhlallisella äänellä.

-- Lauletaanpas nyt oikoin yhteen ääneen! kehoitti Heikki. Ponnistaa junnataan vivusta ja lauletaan:

Sytytä, likka, sun kamaris lasille Kynttilä palamahan! En minä jouda tänä yönä Sinua halaamahan.

Viehättävästi, sointuvasti raikui uittopoikain laulu tuolla pienellä järvellä, komeasti se kaikui rannan metsissä ja mäkilöissä.

-- Kuka tulee ankkuria soutamaan? minä olen yksi, kysyi Heikki kun varppimitta oli loppunut.

-- Kyllä minä --

-- Minä -- --

- Minä kans.

-- Ei siellä tarvita kuin kolme miestä.

Hauska oli miehillä koko sen yön koska ilma oli kaunis ja tyyni. Tyttöjä ja viinaa lauttamiehet kuitenkin vielä kaipasivat, mutta Heikki oli varma siitä että "kyllä niitä molempia saadaan kun tästä Ätsärille vihdoin tullaan."

Aurinko paistaa hellitti hyvästi korkealla idässä lautan saapuessa Reijonkosken puoleiseen päähän Niemisvettä. Miehet olivat vähin unisia ja väsyksissä, sen vuoksi he haukattuaan laskivat eräälle kedolle maata.

* * * * *

Kevät oli jo kulunut ensimäisen neljänneksen kesäkuuta. Viikon päivät sitten oli lautta lähtenyt Nyyssösensalmesta; pohjatuuli oli sen kulkua hidastuttanut, mutta oli se sentään jo saapunut puoliväliin tuota lähes kolmen peninkulman pituista Ätsärin järveä. Läntisen rannan puolta mennä junnasi lautta, jonka ponttoolla nyt tepasteli ja kelanvipuun ponnisteli kuusitoista miestä. Oli sunnuntai-ilta ja kauniisti päilyi tuo puolta peninkulmaa leveä järvi, länneltä heloittavan auringon säteissä; viehättävältä näyttivät viheriöitsevät oraspellot, lehtimetsät ja kedot rannoilla. Tuuli, joka päivällä oli kovanlaisesti puhaltanut, oli nyt tau'onnut jokseenkin vähäpätöiseksi.

Tyttöjä käveli joukoissa talojen pellonpyörtäneellä ja myöskin aivan järven rannassa. Muutamilla oli valkoinen hame, joka oli siihen aikaan uusi muoti paikkakunnalla, toisilla taas harmaa, jonka alareunassa oli suuria punasia raitoja. Useimmat olivat "hihasillaan" ja näissä paidanhihan suissa oli kauniit joko punaset tai valkoisot pitsit eli hetulat; muutamilla sitävastoin oli yllään harmaa punaraitainen mekko; päässään oli melkein kaikilla "valko- ja punavallainen ristiliina." Kauniisti kaikui heidän suloisen kimeä laulunsa kevätkesän tyyneydessä. Väliin oli laulussa sanoja, väliin taas ei ollut mitään sanoja, vaan muuten miellyttävää hieman rastaan viserryksen tapaista rallatusta.

Pitkä uljas mies pyörähtelee toisten keskellä ponttoolla. Hän on hihasillaan ja punanen paidanmiehustimensa loistaa kauas, samoin punanen sahviaani pieksusaapasvarsiensa suissa; punanen on pitkä piipunletkukin, joka riippuu housunlakkarista. Se on Koturi-Heikki, joka nyt on jo voinut hankkia itselleen tuommoiset "poikamiehen komeudet" vaikkei vielä uutta takkia. Hän laulelee soinnukkaasti: