Chapter 4

Kyyneleet nousivat rehellisen papin silmiin: sillä hänkin oli tavallaan osallinen laakerijuhlasta; mutta kapteeni sanoi: "Katsokaas, pastori, eipä ollutkaan niin typerää vaihtaa roolia; katsokaapas tuonne, eikö ole hauskaa nähdä miten Erkki niittää hyvästi, miten hän johtaa renkiä ja on reipas, vahva nuorukainen! Se on toista kuin jos hänestä olisi tullut vaikkapa as -- asinum -- tai miten se nyt on?"

"Asinus," ilmoitti pastori.

"Niin, asinus, se merkitsee promotioniaasi, tai jos hän tuskalla olisi suorittanut hovioikeuden tutkinnon ja olisi nyt ylimääräinen kymmenissä asioissa, saamatta kelpo rengin palkkaa ja vielä vähemmin omaamatta rengin kuntoa ja kykyä tullaksensa toimeen maailmassa."

"En voi sitä kieltää."

"Ei, sen uskon minäkin, hitto ollen, koska voin arvotonna pitää nimitykset: maisteri ja renki, puhutellessani Antti Pietaria ja Erkkiä."

* * * * *

"Ja Ahti hän lempii morsiantaan," lauloi Stiina istuessaan ahkerana kangaspuissa. "Ja Ahti hän lempii morsiantaan. Herranen aika, miten säikytit minun! Ei, mutta nyt katkesi lanka. No, annas kun solmean -- tai solmea sinä, Erkki."

"Niin katsopas: Ja Ahti hän lempii morsiantaan."

"Niin, mutta enpä minä kuollutkaan, vaikka minun vähän säikytit."

"Tiedätkös, minä tulin kertomaan uutisia. Nyt on kaikki kunnossa -- 'Ja Ahti ei istu nyt lammella, ohi nyt on jo koittelun aika,' -- niin nyt on kaikki Niemelässä kunnossa."

"Vai niin, minäpä käyn katsomassa, millaista siellä on. Minun luullakseni olet laittanut siellä vähän herrasväen tapaan; onhan selvää, ett'ei Uudentalon kapteenin poika voi elää aivan yksinkertaisella talonpojan tavalla; mutta jos luulet, että minä hankin itselleni muun päähineen kuin myssyn ja tykin, niin olet erehtynyt."

"Niin, ne sopivat sinulle, sen tiedän jo edeltäpäin; mutta katsos, siellä on tupa ja kamari, eikä edes maalatuita huonekaluja; sillä mummo saa ne huuhtoa hiekalla ja vedellä valkeiksi -- siten näyttää talonpojan tupa siistimmältä."

"Aivan niin kuin tiesit minun tahtovani; näes, minua aina on suututtanut nähdessäni, miten talonpojat maalaavat huonekalunsa vaaleansinisiksi ja punaisiksi ikään kuin likaa peittääkseen tai kun olen nähnyt tuvassa petsattuja tuoleja ja koreita akkuna verhoja; sillä silloin tietää varmaan sen olevan hyljätyn huoneen, jossa ei kukaan asu."

"Ja joka tulee homeelta."

"Ja omenilta tai suolatuilta orjantappuran lehdiltä, joita on sokuri astiassa."

"Ei mitään tuommoista. Ainoastaan muutamia tauluja, jotka isäni lahjoitti; eihän niistä haittaa ole?"

"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan kuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei muita käy kuin me."

Täten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa; kumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan. Käykäämme hänenkin luokseen!

Tuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän näytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin hänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli kellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin kreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta tuntia.

Mielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan, että hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen elinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme, läpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis luonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.

"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni vaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja kuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?"

"En luule, siitä olen varma."

"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne ovat harvinaisen väkeviä."

"Erittäin vaikuttavia."

"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen. Tohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen kuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin, herra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia pääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani; sairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta, vatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja säärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen."

"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että lääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen hyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne..."

"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin elää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani pysyn."

"Oi niin, ell'ei kiina..."

"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia päivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani kupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia mitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn. Tohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää. Katalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä. Kello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on harvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön paistia, niin tohtori ihmettelisi."

"Niin, todellakin."

"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun nauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka luulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä -- se on tavatonta."

"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa; mutta minun ajatukseni on..."

"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden puutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke; jos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei tarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden ajasta."

"Niin, se on todellakin totta."

"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön niitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata tämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä."

"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen."

"Kyllä, rakas tohtori, minä kiitän teitä. Jos nyt olisi täällä ollut tohtori K----, olisi hän sanonut: älkää syökö rasvaisia aineita. Ha ha ha, tuntuu hullunkuriselta saada niin yksinkertainen määräys lääkäriltä."

Lääkäri hymyili säälivästi.

"Niin, on todellakin hullunkurista," alkoi vanha rouva uudelleen. "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa! Kenties tarvitsen sitä tänään; sillä tuossa tulee hovimestari. Muutamia ystäviä tulee luokseni tänään, ainoastaan muutamia. Miten monta kuverttia?"

"Kahdeksanneljättä, kreivitär," vastasi hovimestari kumartaen.

"Silloin tällöin käy muutamia ystäviä luonani," lisäsi akka, "muutamia läheisiä ystäviä."

Hän pani silmälasit nenälleen ja katseli luetteloa.

"Presidentti v. M. vapaaherrattaren ja kahden neiden seuraamana -- hm, kuules, Mellstedt, pane hyvin hyvää viiniä presidentille, hän ymmärtää arvostella sitä ja on sitä paitsi semmoinen, joka ei säästä ketään ja minua kaikkein vähimmän. Hm, hovisaarnaaja, vai niin, niin hän saa toista numeroa."

Vanha nainen alkoi merkitä; sillä hän oli tavallaan tyystä, vaikka kyllä talossa kului kosolta.

"Tiedättekös, tohtori," sanoi hän tuttavallisesti hovimestarin mentyä, "tiedättekö tohtori, ei ole hauskaa omata joukko ystäviä, joita oikeastaan ei voi kärsiä; mutta minun tuttavuuteni on semmoinen, minä en voi sitä välttää; he kutsuvat minua ja minun täytyy kutsua heitä. Tänään on luonani niin sanottu seoitus; joukko kaikenlaisia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja antaakseni seoitukselle väriä ja mallia, olen kutsunut presidentin -- miksi sanotaan sellaista lisäystä lääkkeessä?"

"Corrigensiksi, aine joka lieventää maun," sanoi tohtori hymyillen.

"Niin, juuri semmoista on presidentini. Hän on aina seurassa; sillä hän syö mielellään hyvää ja minun keittäjäni on taitava. Kerran annan teidän maistaa eräänlaista soppaa, jota kukaan muu ei osaa keittää kuin hän."

Tohtorin lääkemääräys oli kirjoitettu ja rohto tuotiin kotiin ollakseen saatavilla, kun kreivinna oli syönyt juotetun vasikan maksaa.

Lääkärin lähdettyä alkoi pukeminen; siitäkös vaiva kamarineitsyelle, varsinkin kun akka kivulloisuuden tähden oli hyvin tunteellinen tai, niin kuin sanotaan, äreä. Viimein joutui kello puoli viiteen, vaunuja tuli, ja jalan astujoita tulvasi leveitä portaita ylös ja kreivinna antoi itseään taluttaa salonkiin ottaaksensa vieraita vastaan.

"Terve tuloa, rakas presidenti! Minua ilahduttaa nähdä teidän taas yhtä iloisena ja terveenä kuin eilen illalla. Oli erittäin vilkasta vapaaherrattaren illallisilla."

"Oli kyllä, erittäin vilkasta; minä en ollut sisällä vaan pelasin koko illan; kuulin kuitenkin Babeten pianonsoiton. Todellinen nero, tai mitä arvelee neiti Jaana; joka itse suorittaa niin vaikeita asioita? Eikö Babette soita ihastuttavasti?"

"Niin, ihastuttavasti, mestarillisesti, aivan kun Chopin itse," sanoi laiha tyttö, jonka läpikuultavat sormet näkyivät pianoa varten luoduiksi.

"Hyvää päivää, rakas laamanni! Terve tuloa, hovisaarnaaja ja te rakas Wennergrén!" Niin istui vanhus tervehtien ja kumartaen kaikille herroille, siksi kuu kaikki olivat kokoontuneet.

Päivälliset olivat herkulliset. Presidenti kehui viiniä suureen ääneen; vaan hovisaarnaajan ja rakkaan Wennergrénin, erään hyvänlaisen maisterin, mielestä veti tuo hyvä viini suun väärään.

Samaan aikaan istuivat mummo, äiti, Stiina ja Erkki pienessä Veräjätuvassa, syöden viiliä suuresta pytystä, nauraen ja leikkiä laskien.

Keillä hauskin oli?

* * * * *

Oli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan nojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä täältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi rukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan kehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä kesä-iltana.

"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?" sanoi äiti, aivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta pojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä niin suuri, juopa "raa'an" joukon ja "sivistyneiden" välillä niin leveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on hypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin huomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut herraksi, ei milloinkaan sano "poikani", vaan mainitsee hänen nimensä ja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää: "sillä hän on minun poikani." Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään, vaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi nytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä Malmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen sylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.

"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla," vastasi Priita Stiina, joka reunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; "kyllä hän tulee."

"Hän varmaankin on hyvin kasvanut," sanoi mummo; "hän ei näyttänyt heikolta, tuo Malmi."

"Mutta mikä hän oikeastaan on?" kysyi äiti.

"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole komministeri vaan apulainen siellä yliopistossa," sanoi Stiina; "mutta Erkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia kun meidän."

* * * * *

Niin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli kuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja harmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun vieraan liikkuvan ulkopuolella.

Tuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä lattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili illallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.

"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?" sanoi viimein Stiina, "siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan muutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en uskalla."

Silloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään kantaen puita sylissään.

"Valkea ei pala hyvästi äiti," sanoi hän heittäessään puut valkealle, joka taas leimahti ilmituleen. "Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja sinä olet kai Priita Stiina?" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin syvään kun suinkin oli opetettu.

"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!" huudahtivat kaikki ja syöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.

"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne," sanoi hän ja syleili heitä kaikkia. "Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi."

"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua," sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt malttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.

"Malmi on tottunut parempaan," sanoi mummo; "mutta hyvä Jumala, miten hän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin katsoo."

"Oi, miten hieno takki hänellä on!" sanoi Stiina silitellen hienoa turkkia; "koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala nähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin, Malmi tunsi minun?"

"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla ijankaikkisella Malmi nimellä."

"Sehän on hänen nimensä," sanoi mummo; "eihän meidän sovi sanoa vaan Antti Pietariksi."

"Sopii kyllä, mummo. Katsokaa, sen tähden toin puitakin, muistuttaakseni teitä siitä, että olen sama Antti Pietari kuin muinoinkin."

Äiti oli todellakin hämmillään pyytäessään häntä syömään.

"Kas meillä on vaan yksi vati," sanoi hän, "ja vaan puulusikoita; mutta tuossa on Malmin -- Antti Pietarin aioin sanoa, sinun oma lusikkasi. Katsopas siinä on: A. P. P. P., joka merkitsee Antti Pietari Pietarin poika; Malmin isän nimi oli Pietari."

Yliopiston apulainen Malmi, koki kaikin tavoin muuttaa omaistensa puhuttelutapaa, mutta hieno takkinsa, kaulahuivinsa ja kellonsa estivät heitä häneen tutustumasta.

Hän teki itselleen vuoteen matkavällyistään ja nutuistaan -- ja hän nukkui taas äitinsä tuvassa.

Hänen nukuttuaan nousi äiti, viritti tulta päreesen nähdäkseen hänen oikein. Hän tähysteli häntä kauvan; viimein kuiskasi hän itsekseen: "Onpa hän sittekin oma Antti Pietarini." Seuraavana aamuna meni poika tuvasta ja kohta kuulivat he vanhan kirveen olevan täydessä työssä. Antti Pietari oli taas kotona, hän hakkasi puita äidilleen ja mummolleen, niin kuin oli ennen tottunut. Silloin juoksivat kaikki ulos ja huusivat: "Katsokaas Antti Pietaria! Etkö luule olevasi liian hyvä hakkaaman puita äidillesi Veräjätuvassa!"

Vasta nyt hän oikein tunnettiin, -- eikä ollut hän enää Malmi.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina ajoivat vanha mummo ja äiti häkkireessä ja Priita Stiina Malmin reessä kirkolle; siellä oli häät ja lähestyessään kirkkoa näkivät he reen, kaksi virmaa varsaa edessä, tulevan hyvää vauhtia Niemelän tietä ja Uudestatalosta päin mukavan laition, jota veti kaksi sävyisää hevosta.

"Tuolla tulee Erkki ja kapteeni sitte!" huusi Stiina.

Urut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki tahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan kanssa.

Vihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.

Häät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan ahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi semmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa. Stiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli täytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja koettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta, oli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt mitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla kiehkuroillaan.

* * * * *

Eräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni vastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin surujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat pimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste tulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden harpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi jokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan odotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla silmillään tähysteli kaikkia.

Kapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.

"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja paperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen valmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! -- Nyt kerron hänen elämäkertansa."

Kapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi vihdoin: "Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle; siellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen sinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt kamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen kirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu," sanoi kapteeni taputellen miniänsä päätä, "laulapas!"

Ja Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: "Käy orponen..."

"Klang," äänsi kannel -- yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön vaikutuksesta; "klang" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta -- ja Stiina vaikeni.

Syvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka silmiään pyyhkiellen sanoi: "Tapaus on aivan luonnollinen, auringon valo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut mitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon -- sinä et ole äiditön jos kohta äitisi onkin kuollut. -- Nyt lähdemme kotiin lapset!"

Nyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi hän sen.

"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän," sanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

* * * * *

Eräs puhuja sanoi kerran: "kohtalo on aina ollut osanani." En voi sille mitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen hienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka tehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi. Muutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy, emäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä odotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi valoa taas valaistakseen.

"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?"

"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen."

"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen lapsenne ristille."

"Nöyrimmät kiitokset".

"Ja vielä?"

"Hän antoi minulle arkin, jonka hän oli kaapannut eräästä kirjavasta romaanista, joka ilmestyy jouluksi. Minä ajattelin, että sen kuuleminen kentiesi huvittaisi armoa!"

"Niin, lue vaan!"

Jaana luki tämän kertomuksen. Kieltää ei sopine, että tuota hyvää akkaa harmitti kuulla itsensä noinkin hyvin kuvailtuna tekonimen varjossa.

"Joko loppui?"

"Jo, teidän armonne."

"Tuo mielestäni on kirjoitettu ihmisille näytteeksi siitä, että kunkin tulee seurata kutsumustaan, eikä huolia siitä, mitä ihmiset ajattelevat."

"Siltä tuntuu."

"Hm, tuon kirjan voisi kirjoittaja omistaa Rudensköldille, joka on kirjoittanut pitkän lorun sukukierrosta ja joka opettaa talonpojan lapsia."

"Niin, sehän sopisi."

En siis sentähden, että tahtoisin lopettaa nimellä, joka jokaiselle kansan ystävälle on rakas, enkä koristaakseni tätä kertomusta tai antaakseni sille arvoa, jota se muuten puuttuu, vaan että tuo hyvä rouva saisi tahtonsa täytetyksi, tiedän hänen aina sitä vaativan, omistan tämän pienen kertomukseni ihmisystävälle, _jalolle Torsten Rudensköldille_.