Chapter 3

Tästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli mukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.

"Isä, tuolla tulee vieraita," huusi hän hengästyneenä; vieraita Uudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. "Suuret vaunut, kolme hevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin oikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa."

Kapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla sanotaan lauvantaiparraksi.

"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!" sanoi kapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet häirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa ihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän partansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan nuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille vierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä vaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan. Ankara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti ja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne ajoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.

Aivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos "ottamaan vastaan," niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten hauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt väliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän suuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen huiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään ollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja äärettömän suurilakkinen ajaja edessä.

Nuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän köyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana hitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen hattukoteloa.

"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. -- Anna voisi ottaa kukan puusta!"

"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta," kertoi nuoriherra.

"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona on -- hm, hm."

Nuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.

Valpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti; hän sanoi sen tähden: "Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten varmaankin nielasee minun pikku Katalaanini -- se vapisee, eläin raukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa."

Vihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle lattiaa.

"Nöyrin palvelianne," sanoi kapteeni.

"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?"

"On, on niinkin," sanoi kapteeni tähystäen vanhaa naista, joka merivihreillä silmillään katsoi häntä.

"Hm," toisti akka järjestellen harmaata läninkiään, avaraa matkapukuaan, jota nimitetään mukavaksi epämukavaan asti: "hm, minua ilahduttaa nähdä teitä, rakas kapteeni."

"Vai niin," sanoi kapteeni sellaisella kasvojen muodolla kuin jos hän olisi juonut etikkaa; "en tiedä nimeänne, hm..."

"Sallikaa minun esitellä kreivinna Tigerstjerna."

Kapteeni vavahti vähän, vaan malttoi mielensä ja sanoi: "vai niin, nöyrä palvelianne, tehkää hyvin ja istukaa!"

"Minun nimeni on myöskin Tigerstjerna," sanoi nuori mies, "muuten on minulla virka kuninkaallisessa kansliassa."

"Sinä et mainitse, että olet kamarijunkkari," muistutti vanha kreivinna istuutuen nojatuoliin.

"Oi, onhan selvää, että häveliäisyys esti hänen lausumasta jotakin niin halpamaista," sanoi kapteeni, joka näytti äkäytyneeltä ja halukkaalta ruveta riitelemään, jos vaan sattumus olisi suonut tilaisuutta.

Vanha nainen alkoi puhua ilmasta, teistä ja viimein talon koirista. "Teidän tuo mustanne, rakas kapteeni, on koko peto, se nuuski minua, murisi juurikuin olisin ollut käypäläinen."

"Se oli Valpas, niin, se koira on taitava kasvojen tuntija," oli kapteenin vastaus.

"Katalaani raukka, pikku elukka! -- Otapas Teodor laukustani muutama pieni leivos -- ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia -- niin, juuri tuo -- oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!" sanoi harmaisin puettu rouva; "kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran. Laulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin."

Tuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia säveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei kapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä syvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen asiansa.

"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?"

"Niin -- olenpa kyllä," oli lyhyt vastaus.

"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka..."

"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva kreivitär," keskeytti kapteeni hänen äreästi.

"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin surin häntä kovin, todellakin..."

"Todellako?"

"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva lapseni."

"Vai niin -- ja hän kuoli kuitenkin."

"Hän pääsi toki tuosta yhteydestä."

"Pääsi kyllä."

"Vai niin, tuo ihminen on kuollut?"

"Niin ihmiset ovat kuolleet."

"Ketkä?"

"Sekä mies että nainen, senhän tiedämme?"

"Vai niin, mutta minä tarkoitan sitä ihmistä, joka..."

"Joka kuoli ensin -- se oli mies."

"Ei, ihmistä, hm..."

"Joka kuoli viimeiseksi, se oli nainen."

"Hyvä. Olen kuullut kerrottavan, että kapteeni Heikkilä otti hänen holhotakseen."

"Vai semmoistako olette kuulleet?"

"Niin, sekä että hänellä oli lapsi, josta te pidätte huolta."

"Aivan niin."

"Elääkö lapsi?"

"Elää kyllä."

"Onko se poika vai tyttö?"

"Tyttö."

"Kaunis ja hyvin muodostunut?"

"Hän on äitinsä näköinen."

"Vai niin, ihminen oli kaunis."

"Niin oli sekä hyvä tyttö, jalo tyttö, siksi kun..."

Vanha nainen ei näyttänyt kuulleen häntä vaan pitkitti: "Kapteeni käsittänee, että minulla, joka nyt olen lapseton, on jonkinlainen oikeus ottaa lapsi hoidettavakseni, vaikka se todellakaan ei olisi velvollisuuteni."

"Velvollisuutenne se kyllä olisi ollut, mutta oikeutta siihen ei teillä koskaan tule olemaan," muistutti kapteeni.

"Emme nyt tahdo kuitenkaan riidellä sanoista, vaan minä suunnitin matkani tämän kautta kun tulin Strömstadista -- olen kylpenyt Strömstadissa ja tunnen itseni paljoa keveämmäksi entisestään -- suunnitin matkani tämän kautta, viedäkseni täältä tuon onnettoman lapsen."

"Onnettomanko? Minun nähdäkseni on hän varsin onnellinen."

"Hän on kentiesi tässä talossa?"

"Hän on Veräjätuvassa maantien varrella."

"Hyvänen aika, Teodor, hän oli varmaankin se tyttö joka avasi meille veräjän. Sinä sanoitkin, että hänen kasvonsa olivat hienonlaiset -- mutta olihan tuo raukka avojaloin."

"Niin, armollinen täti, hän oli ihana lapsi."

"No näyttikö hän tyytymättömältä?" kysyi kapteeni.

"Ei, mutta hän ei tiedä mitään parempaa. Nyt, rakas kapteeni, olisi aikomukseni ottaa hän luokseni ja kasvattaa hän."

"Ja tunnustaisitteko hänet poikanne tyttäreksi."

"En, Jumala varjelkoon, mitä ajattelette, rakas kapteeni! Sehän olisi jälleen saattaa esille tuo onneton historia."

"Vai niin; no mitä sitte aiotte hänestä, jos saa kysyä?"

"Oi, hänestä voisi tulla sävykäs ihminen ja sitte voisin naittaa hänen jollekin kirjanpitäjälleni tai ehkäpä jollekin pehtorille."

"Vai niin; mutta yhtä hyvin voi hän mennä naimisiin torpparin kanssa."

"Minä tarkoitan tytön parasta."

"Niin, täti valvoo tytön etua," sanoi nuori herra. "Hänen kärsimisensä liikuttaa tädin jaloa sydäntä."

"Oliko hänen jalkansa kipeä, kosta hän kärsi?" kysyi kapteeni.

"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain ihmisten parissa on onnettomuutta."

"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä -- raaka pään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on sivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin skoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja kelpaamaton," lausui kapteeni kiivaasti. "Sanalla sanoen, tytön on hyvä olla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua -- hän ei sovi kamarineitsyeksi eikä naitettavaksi -- sanalla sanoen -- hän jää tänne."

"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti," sanoi kamarijunkkari. "Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen kylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen."

"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!"

Kapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. "Kuulkaa, kreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta."

VI.

"Olipa," alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna; "olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti -- minä olin iloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama."

"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen," keskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.

"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! -- Minä olin nuori, iloinen ja vähän haaveksiva -- ja olin vaan kahdeksantoista vuotias. Silloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan herra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko hänen kansansa -- hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta isänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen. (Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö -- silloin kymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen nähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja arvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän isomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi niin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa, vaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa tapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin Dumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi nureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten leikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy entiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik kahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla komeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja tuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli ennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan särkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että vanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän hajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan raunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän voittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta sitte kun se putosi, kukistui kaikki -- entiseksi soraläjäksi."

"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma," sanoi kamarijunkkari. "Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi kuvitella..."

"Suokaa anteeksi, minä tein katsahduksen," sanoi kapteeni kuivakiskoisesti.

"Tuo Korsikalainen oli vaarallinen ihminen," sanoi kreivinna taputellen Katalaansa, joka väristen oikoili hänen sylissään. "Jumalan kiitos, että kaikki taas on kunnossa tuossa onnettomassa Ranskassa ja että Ludvik Filipin on onnistunut kurittaa sitä vallatonta kansaa."

"Eihän meidän pitänyt puuttua valtiollisiin asioihin," muistutti kapteeni, "eikö niin ollut?"

"Niin, enemmän tuosta kieliopettajasta."

"Hän kuoli ennen kun unelmansa toteutuivat, mutta vielä kuolinvuoteellaankin uneksi hän saavansa lämmitellä vanhan kuningasvallan päivänpaisteessa. 'Olen ollut uskollinen kuolemaan saakka,' kuiskasi hän kuollessaan. Silloin oli tyttärensä kahdentoistavuotias; se oli 1813, samana vuonna jona Napoleonin tähti laski. Minä olin ainoa, joka itkevän tytön tukena olin hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tyttö tutki isänsä rintaa, sydän oli herennyt sykkimästä; hän suuteli vaienneita huulia, hengitys oli tauonnut; tyttö katsoi isänsä puoleksi suljettuihin silmiin, niiden loisto oli sammunut. Minä olin nuori upsieri; tämä kohtaus liikutti minua syvästi. Kuin Adelaide näki isänsä kuolleeksi, syöksi hän syliini sanoen: 'Heikkilä! Te olitte isäni ainoa ystävä, olkaa minunkin!' Minä sulin tuon hyvän lapsen syliini ja lupasin aina olla hänen ystävänsä. Minä pidinkin sanani. Eräs perhe otti hänen luokseen opettamaan muutamille neidille ranskan kieltä. Tunnetteko sen perheen, rouva kreivinna?"

Vanha nainen oli vaiti, haistellen hajuvesipulloaan.

"Yhdentekevä; tyttö kasvoi siinä perheessä, hänestä tuli kukoistava kaunotar, älykäs, nerokas, kaikkien ihmettelyn esine. Ranskalainen vilkkautensa oli kokemuksen koulussa saanut jotakin liikuttavaista; iloleperrysten keskellä näkyi suru ja suruin ohessa taas ilo. Perheessä oli yksi ainoa poika, nerokas ja jalo; hän rakasti tyttöä; mutta tuskin oli äiti sitä vielä huomannut, kun jo Adelaide karkoitettiin talosta. Hän olisi vajonnut syvälle, mutta rakkautensa pidätti häntä."

"Kertokaa vähän kiireemmin tuo inhoittava seikka," sanoi kreivinna; "säästäkää tunteitani!"

"Eiväthän toki omat tekonne liene semmoisia, että ne loukkaavat tunteitanne, jos niitä kerrotaan," sanoi kapteeni ja jatkoi: "salainen liitto solmittiin nuorukaisen ja tytön välillä, ja seurauksena siitä salaisesta rakkaudesta oli..."

"Niin, nyt siis olemme ehtineet lapseen," sanoi akka, "nyt pyydän tuota lasta ja te kiellätte sen minulta. Te näette minulla olevan, puhuakseni teidän tapaanne, pyhiä oikeuksia."

"Turmella myös tämä lapsi? Ei, rouva kreivitär! Jatkakaamme puhettamme. Tuskin vielä aavistitte asian laitaa, kuu jo poikanne sai käskyn lähteä Pietariin. Kuka toimitti hänelle sen?"

"Minä. Jollakin tavalla täytyi estää tuota onnetonta yhtymystä."

"Olkoon niin. Samaan aikaan sai tyttö käskyn muuttaa; poliisillakin oli luullakseni asiassa tekemistä; oltiinpa nimittää häntä..."

"Siksi, mikä hän oli, katalaksi viettelijäksi," sanoi vanha nainen.

"Hyvä; poikanne joutui epätoivoon ja hukkui Ahvenanmaan ja mannermaan välillä -- eikö niin?"

"Niin ainakin toivon sen olleen."

"Ei kreivitär, vieläkin nukkuu omatuntonne, vielä uinailee parempi ihmisenne. Poikanne -- murhasi itsensä. Hän ei tahtonut elää. Kukapa oli..."

"Rakas täti, tämähän on kauheaa; lähtekäämme pois," sanoi kamarijunkkari.

"Hyvä Teodor, minä olen tottunut onnettomuuksiin ja häväistyksiinkin," sanoi kreivinna hieroen ohimoitaan hajuvedellä; "jatkakaa, herra kapteeni, suokaa kiusan olla lyhyen."

"Poikanne ei ollut milloinkaan tottunut hillitsemään tahtoaan, sen tähden tekikin hän tuon yhtä tarpeettoman kuin typerän päätöksen. Hänen sijassaan minä olisin ottanut eron virastani, päästäkseni tottelemasta käskyä ja nainut tyttöni sukuni nenän edessä."

"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia."

"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä. Silloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi turvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja jossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä, kreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? -- Sinne siirsin pienen tuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin hyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi, oltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan ja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha Mertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide tuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen asumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te olette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo lapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä kuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen mukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän kastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä ylhäisestä alkuperästään."

"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty."

"Mutta," pitkitti kapteeni, "mutta sairastaessaan vioittuivat hänen aivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin kuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla oleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt yksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön asukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui kuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan kummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas saarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli vaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. -- Nyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär," sanoi kapteeni ja nousi seisaalleen.

"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi."

"Mutta, hyvä kapteeni," alkoi kamarijunkkari, "te olette jalo, viisas mies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen sijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on onnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän hyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette, miten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin olisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen vaatimuksiansa."

Kapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt vähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria. "Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan sijaisena -- tyttö saa itse valita."

Veräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että tyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.

"Käskekää heitä sisälle!" sanoi kapteeni.

Vanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo lähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja Priitta tulivat sisälle.

"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!" sanoi kapteeni.

"Hyvää iltaa lapsi," sanoi kreivinna; "noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti -- hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani veräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi Katalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa."

Tyttö niiasi.

"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?"

Stiina katsoi kysyvästi mummoon.

"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki paljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle kamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta."

"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön isoäiti ja otan lapsen omakseni -- sehän joltakin kuuluisi."

"Isoäitini!" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen hänen syliinsä; "mutta kuka sitte on äitini?"

"Ulpukka, lapseni!" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.

Vanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta ihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.

"Niin, sana on lausuttu, vaikka se sinussa, lapsi, herättää liian suuria vaatimuksia; minä olen isäsi äiti _tavalla tai toisella_."

"Te, kreivinna, tarkoitatte, että tavalla tai toisella olitte äiti pojallenne," muistutti kapteeni kuivakiskoisesti.

"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi raukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat tulla luokseni; tule lapsi!"

Stiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen juureen.

"Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä saavuttaa onnen."

Tyttö itki.

"Tahdotkos?"

"Tahdon, isoäitini!"

"Kuuletteko, kapteeni, hän valitsee itse?" muistutti kamarijunkkari.

"Kuulen kyllä."

"Rauhoitu, lapseni, sinä kyynelilläsi vallan tahrit läninkini. Et tiedä, miten kaunista minulla on Liljalassa."

Tyttö nousi silmiään pyyhkiellen.

"Paljoa kauniimpaa kuin aavistatkaan."

Tyttö peräytyi askeleen.

"Sinä saat kauniit vaatteet, ehkäpä silkkiset."

Tyttö peräytyi vieläkin askeleen.

"Saat ajella kanssani kaksi hevosta edessä."

"Ei, ei," huusi Stiina haltioissaan, tarttuen mummon kaulaan. "Pitäkää minä vielä, mummo, minä en tahdo! En tahdo lähteä Veräjätuvasta."

"Mutta ehkä se on onnesi," kuiskasi akka kyynelsilmin; sillä hän piti paljon lapsesta.

"Ei, ei! Kuuletteko mummo:

"Ja jos tulet mulle sä morsioksi, Niin onnesi löydät; sa kultaa Saat vaatteiks', helmiä ruunuksi, Sua joutsenet valkeat soutaa. Äl' usko sä viettelyääntä!"

lauloi hän hiljaa.

"Mitä tämä on, minä en ymmärrä," sanoi kreivinna; "miks'ei hän nyt huoli tarjouksestani, miksi laulaa hän?"

"Oi niin, hän laulaa laulua Ulpukasta, jonka poikanne vaimo lauloi seisoessaan järven rannalla. Kansa on kuullut ja oppinut sen."

"Sepä omituista."

"Ei niinkään; siinä laulussaan äiti varoittaa tytärtään -- ja äitiään tulee hänen totella enemmän kuin sekä minua että teitä, kreivitär."

"Sinä et tahdo?"

"En, en," jupisi tyttö ja pudisti kiharaista päätään.

"Mutta ajattelepas kaikkea: kauniit vaatteet, komea koti ja kaksi hevosta edessä..."

"Ei, ei, en milloinkaan!"

"Minä en siis voi sinua auttaa?"

"Ette, hyvä rouvaseni," sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen; "antakaa minun olla köyhänä äidittömänä lapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä."

"Selvästi näkyy," kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, "että tytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen."

"Niin on suureksi onneksi," sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.

"Matkani tänne oli aivan tarpeeton," sanoi vanha armo noustessaan.

"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän," oli kapteenin lyhyt vastaus.

Selvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä oleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja ajoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa virkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan kuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt "tunteellinen sielu."

* * * * *

Monta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä nojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja Lehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen ennustavan näköisenä.

"Kirje Antti Pietarilta!" huudahti hän iloisena; "paksu kirje; mitähän se sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä."

Kirje au'aistiin ja -- Antti Pietari Malmin maisterikirja putosi kuoresta.

"Katsokaas vaan -- latinaa," sanoi kapteeni päätään pudistaen ikään kuin saadakseen jonkun lauselman liikkeelle, vaan turhaan, ne olivat jo kaikki hukkuneet; mutta sen verran ymmärsi hän, että Antti Pietari oli tullut maisteriksi ja saanut kunniakirjan; se oli kirjeessä. Komministeri katseli iloisin silmin kaunista silkkikangasta, vaan ei näyttänyt kuitenkaan niin iloiselta kuin olisi sopinut odottaa. Ei paljoa puuttunut, ett'ei tuo hyvänlainen mies tuntenut itseään halvemmaksi; hän, opettaja, ei saanut kirjettä -- ja hän, opettaja, ei ollut filosofian maisteri.

"Mutta hänpä oli koko poika tuo Veräjätuvan poika!" sanoi kapteeni. "Tiedättekö, pastori, minä nimitin hänen Malmiksi, sillä hänessä oli jotakin metallin tapaista, oli se sitte kultaa tai pelkkää rautaa; oli jotain, joka soi hänen sielussaan, jotain, joka kiilsi hänen silmissään, joka sai minun ajattelemaan: tuossa on malmia, jota Jumalan aurinko ei saa mitään kasvamaan, sen täytyy sulaa opin ahjossa, niin saadaan nähdä mitä kuonan alla piilee. Hm, tuossa on myöskin paketti. Saa nähdä... 'Herra Komministeri Lehtonen'."

Komministerin kasvot kirkastuivat. "Oh hoh, minuakin oli hän ajatellut;" ja ihmetellen kirjeen omituista muotoa, aukaisi hän sen. Siinä oli tuoreen laakeriseppeleen puolikas; siihen oli kiinitetty paperiliuska, jolle Antti Pietari oli kirjoittanut: "Puolet laakereistani tulee hyvälle, valistuneelle ja innokkaalle opettajalleni."