Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

TUPA UUDENTALON VERÄJÄLLÄ

Kertonut

Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]

Suomennos.

Tampere, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1882. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

I.

"Aivan niin, juuri tässä pienen Kivi- ja Harmaasaaren välillä ajoi rovasti vainaja vaimoneen lapsineen sulaan -- (knak, jää ritisee) noh, eteenpäin nyt, Polle -- noh! ei mitään hätää, mutta tunnin kuluttua en enää ajaisi tätä tietä, silloin tässä jo on railo."

"Onko toki säädyllistä viedä matkustajaa tämmöistä tietä?" kysyi turkkiin puetettu herra, joka kyyristyneenä istui reessä, "onko vaan säädyllistä? Minä teen muistutuksen seuraavan kestikievarin päiväkirjaan."

"Oh, ei hätää mitään -- heissaa Polle -- ojennapas koipiasi, heposeni! Saan sanoa herralle, että kun minä uskallan panna eläimeni alttiiksi, niin ei herrankaan tarvitse pelätä -- (knak!) jää vähän ritisee, mutta se on ilmanmuutteen tähden -- muuten, niin juuri tässä upposi rovasti vainaja. Jää ei ole koskaan tällä kohden oikeen vahvaa, sillä tässä on virtainen paikka, mutta nyt on ollut kovat pakkaset."

Matkustaja vaikeni ajatellen: olkoon menneeksi. Pian oli tuo vaarallinen paikka kuljettuna ja Polle sai taas mennä lönköttää tavallista kulkuaan; hevosen kaulassa oleva kellokin soi taas vanhalla yksitoikkoisella tavallaan.

"Näkeekö herra tuolla kauempana pimeää mäntymetsää kohden siintävän ikäänkuin saaren, jossa on lehdettömiä koivuja ja suuri tammi, joka viittaa saaren itäistä puolta kohden?"

"Näen."

"Sitä sanotaan Ulpukansaareksi."

"Vai niin."

"Sillä, katsokaas siellä --"

"Kasvaa ulpukoita."

"Eipä niinkään; sillä on nimensä eräästä naisesta, joka nimitti itseään Ulpukaksi. Hän eli saarella kaksi vuotta, kuoli siellä ja sinne hänet hautasikin rovasti, joka upposi Uudentalon häistä palatessaan. Kuitenkin niin ymmärrettävä, että se tapahtui kuusitoista vuotta sitten ja rovasti upposi viime vuonna."

"Niin, sen kyllä ymmärrän, vaan miten oli Ulpukan laita?"

"Oi, siitä on pitkä juttu -- en minä tiedä, mutta Ulpukasta käy monta kertomuta -- toiset sanovat hänen olleen prinsessan, toiset taas neidin, joka kuului salaliittoon, minkä piti panna Gustavi Adolfi viralta pois ja joka sentähden tuomittiin Tammisaareen, -- niin nimitettiin saarta ennen muinoin, mutta se nyt on vaihtanut nimeä -- mutta maakirjassa on sillä vielä eteenkinpäin nimenä Tammisaari. Se kuuluu Uudentalon alueesen ja on penikulman maasta; meidän käy matkamme siitä sivutse, missä tupa on ja kapteeni on pystyttänyt uuden kiven lähelle tupaa, ja kerrotaan että kapteeni käy siellä hyvin usein ja sitte hän palaa sieltä punaisin silmin, eikä kukaan käy saarella paitsi näin ja -- hm."

"Mitä sitte?"

"Niin katsokaas, herra. Te saisitte kyllä nähdä tuvan sisustan, jos tahtoisitte; sillä minä olin utelias kerran kun kuljin tästä sivutse ja menin sinne; ja miten hölkytinkään erästä luukkua, niin se aukeni ja minä katsoin sisään --"

"Ja näit tavallisen tuvan."

"Eipä niinkään tavallisen -- uskokaa herra!"

"No, mimmoisen sitte?"

"Oi, siellä oli vaan kultaa ja silkkiä. -- Nyt hämärtää, ja jos herra tahtoisi nähdä sen, niin voitte kyllä, kun ette vaan sitä kerro kapteenille."

Matkustaja myöntyi ehdoitukseen ja matka suunnattiin Ulpukkasaarta kohti, joka talvisen aamun hohteessa aikoi yhä selvemmin näkyä. Kohta saapuivat he pienelle tuvalle, jonka haavikko peitti näkymättömiin ja jota suojasi tuo mainittu suuri tammi. Aurinko nousi kirkkaana ja ihanana, sen säteet kimaltelivat lumisilla kentillä ja kuuraisilla puilla -- kaikki loisti purpuran ja hopean värisenä, kun talonpoika, käyttäen entistä keinoaan, sai avanneeksi luukun ja matkustaja astui lähemmäksi, tarkastaakseen autioksi heitetyn rakennuksen sisustaa.

Päivänvalon epävakaassa hohteessa, joka ikkunan ruutuihin loistaen heitti pieneen huoneesen vaalean punaisen valon, näki matkustaja kauniilla seinäpapereilla verhotun tuvan, jonka seiniä sitäpaitsi vielä koristeli muutama öljymaalaus. Huone näytti käden koskemattomalta -- pieni kirjahylly oli huoneen toisessa nurkassa, yhdellä seinällä seisoi mahonkipuinen laatikko ja toisessa nurkassa oli lasikuvun kattamana marmorilta näyttävä kuva, joka esitti jotakin merenjumalaa, joka sylissään piteli vesililjaa. Mutta lähinnä sitä ikkunaa, josta tähysteltiin, oli kullalla rikkaasti koreiltu kannel. Monta kieltä siinä oli katkennutta -- koko kantele näytti hyvin kolkolta ja rapistuneelta, mutta sittekin hymyili kanteleen runkoa kaunistava keruupimin pää yhtä suloisesti ja yhtä autuaana kuin muinoinkin.

Matkustaja vaipui syviin mietteisin, joista hänen kuitenkin pian herätti talonpoika sanoilla: "Nyt kai sitte suljemme kurkistusreiän. Eikö ole ihmeellistä -- hä?"

"Hyvin ihmeellistä," lausui matkustava herra. "Miten pitkä on Niemelään?" kysäsi matkustaja, "se on kai näillä seuduin."

"Mitä vielä, tuolla kaukana se on -- tunnetteko herra Heikkilää?"

"Tunnen ja en tunne -- niin, kyllä minä tunnen hänen."

"Vai niin; hän on kapteenin poika, hän, vaikka on juuri kuin meikäläinen."

"Ajapa sinne, ukkoseni."

"Vai niin -- no niin -- mutta eihän herra huoli kertoa, että me saarella kävimme, siitä seuraisi vaan ikävyyksiä."

"En suinkaan; mutta miten on tuon asian laita?"

"Kas sitä minä en tiedä, mutta jossakin merkillisessä yhteydessä kapteeni Heikkilä on tuon saarinaisen kanssa. Siitä ei enää kukaan koko pitäjässä tiedä mitään, paitsi kapteeni itse ja vanha Mertta Veräjätuvassa -- mutta akka on sekä sokea että kuuro, niin että ei hänestä mitään selkoa saa ja sitä paitsi ei hän ole muiden ämmäin tapainen."

"Miten niin?"

"Niin, kas hän voi olla kun niin tahtoo -- ja sen hän tekeekin."

Pian ajoivat he Niemelän kartanolle ja matkustaja astui reestä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli nuori mies, joka hakkasi puita. "Onko herra Heikkilä kotona?" huusi matkustaja jotenkin tuimasti, niin kuin tapana on, kun puhutellaan alempaa kansaa.

"Hm, se on hän itse," kuiski kyytimies.

"Hm, vai niin."

"On kyllä," arveli kirvesmies naurahtaen, "toden totta, Heikkilä on kotona. Terve tuloa," lausui hän lähestyttyään vierastansa, "terve tuloa! Mutta teidän luvallanne kysyen, mikä on nimenne, herra?"

"Nimeni on Arvelin, lääketiedettä lukenut filosofian kandidaati -- ja matkustan tätä tietä, sanoakseni professori Malmilta terveisiä."

"Kiitoksia, kiitoksia! -- astukaa sisälle -- tehkää niin hyvin! -- miten se olikaan?"

"Kandidaati Arvelin," vastasi matkustaja ja kopisteli lunta jaloistaan; "vaikka arvonimiä kyllä ei tarvita."

"Astukaa sisälle -- no, älkää kursailko! Kuule muoriseni! -- Tiedätkö, tämä herra tulee yliopistosta ja tuo terveisiä Malmilta; sepä oli oivallista -- no, ja Malm voi hyvin?"

"Niinpä todellakin, hän on onnellisin ihminen, minkä tunnen."

Tähän nauroi Heikkilä, nyökytti päätään vaimollensa ja sanoi: "kyllä kuulee, ett'ei herra tunne meitä."

"Mutta, hyvänen aika!" virkkoi vaimo, joka oli ilomielinen ja erittäin kaunis nainen, "eläähän Malm naimatonna."

"Niin, hän elää vaan tieteelleen."

"Vai niin; sanotaan hänen keittävän sekoituksia lasivadeissa ja että hän on jonkinlainen apteekari."

"Hän on kemisti, luonnontutkija, mies, joka on tuottava isänmaalleen kunniaa."

"Vai niin, mutta mitä hyötyä on semmoisista sekasotkuisista keitoksista? Viime vuonna kirjoitti hän olleensa vähällä räjähdyttää itsensä ilmaan, ja taas toisen kerran, että jotakin merkillistä ilmaa oli joutunut hänen keuhkoihinsa, niin että hän siitä sai säryn rintaansa. Mutta silloin Heikkilä kirjoitti hänelle, että hän viisastuisi ja heittäisi mielestään semmoiset hullutukset."

Näiden mietteiden kestäessä oli tuolla kauniilla naisella niin totinen, melkeenpä surullinen silmänluonti, että oli mahdoton nauraa hänen pientä kykyään arvostella tieteiden arvaamatonta tärkeyttä.

Nuori matkustaja oli pääasiallisesti tyytyväinen oloonsa tuvassa, jossa mikään ei ilmaissut enempää, kuin että se oli varakkaan ruotsalaisen talonpojan maja, ottamatta lukuun muutamaa kaunista vaskipiirrosta, jotka tavallisten Jönköpinkiläisten puupiirrosten asemesta koristivat seiniä sekä että ikkunalaudalla raamatun ja virsikirjan vieressä, myös oli maanviljelyskirjoja. Nuori vaimo askaroitsi lieden ääressä valmistellen aamiaista ja talon perillinen, pieni, noin vuoden vanha patruuna, istui orresta riippuvassa kopassa, joka oli kätkyen sijaisena. Kyytimies oli myöskin jo käynyt sisälle ja Heikkilä tutki vieraaltaan yhtä ja toista professori Malmista, johon hän myöskin lisäsi, että se sentään oli kummallista, kun Malmista ei tullut pappia.

Suurus oli hetkisen päästä valmis. Lumivalkea vaate peitti maalaamattoman pöydän; vastakirnutun voin lisäksi oli pöydälle asetettu sievään järjestykseen munakeitosta, savustettua sian lihaa, erinomaisen oiva juusto sekä hyvää surveleipää.

"Kas niin, herra Arvelin ja sinä Antti Ollinpoika, nyt haukkaamme palasen," sanoi isäntä ja istui pöytään.

Meidän filosofian kandidaatimme mielestä kai oli vähän hullunkurista syödä kyytimiehensä seurassa, vaan koe onnistui ja harvoin oli hän syönyt niin ahmivalla ruokahalulla kuin nyt.

"Usein olen professori Malmin kuullut puhuvan herra Heikkilästä," sanoi kandidaati.

"Niin isästäni."

"Ei, vaan teistä itsestä, herra."

"Minä en ole mikään herra -- sen kyllä hyvin näette -- minä olen talonpoika ja tahdonkin olla talonpoika -- sen tietää Malm yhtä hyvin kuin minä itsekin."

"Kyllä -- mutta minä ajattelin että --"

"No niin, kas siten ajattelee kaikki, siitä ei ole mitään sanomista; mutta jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin sanokaa vaan minua Heikkiläksi tai ennemmin Erkiksi, sillä se on ristimänimeni, ja vaimoani Kristiinaksi tai Tiinaksi ja poika tuolla kopassa on nimeltään Pekka Aapo Malmin mukaan, josta pidän kuin veljestäni, vaikka hän onkin vaan lankoni ja vaari Uudessatalossa isäni jälkeen."

"Uudessatalossa," virkkoi kandidaati, "Uusitalo on kai suuri kartano?"

"Ei suinkaan, vaan talo, ja tämä on neljännes kruunun manttaalia."

Ulpukkasaari oli liiaksi jännittänyt kandidaatin uteliaisuutta, voidakseen olla sen nimeä mainitsematta, etenkin kun hän luuli Erkki Heikkilältä saavansa tietoja tuossa historiassa.

"Vai niin, eikö suurempi; mutta (kyytimiehelle) luulen kuulleeni sinun sanoneen, että saaret, joiden sivutse kulimme, olivat Uudentalon aluetta."

"Ei muut kuin yksi."

"Niin, nyt muistankin, se -- miten se taas olikaan?"

"_Tammisaari_," virkkoi Erkki.

"Aivan niin, siten se olikin, -- se näkyi, olleen jotensakin suuri."

"Eipä niinkään, isäni käyttää sitä vaan lammaslaitumena."

"Onhan siellä toki torppa; luulin nähneeni siellä rakennuksen."

Erkin kasvot synkistyivät ja vaimonsa heilutti häälyvää kätkyttä kiivaammin kuin ennen.

"Se on tyhjillään," sanoi Erkki; "mutta olkaa hyvä ja ottakaa mitä on tarjottavaa -- tehkää niin hyvin!"

Oli siis selvää, että jotakin salaista, jotakin erinomaisen merkillistä eli yhteydessä Ulpukkasaaren jutun kanssa -- mutta miten saada selvä siitä? Tietohalu on nuoren kansan hyvä avu, emme siis saa paheksia, että kandidaati Arvelin tahtoi saada selon asiassa. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta tarttuakseen johtolankaan, vaan hänen täytyi jatkaa matkaansa, saatuaan tuhansittain terveisiä professori Malmille.

"Kuinka pelkäsin, että herra puhuisi pääni paulaan," pakisi kyytimies, kun he olivat ehtineet vähän matkan talosta.

"Mitenkä niin?"

"Niin, kun herra mainitsi saarta."

"Eihän se ollut vaarallista; luulen itselläni olevan oikeuden nähdä omilla silmilläni ja ottaa selko asiasta."

"Niin, niin, se on tietty."

"Mutta etkö sinä tiedä siitä asiasta mitään?"

"Tiedän kyllä vähäsen."

"Noh, tuo kuuluville sitte!" jupisi kandidaati närkästyneenä samalla tavalla kuin jos joku, kokiessaan päästä laatikkoonsa, huomaisi lukon olevan sekaannuksissa ja avaimen suulle jääneenä eikä kiertyvän edes eikä takaisin. Kyytimies kertoi jutun, jossa oikeastaan ei ollut mitään ajatusta, niin että kandidaati sen kuultuansa oli jotenkin yhtä viisas kuin sitä ennenkin; mutta uteliaisuutensa on hän juurruttanut muihin, joten historia on tullut niin tutuksi, että se voi olla kertomuksen aineena.

II.

Uudentalon Veräjätupa oli kuuluisa koko siinä seudussa; sillä jokainen, ken oli matkustanut sitä tietä, oli vaihtanut sanasen akan tai hänen poikansa Antti Pietarin tahi häntä nuoremman tyttären Priita Stiinan kanssa. Antti Pietari oli noin yhdentoista vuotias, Priita Stiina vaan kahdeksan; kumpainenkin heistä oli eri muotoinen, vaikka molempien ulkomuoto todisti vahvuutta ja terveyttä. Antti Pietarilla oli vaalea tukka, Priita Stiinalla musta, pojalla siniset, tytöllä ruskeat silmät; poika oli tyly, melkeinpä äreä, tyttö taas huimapäinen kuin tuuliaispää. Oli talvi -- kova talvi vuonna 1830 -- tuo mainio veräjä, josta tuvalla oli nimensä, oli nostettu koukuistaan ja seisoi aidan nojalla; matkustajat tuskin huomasivat silmätä peittynyttä tupaa ikkunan edessä olevine aitoineen ja katajapensaineen, jotka vehreinä olivat ikäänkuin vartioina molemmin puolin ovea. Tuvassa asui leski lapsineen ja iso-äitineen, joka kehräsi päivät pitkään ja luki lasten kanssa.

Oli, niinkuin sanottiin, talvi vuonna 1830. --

Oli varhainen aamu. -- Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi ja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja sen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.

Sur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen koira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen tuijottaen -- kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse hiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti oli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei olekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi, että Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen puhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman puukalikan, saikin hän semmoisen.

"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?"

"Tuulee maar."

"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin Ulpukkaa."

"Vaiti, Stiina, ja lue!" sanoi iso-äiti -- sur, sur, sur --

"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa," väitti Stiina ja antoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti tyttöä.

"No niin -- kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse -- voi seistä hiljaa? Mitä se on?"

Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti mursi puhetulva tiensä.

"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma."

"Mitä lorumaista se on Ulpukasta?" kysyi mummo äreästi.

"Niin mummo, siitä kertoi vanha Tarkki viime viikolla tuolla Pikituvassa, tiedättehän -- kun olin rohdinlankoja viemässä."

"Ne ovat vaan tuhmuuksia."

"No mitä tuo Tarkki retus sanoi?"

"Niin mummo, hän kertoi pitkän sadun Ulpukasta, miten kerran oli pieni tyttö, joka lähti metsään ja siellä tapasi hän Ahdin, joka vei hänen mukanaan -- ja laulun siitä oli hän kuullut laulettavan tuolla Tammisaaren lähellä."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kertoi siihen aikaan soutaneensa kerran Tammisaarelle ja kuulleensa sieltä niin, niin kauniin laulun että hän unohti kokonaan onkimisensa, sillä, katsokaas, mummo, hän oli soutanut sinne onkiakseen ahvenia, kertoi hän. Ja kuului niin kaunis soitto ja laulu metsästä, sanoi hän; mutta hän pelästyi, sillä hän luuli laulajan olevan meren neidon -- niin, siten luuli Tarkki; mutta niin kuuli hän tuon korean laulun Ulpukasta ja sen hän vieläkin muistaa."

"Noo, ja sitte?" kysyi iso-äiti innokkaasti.

"Oi, ei mitään muuta; mutta hän puhui prinsessasta, jolla oli ruunu päässään ja pitkät, mustat kiehkurat ja joka oli puettuna valkeisin vaatteisin, jonka hän kerran näki rannalla, mutta silloin Tarkki kätki itsensä pensaisiin ja oli siksi kun hän taas meni metsään -- ja sitte lauloi hän taas; mutta Tarkki pelkäsi niin, ett'ei tohtinut mennä hänen jäljessään; sillä ei se ollut oikea ihminen, mummo, vaan noita, niin Tarkki luulee."

"Vai niin."

"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." -- Ja nyt lauloi tyttö:

"Käy orponen metsällä paimenna Ja torvensa vuorilla kaikuu, Ja äänen hän kuulee laineilta, Siell' Ahdin kantelo raikuu. Äl' usko sä viettely-ääntä!"

"Kas niin on alku; mutta enempää en muista -- onhan se kaunis, hyvin kaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?"

"On kyllä," vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti totisena kirjastaan.

"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?"

"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että loilotat lauluja."

"Niin kyllä, se olisi parempi," kertoivat sekä äiti että mummo; jos kohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei saanut omaisiltaan.

Mutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä onnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana sanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi riveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä rohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti, vaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että hän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse Tarkki astui sisään.

"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla," sanoi Tarkki ja kopisteli lunta jaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.

"Jumalan rauha!" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: "Kas tuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta."

"Oi semmoisista ei mummo pidä väliä, vaan pienet lapset," vastasi Tarkki naurahdellen. Tarkki oli vanha soturi, joka oli saanut eron ja "eläkkeen" valtiolta, noin 32 killingin suuruisen kuukaudessa. Kesken kaikkia sanoen olisi hullunkurista nimittää sellaista pensionia "eläkkeeksi," ell'ei se samassa olisi surullista. Erään kenraalskan huviksi valmistetussa karkumarssissa oli Tarkki kompastunut kantoon ja murtanut kätensä niin pahasti, ett'ei hän enää mieheksi tointunutkaan, varsinkaan sitte kun luuvalo oli siihen lisäksi tullut. Tämä teki sen, että Tarkki vanhoina päivinään ei kyennyt työhön, vaan hänen täytyi käydä leipäpalojaan pyytämässä mieron tiellä. Mutta Tarkki oli myös retus, niin kuin mummo sanoi; mutta iloinen, suuttumaton retus, joka huvitti monta, vaan ei käynyt vaivaksi kenellenkään. Hän oli seudun jokapäiväinen sanomalehtihenkilö, joka asetti somaan sopusointuun sanomalehden kaikki värit, valkoisen, harmaan ja punaisen. Vanha Tarkki tiesi kaikki ja mitä hän ei tiennyt, sen hän sommitteli, miten parhain taisi.

"Kas niin, Jumalan rauha! miten paljo kello on?" virkkoi vanha mies, katsoen ympärilleen iloisilla "pullakkasilmillään," niin kuin Stiina sanoi. "Mummo näyttää niin miettivältä -- hm, eivätkös rohtimet kestä?"

"Kestävät kyllä, Tarkki", myhäili muija, joka oli päättänyt kohdella vierastaan tylysti, mutta jonka oli mahdotonta estää hymyään, nähdessänsä suopean hulluttelijan ahavoituneen naaman ja pullakkaat silmät.

"Kuulkaas, kun tiedän uutisiakin, Uudessatalossa on vieraita, pitkä herrasmies"

"Vai niin, kuka hän lienee?"

"Niin, kas siinä pulma, mutta vanha Tarkki tietää sen kyllä -- se on proviisori Upsalassa, proviisori tai professori tai jotakin sinnepäin, jonka on määrä opettaa kapteenin poikaa, sillä nyt ei hänen oppinsa riitä muka."

"Vai niin, aikooko hän niin; voi toki kuinka rikkaat maksavat lapsistaan."

"Niin kyllä ja oppineita pitää kaikista nykyään tulla; niin ei ollut ennen muinoin ja kelpo kansaa silloinkin oli -- hä, hä -- kapteeni ei ollut tuhma hänkään. Minä muistan hänen vänrikki-ajoiltaan Saksassa ja Norjassa; hän oli mies täynnä henkeä ja elämää! Tulkaa, pojat, sanoi hän, hakatkaa päälle, sanoi hän, kuin hiiden pojat, sanoi hän, ja me menimme. Mutta, kas pojasta pitää tulla oppinut mies, hänestä poikaraukasta, ja pitää pakata hänen päähänsä kaikenlaista, josta ei mitään hyötyä ole."

"Tottakai siitä hyötyä on," keskeytti Aapo Pietari katsahtaen kirjastaan.

"Kuulkaas vaan, muna on viisaampi kanaa" nauroi Tarkki. "Niinkö sinä arvelet poikanulikka! Tahtoisit ehkä lukea kapteenin luona, mitä? Kenties piankin kyllästyisit siihen herttaisuuteen -- hä."

"Oi, hän on oikein hurmaantunut kirjaansa," sanoi mummo; "jospa niin olisi Stiinankin laita mutta häntä ei saa muuten lukemaan kuin pakolla."

"Vai niin, kyllä hän siitä paranee."

"No ehkäpä. Minkä näköinen tuo proviisori oli?"

"Niin, hän oli pitkä pulska herra, tukka lyhyeksi leikattu niskasta ja käheröitty otsalta, ja minä ajattelin itsekseni: miltähän sinä juuri näytät kapteenin rinnalla -- sillä kas kapteeni ei rakasta koreutta nyt enempää kuin silloinkaan kun rouvansa eli; mutta muutamaa vuotta sitä ennen oli hän oikeen korea; mutta sitte hylkäsi hän kokonaan koreuden."

"No ei hän suinkaan keikaile, Jumala nähköön. Mikä oli tuon herran nimi?"

"Joka sen tietäisi. Mutta kyllä sen saatte kuulla vastaisuudessa."

"Mutta, rakas Tarkki, laulakaa tuo laulu Ulpukasta," pyysi Stiina.

"Oi, ei lapseni! äijän on tänäpäivänä äänikin sorruksissa. Kuulkaas, olitteko kirkossa eilen?"

"Minä olin," vastasi äiti.

"No, enkö minä vetänyt nuottia niin pitkälle, että lukkari oli vähällä tukehtua?"

"Vai niin, oliko se Tarkki, joka niin tavattomasti huusi siellä alapäässä kirkkoa?"

"Niin oli; minä löin vetoa venyttääkseni pitemmältä kuin lukkari ja Virtanen, lukkari, kiukustui niin, että olisi lyönyt minua -- sillä katsokaas, se tiputtaa hänen kunniaansa, jos joku pitäjässä laulaa paremmin kuin hän; mutta kas hän ei tuntenutkaan vanhaa Tarkkia, joka niin monta kertaa on laulanut virttä sotaväen rukouksissa ja laulaa paremmin kun viisitoista lukkaria arkkihiippakunnassa."

"Se ei ollut kauniisti tehty, Tarkki," muistutti mummo.

"Vai niin, no, eihän se aivan pahastikaan ollut, sen mukaan kuin minä ymmärrän; se oli Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, vanha mummo. -- No, Antti Pietari, älä siinä istu ja tuijota kirjaan, menehän hakemaan puukalikoita, että näemme puhella."

Poika totteli, sillä hän oli todellakin laiminlyönyt tehtävänsä ja unhottanut kaikki risaisen kirjansa tähden.

"Jumala yksin tietää, mitä tuosta Antti Pietarista tulee, hän on laiha säippärä ja köyhä eikä ole hänellä vähintäkään halua työhön, hän poimii vaan kiviä ja kukkia ja lukee kirjoja missä vaan saa niitä kynsinsä ja sanoo minulle: mummo, kunpa sentään osaisi latinaa -- eikö mummo osaa latinaa vähääkään? kas hän on kuullut, että latina on niin hyvää."

"Niin, se on papin työtä," muistutti Tarkki.

"Mutta se ei mitenkään käy laatuun; pojasta tulee heittiö, raukka koko elinajakseen."

"Niin, se tulee siitä, että hän tahtoo lukea," jatkoi pikku Stiina erityisellä äänenpainolla, varmaankin sentähden, että se jotakin vaikuttaisi.

"Oi, kaikkia voi olla joko liian paljo tai liian vähä; hän on liian paljon, sinä liian vähän kiintynyt kirjaan -- siinä vika. Oi, niin ei taida Erkin tuolla olla aivan parasta; isänsä jankuttaa ja toruu; mutta poika ei tahdo -- ja niin on hänen täytynyt tehdä viimeinen koetus, ottaa koulumestari taloon. Semmoista turhamaisuutta! Jos pojasta ei ole kirjamieheksi, niin tulee hän kai muutenkin toimeen, paras kaikista on, että hänellä on talot ja majat, ett'ei isän kuoltua joudu puille paljaille. Ei, mutta kas, hänestä pitää tulla herra ja sitävarten häntä koulutetaan; sillä hän on, Jumala nähköön, herraväen lapsia ja niistä täytyy kaikista tulla oppineita muka, olkoon niin Jumalan tahto tai ei. Totta meidän Herramme tuommoisia ymmärtää, mutta sille ei voi mitään, että luo herrasväen lapsen semmoiseksi, joka ei voi lukea ja köyhän lapsen taas semmoiseksi, jonka päähän pystyy kaikki. Sitä ei voi auttaa, mutta kuitenkin annetaan herrasväen lapsille oppia ja köyhän lapsi jätetään tiedottomuuteen, näyttääksemme meidän Herrallemme ett'ei se ole vaan me, jotka muodostamme ihmisiä."

"Voi, kuinka synnillisesti te juttelette."