Part 5

»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman enkeli... Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»

»Merkkiä?... mitä merkkiä?... missä?... pihtipielessäkö?... vertako?»

»Verta, verta... ellei ole merkkiä — kaulassa.»

»Kaulassa?... Varjelkoon!»

Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi sieltä jotakin tulevaksi.

»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.

»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan... koirillekin.

Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.

Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.

* * * * *

Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt — jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!

Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.

»Seh, Musti—syö!»

Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä — nyt tai ei koskaan.

Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.

Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.

Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon, mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä, mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan lämpimän, punaisen viivan.

»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille — veromerkki, Musti, Musti... älä pelkää — älä pelkää!»

Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän tämmöisen teit?

»Musti, pieneni... enhän se minä... nehän ne... Voi, Musti, rakkaani... älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia — aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme, kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua, nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut sisältönsä siihen ympärille.

Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään edellisten jälkeen.

— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti... tosia ovat ääniä. Kohotkoot viimein tuonne ylös...jos siellä jotakin kuulijata lie, — miettii synkkänä uskon mies.

Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui surullisista aatoksistaan.

»Seh, Musti — mennään jo... Oih!... sehän onkin...»

Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli niin väsynyt, että melkein horjui.