Chapter 8

KERTTU: On. Me olemme kaksin. Ei kukaan näe meitä. Ei muut kuin yölamppu. Tunnetko sinä sen ruusunpunaisen valon? Sulje silmäsi -- ja minä kuiskaan sen sinun korvaasi: jää tänne aamunkoittoon asti!

GRANSKOG: Minulla ei ole tahtoa enää.

KERTTU: Niinpä olen minä sinun tahtosi, istu ja iloitse! Tahdotko sinä viiniä? Se on myrkytettyä, mutta mitä se tekee. Rakkaus on myrkyttänyt meidät, miksemme voisi me myrkyttää rakkautta! Huomenna tahi ylihuomenna, kerran me kuolemme kuitenkin. Miksemme voisi kuolla rakkautemme yönä.

GRANSKOG: Kuolkaamme!

KERTTU: Odota, et sinä noin saa kuolla! Ruusu rinnassa pitää sinun elämästä erota. Kas noin. Ja nyt!

GRANSKOG: Maljasi, Gertrud!

KERTTU: Maljasi, Viktor! Pohjaan!

GRANSKOG: Pohjaan! (Juovat.)

KERTTU: Ennen aamunkoittoa me olemme kuolleet.

GRANSKOG: Siis yksi autuuden yö!

KERTTU: Ja tuskan. Tule ja suutele minua.

GRANSKOG: Minun nuoruuteni morsian!

KERTTU: Sinä paha, paha poika, miksi tahdoit sinä kuolla yksin?

GRANSKOG: Sinä hyvä, hyvä tyttö, niiksi tahdoit sinä minua seurata? (Suutelevat. Ovikello helähtää.)

KERTTU: Se on Alli.

GRANSKOG: Herra Jumala!

KERTTU: Hän on varmaan myöhästynyt junalta. Hän ei saa nähdä sinua. Minä menen häntä vastaan. (Menee ja palaa hetken päästä takaisin kirje kädessä.) Se oli vaan joku vahtimestari. Mitä on maailmalla minulle vielä ilmoitettavaa? (Aukaisee kirjeen ja vaipuu parahtaen nojatuoliin.)

GRANSKOG: Mitä se on?

KERTTU: Hän on kuollut.

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm. Tunti sitten. Halvaukseen.

GRANSKOG: Tänä yönä tekee siis kuolema heinää.

KERTTU: Hän tahtoi kuolla meidän kanssamme. Viktor! Minne sinä menet?

GRANSKOG: Hyvästi Gertrud!

KERTTU: Älä jätä minua yksin! Älä jätä minua. Minua niin pelottaa.

GRANSKOG: Meidän täytyy nyt erota.

KERTTU: Täytyykö meidän nyt kuolla? En minä uskalla kuolla yksin. (Parahtaa äkkiä.) Tuossa hän on!

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm! Etkö sinä näe häntä. Hän seisoo meidän välillämme.

GRANSKOG: Sinä hourit. Katso ylös, ei täällä ole mitään.

KERTTU: Se oli siis hänen varjonsa. Minä näin hänet niin selvään, Viktor: kumpi meistä on hänet murhannut?

GRANSKOG: Murhannut?

KERTTU: Kun hän ei saa kuolemassakaan rauhaa. Kumpi meistä on tehnyt hänet hulluksi?

GRANSKOG: Ei kumpikaan. (Ottaa lippaan taskustaan.) Täällä on hänen hulluksi tekijänsä.

KERTTU: Se oli siis totta?

GRANSKOG: Oli. Sinun luvallasi, Gertrud.

(Pistää paperit kynttilän liekkiin.)

KERTTU nyykähyttää päätään.

GRANSKOG: Hän oli hyvä, mutta heikko.

KERTTU: Niin, niin. Mitä te sanoittekaan? Minä en oikein kuullut. Ai, te tahdoitte sanoa hyvää yötä. Niin, niin. Minuakin tuntuu väsyttävän. Paljoko kello on?

GRANSKOG: On jo myöhäistä.

KERTTU: Hyvästi, kiitos käymästä. Missä Alli mahtaa olla, kun hän ei tule jäähyväisiä sanomaan? Minä käsken hänet tänne?

GRANSKOG: Alli on poissa.

KERTTU: Aivan oikein, Johan Wilhelm nukkuu jo. Minun täytyy myös mennä nukkumaan. Hyvästi, lanko! se on hauskaa, että meistä on tullut näin hyvät ystävät. Muistatteko? Meillä oli ennen aina pientä kinaa. Jaa, jaa, älkää kieltäkö sitä.

GRANSKOG: Hyvää yötä, Gertrud.

KERTTU: Hyvää yötä. Maiju tulee teitä eteiseen valaisemaan. (Menee alkooviin.) Johan Wilhelm! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.