Chapter 2

Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää.

_Väinämöinen_ istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla puolellaan seisoo _Ilmarinen_ vasara kädessä, toisella _Lemminkäinen_ sota-asussa. Aho täynnä _Kalevan kansaa_. Etualalla yksin _Marjatta_, suuren hongan juurella.

Mutta eivät ainoastaan ihmiset, vaan myöskin koko suuri luonto on saapunut Väinämöisen soittoa kuulemaan. Siinä _Metsän_, siinä _Veden_, siinä _Ilmankin_ väki. Ylinnä taustassa näkyvät _Kuutar_ ja _Päivätär_ lankojaan kehräten.

Esiripun kohotessa kajahtelevat viimeiset kaiut Väinämöisen kanteleesta.

VÄINÄMÖINEN: Päivä jo maillehen menevi yli suuren Suomen niemen, illan on punerrus puissa, vesillä hämärän verkot. Tullut on eloni ilta, mennyt voima Väinämöisen, sammunut sytö sydämen, kielen kannin kangistunut. En minä väsynyt ennen laulun nuoren laulannalta, nyt olen väsynyt, vanha. Aika on laulajan levätä.

KANSA: Nuoret on virret Väinämöisen. Katso: kansas kuuntelevi. Laula Väinö!

VÄINÄMÖINEN: Laulaisin ma, jos ois aiat niinkuin ennen, sormi soitti sankar'töitä, sydän suuria uneksi. Näinp' on nuorna. Valkopäänä, hämärien hämmetessä, tupa mielehen tulevi, tuvan alla armas niittu, niittu maata matkamiehen, keto laulajan levätä.

KANSA: Väinökö väsynyt, vanha? Kansa työtäs kaipoavi.

VÄINÄMÖINEN: En ole minä ikuinen kuin on Luonnotar emoni. Kerran on kesä tuleva, kun on kuollut Väinämöinen, linnut laulavat lehossa, minä Kalman kartanoissa. Nuo kun aatokset tulevat, silloin maatani murehin. (Painaa pään käsiinsä.)

VANHA MIES: Kuka silloin tiedot toisi, kansan kohtalot sanoisi?

NUORI MIES: Kuka vasten vainolaista johtaisi Suvannon joukot?

NUORI NAINEN: Kuka käet kukutteleisi?

VANHA NAINEN: Kuka kaatais kontiomme?

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen): Yhä kasvaa kaupin voima Osmon peltojen perillä, miehet vierahat melovat Suvantolan virran suilla. Ruotus ruotsien kylässä kohottavi kokkoansa, juutit turkuja tekevät, saksat maita matkoavat; viel' on valta Nougoroodin iskevi idästä meitä, konsa kalvoin, konsa kaupoin, konsa naisin naurusuisin. Kestääkö Suvannon saari tyrskyjä ajan tulevan?

KANSA (polvistuen): Kyyneleet valahtelevat Väinön poskelta vetehen -- nyt on maassa tuskan tunti.

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen): Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, kyynelteni poimijata alta selvien vesien?

KANSA vaikenee.

VÄINÄMÖINEN: Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, virteni virittäjätä tuskissa ajan tulevan?

KANSA: Selitä sanasi, Väinö! Emme ymmärrä sinua.

(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)

KANSA: Katso Väinö! Kyyneleesi Sotkottaren poimimina.

VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen): Munko murhekyyneleeni helmiksi heristyneinä? Kiitos Luonnotar emoni! Jo nyt tunnen tutkelmani. Aatos uusi aukeaapi sielun silmäni etehen, sana ankara samoopi sydämeni syövereistä, syvä niinkuin kuolon kuilu, pyhä niinkuin päivän koitto: _Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät_. (Äkkiä kansan puoleen kääntyen.) Kansani kalevalainen! Katso, kuink' on viisas luonto. Synkimmät sydänsurumme heristyvät helmilöiksi, mustimmat murehen päivät päättyvät iki-iloihin. Ei ollut minulle saita Luoja suodessa suruja, en ole ahne antamahan päärlyjä ilon ihanan -- ota kansani Kalevan, ota Väinön onnen helmet, ota kaikki, muuta ei mulla antamista päivien vastaisten varalle.

(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)

ILMARINEN: Heitit helmesi koreat?

VÄINÄMÖINEN: Tuntekohot lauluniekan!

LEMMINKÄINEN: Hyvin teit, hyvin osasit. Noin oisin minäkin tehnyt.

KANSA: Anna vielä, anna vielä, heitä helmiä enempi!

VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Helmet he tajuuvat kyllä, eivät mielen murheitani.

(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)

HÄMÄLÄINEN: Helmyet Hämettärelle!

KARJALAINEN: Kaunihimpi Karjalatar.

HÄMÄLÄINEN: Tahdotko sotisavuja?

KARJALAINEN: Tahdon tietä tapparalle.

(Riitaan yhtyy muita. Huutoa ja rähinää. Kansa jakautuu kahtia; miekat paljastuvat.)

VÄINÄMÖINEN: Miks rähinä miekallinen luonnon suuressa salissa?

KANSA: Väinö riidan ratkaiskohon!

(Helmirihma saatetaan takaisin Väinämöisen käteen.)

VÄINÄMÖINEN: Sano, Seppo Ilmarinen, kelle nää heleimmät helmet?

ILMARINEN: Yks oli impi ylpeyttä, kenokaulan kantajata, koko suuressa suvussa. Pois on mennyt Pohjan neiti, maiden kuulu, vetten kukka, häntä aattelen alati. Anna helmes, kelle tahdot!

VÄINÄMÖINEN: Suru urholle sopivi. -- Noh, sie lieto Lemminpoika tietänet sanan sitovan: Kuka Suomen kukkapäistä tääll' on muita muhkeampi?

LEMMINKÄINEN: Kauniit on minusta kaikki; tuo kaunis tulen valolla, tämä päivän paistehella, kolmas pilkkoisen pimeessä -- miten milloinkin, näetkös.

VÄINÄMÖINEN (hymyillen): Ahdin tuumat tunnetahan, -- kelle nyt koreat helmet?

KANSA: Itsepä valitse Väinö joutsenparvesta parahin!

VÄINÄMÖINEN (hetken mietittyään): Muistan, kun murehissani kerran astelin ahoja, puuttui kielet kanteleesta, ilo laulajan elosta, näin minä immikön aholla, kultakassan kankahalla, sain hältä anelemahan: »Anna impi hapsiasi kieliksi ilon ikuisen!» Antoi impi hasta viisi, viisi kuusi kultahasta, siit' on kielet kanteleessa, ilo laulajan elossa. Hälle helmeni sopisi. Ollut lie Hämehen impi?

HÄMÄLÄISET vaikenevat.

VÄINÄMÖINEN: Taikka kaunis Karjalatar?

KARJALAISET: Kassat on tummat Karjalassa.

HÄMÄLÄISET: Liinaiset Hämehen linnut.

VÄINÄMÖINEN: Kenp' oli neiti kultakassa?

HÄMÄLÄISET: Ei meidän maan väkeä.

KARJALAISET: Eikä meidän.

VÄINÄMÖINEN: Merkillistä.

ERÄS NAINEN (joka on hetkisen syrjästä Marjattaa tarkastanut): On täällä osaton tyttö, joll' on kassa kullankaunis.

VÄINÄMÖINEN: Tyttö tänne tuotakohon.

MARJATTA (saatetaan Väinämöisen eteen): Minne te minua viette?

VÄINÄMÖINEN: Tunnen impeni aholta. -- Älä pelkää kaunis tyttö! Mi nimesi?

MARJATTA: Kotona mua Suomettareksi sanoivat -- Marjataksi muilla mailla.

VÄINÄMÖINEN: Kussapa kotisi tyttö?

MARJATTA: Mierolla minun kotini.

VÄINÄMÖINEN: Miks vapiset? Lähemmä astu! Muistatko minua vielä?

MARJATTA: En.

VÄINÄMÖINEN: Etkö?

MARJATTA: Ajatukseni harhaavat sinisaloilla -- Antakaa minun jo mennä!

VÄINÄMÖINEN: Ota ensin onnen helmet!

MARJATTA: Ei, ei helmiä minulle -- karkea poloisen paita.

VÄINÄMÖINEN: Minä sun käärin kultavöihin, silkkipantoihin sitelen.

MARJATTA: Orpo olen, osaton tyttö --

VÄINÄMÖINEN: Olet laulajan ihanne. Istu impi vierelleni.

(Vetää Marjatan vierellensä.)

Vilusta värisit kauvan, onnen nyt välkkeestä värise!

(Ripustaa helmet hänen kaulaansa ja suutelee häntä otsalle.)

Katsokaatte miehet, naiset, Kanteletarta Kalevan! Hänpä se hivuksillansa lohdutti sydänsurumme yksin illoin istuessa; hänpä myöskin nosti riemun raikumahan Karjalan kevätkisoissa, karhun kun peijaiset pidettiin, taikka häitä tanssittihin. Tuntenet omasi kansa, tervehtiös tuttuasi!

KANSA: Terve laulajan ihanne, terve kaunis Kanteletar!

VÄINÄMÖINEN: Valon on valta Väinölässä. Valon me lapsia olemme. Tässä luonnon suuren nähden, iltana pisimmän päivän, vannokaamme vala ikuinen aina palvella Panua, ajatella aurinkoa näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla! Vannokaatte!

LOUHI (näkymättömänä): Vannokaatte!

1:NEN MIES: Kuulitko?

2:NEN MIES: Kuka saneli?

3:S MIES: Selkäni kylmäksi karahti!

4:S MIES: Hui, miten hampaani lokattaa!

VÄINÄMÖINEN: Kuulittenko kuin sanelin: Aina palvella Panua, ajatella aurinkoa. Vannokaatte!

LOUHI (kuin edellä): Vannokaatte!

1:NEN MIES: Se oli ääni kuolon ääni. Vannokoon, ketä haluttaa!

2:NEN MIES: Ei minua.

3:S MIES: Eikä mua.

4:S MIES: Tunnen jo hajua kalman.

KAIKKI: Auta, vanha Väinämöinen! Tääll' on Lempo leikkimässä.

VÄINÄMÖINEN: Kautta kaiken luomakunnan, kautta tietoni pyhimmän, liet Lempo, esihin astu, liet Mana, manalle joudu!

LOUHI (lappalaisen noita-akan hahmossa astuu esiin): Terve, vanha Väinämöinen! Vieläkö minua tunnet?

VÄINÄMÖINEN: Pois katala silmistäni!

LOUHI: No, noh, ei niin nopeesti! Miksi niin minua säikyt?

VÄINÄMÖINEN: Mitä tahdot?

LOUHI: Tahdoin nähdä taasen kansoa Kalevan. Tässähän ko'olla kaikki, tässä piiat, tässä poiat, tässä koko Jumalan luonto, myöskin vanha Väinämöinen oman siippansa sivulla -- terve teille Suomen suuret!

LEMMINKÄINEN: Verta miekkani janoopi. Salli, Väinö!

LOUHI: Katso, Kaukokin korea! Kiitos viime käynnistäsi. Siinä vasta mielen miesi. Näki kerran käydessänsä Pohjan peltojen perillä, varesten ruista syövän, talon viljan talloavan heti Kauko keinon keksi: Isännältä pään pudotti, nosti seipähän nenähän. Ei varekset siitä asti syöneet Pohjolan ruista.

VÄINÄMÖINEN: Se oli sotien aika. Nyt on aika rauhan aika.

LOUHI: Olet varsin oikeassa. Eläkäämme siis sovussa, rauhassa rakastelkaamme kuin yhden emosen lapset, sukulaisin, suukotellen. Miksi miekka?

VÄINÄMÖINEN: Jos tulit sovun tekohon, kera käyös juhlimahan, saavuitko sanasotahan, pois paha pakene meistä!

ILMARINEN: Tuonko Turjan käsket juhlahan keralle!

LOUHI: Kuinka, kullainen vävyni? Häpeetkö anoppiasi? En ma silloin Turja ollut, kun kosit tytärtä Pohjan, kynnit mulle kyiset pellot, Sammon taitavan takelit lapseni lunastimeksi. Toisin silloin sanat sulivat: »Pohjan ehtoisa emäntä!» »Armahin anoppimuori!» »Louhi, sie laveakämmen!» -- Kuinka niin korea eukko nyt jo Turjaksi turistui?

ILMARINEN vaikenee.

VÄINÄMÖINEN: Itse sen tietänet parahin, tiedät taistosi sokean vasten päivän valkeutta, vasten kansoa Kalevan.

LOUHI: Ohoh, sie vanha Väinämöinen! Tahdot sie tarinan kuulta Lapin laajoilta periltä, mailta kyntämättömiltä? Louhi oli Pohjolan emäntä Turjan tunturin takana, tuntija tuhannen petran, haltia sadan majavan; meri antoi, metsä myönsi, kansa kauniisti kasusi. Tuli miehet muukalaiset mailta päivän paistamilta keihäs kiljuva kädessä, mielessä halu vetävä, himoitsivat hirviämme, katselivat kaunojamme, veivät riistamme veroina, kassapäämme kaupan päälle -- viistohon venähti silmä, ennen suora, suon urohon, polvi lynkäksi lysähti, synkäksi sydän iloinen, sylkäsivät Suomen urhot Lapin miehen nähdessänsä.

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen): Synkkä on satu Lapista. Paljon voisi toisin olla.

LOUHI: Mutta kosto on tuleva. Katso talvistaivahalle, näet pohjaisen palavan, tiedätkö, mitä sinulle kertoo ne tuliset kirjat: »On tuleva Osmon turma, Väinön on kunnia katoova, laulu mailta lankeava. Vieras on lyöpä Suomen urhot, naurattava Suomen naiset, kahlehissa Suomen kansa alla armon muukalaisen, alla vierasten jumalten polkevi isäinsä maata!» Kuule kostoni sanoma Lapin lasten tanterilta.

VÄINÄMÖINEN: Kuulen ämmän ärjyväisen. Ei minua peloita peikot. Vielä seisoo Suomen saari vasten vaahtoja ulapan, laulaa Väinön laaja kansa laulua ikuisen luonnon, tuopi uhreja Ukolle, maan ja metsän haltioille. Viel' on elossa itse, vaka vanha Väinämöinen, tuki sulhojen Suvannon, vahti neitten valkeuden, tiedän ohjata omani, suojata Suvannon rauhan, niin säilällä kuin sanalla taikka laulun taistelolla. Saattaos tämä sanani Lapin lasten tanterille.

LOUHI: Sanasi perille saatan. Toki virka viime lause: Lienet suoja Suomen miesten, vahti neitten valkeuden, miksi et ohjannut omoas, suojellut Suvannon neittä Ruotsin rautaisen sylistä?

VÄINÄMÖINEN: Mitä tarkoitat?

LOUHI: Hah, hah, hah! Kysy tältä impyeltä, jota sä polvella pitelet, kuka on sulhonsa sorea tuolla puolen Lemmenlahta?

VÄINÄMÖINEN: Kaunis on Suomen Kanteletar, häntä polvella pitelen, ei hän etsi maan iloja, etsivi taivahan iloja.

LOUHI: Terve kaunis Kanteletar! Anteheksi, luulin sua Ruotuksen sylitytöksi.

VÄINÄMÖINEN: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, -- herjaatko hävytön Louhi Kanteletarta Kalevan?

LOUHI: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, -- kysy tältä impyeltä, kenen lasta kantaa hän povensa alla? (Marjatta hätkähtää kuin kyyn purema.) Noh, miksi punastut pulmu? Ethän liene ensimmäinen, ken joutui revon ritahan.

VÄINÄMÖINEN: Vastaa hänelle, vastaa! Puhu, uskomme sinua. Valkea olethan?

LOUHI: Vastaa! Nukahitko nurmen päälle kerran ruotsien kylässä? Nousiko mäeltä marja? Valahtiko vatsahasi? Tuliko häpeä, tuska? Puhele ihana pulmu: katso, kansa kuuntelevi.

MARJATTA suurimman tuskan vallassa vääntelee käsiään.

KANSA: Vastaa hänelle, vastaa!

MARJATTA (itkuun purskahtaen): Totta hän puhuvi, totta!

(Riistää helmet kaulaltaan ja karkaa metsään. Ukkonen jyrähtää, ilma pimenee, luonnon väki katoaa, kansa juoksee hätääntyneenä eri haaroille. _Louhi_ pois pilkkanauruun rähähtäen.)

KANSA: Voi, voi Kanteletarta Kalevan!

VÄINÄMÖINEN (syösten alas kummulla): Vielä en mies manalle jouda. Valo on tuotava takaisin. (Kädet taivasta kohden ojennettuna.) Valon hankin Väinölälle vaikka Hiiden hinkalosta. Vahvista Jumala miestä! Nyt on Suomen suurin taisto!

Esirippu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ilmarisen paja vuoren rinteessä. Vuoren solasta perällä käy polku yli näyttämön. _Ilmarinen_ itse häärii ahjon ääressä. Kansaa kaikenlaista palkeita painamassa.

ILMARINEN: Nouse poika katsomahan, joko yöhyt valkenevi?

PAJAPOIKA (nousten vuorelle): Kaikki on peitossa pimeän. Siellä täällä vuorten päällä vain on kaukainen kajastus lienevät kylätulia.

ILMARINEN: Painakaatte palkehia, painakaa paljoa kovemmin, jotta nousis liekkilippu Ilmarin sepon pajasta, kohoaisi korkealle, kertoisi suurihin kylihin: »Takoen surevi Seppo, työtä tehden sankar'kansa.» Painakaatte!

(Säkenet tuprahtavat kattotorvesta. Näyttämö valkenee hetkeksi.)

KANSA: Painaisimme, -- kädet on verissä kaikki.

ILMARINEN: Katso poika ja tähystä, eikö koita koi-jumala?

PAJAPOIKA: Yhä yöpyvi enemmän. Vuoret on pimeessä kaikki. Sieltä täältä puiden päältä vain tulonen tuikahtavi -- lienevät pajatulia.

ILMARINEN: Painakaatte palkehia, koettakaa kovemmin vielä, ettei sammu veljessavut Suomen sinisalossa. Ystävät hyvät on yössä, veljet vaivassa parahat. Painakaatte!

(Säkenet tuprahtavat ja sammuvat jälleen.)

KANSA: Painaisimme, -- kivet kasvaa kantapäihin.

ILMARINEN: Katso poika, katso poika, sihtaa silmin ynnä korvin, läpi yön, hämärän halki ammu nuolet aavistuksen: Eikö voita päivän valta?

PAJAPOIKA: Nyt en näe kättäni etemmä. Yö on yllä, yö on alla, välillä pilkkoinen pimeys. Korvet vain autiot kohisee, huutelevi huuhkalinnut -- huu, minä pelkään ja vapisen!

(Juoksee alas vuorella. Kuuluu huuhkajan ääni.)

ILMARINEN (itse palkeen tankoon tarttuen): Painakaamme palkehia, painakaamme miehet, naiset, sekä poiat puol'ikäiset että naiset neielliset, painakaamme, -- ettei sammu Luojan soihtu pinnalta maan pimeän. Tulisi Tuonen yö ikuinen, katoaisi kaikki kaunis, laulu, maine, lempi, lämpö, jumalat, ihmisyys, isänmaa, kunto, kunnia, siveys, sääli -- tuntehet pyhimmät -- kaikki jääksi jähmettyisi. Painakaamme!

LOUHI: Se oli suur' ajatus. Olet taitava takoja. (Huoaten.) On sinusta ilo emolle. Mullakin on poika muuan. Ottaisitko oppihisi?

ILMARINEN: Otan, jos jumalat ottaa. -- Toki nyt turhilla puheilla mua älä enempi häiri. Voisin toimeni unohtaa.

(Heittää takomisen ja ryhtyy palkeita painamaan. Hetken äänettömyys.)

LOUHI: Sull' on poika?

ILMARINEN: Ei.

LOUHI: Elähän -- ei sukusi jatkajata?

ILMARINEN: Ei.

LOUHI: Kelle siis kuutasi kuvailet?

ILMARINEN: Sanoin jo sulle: Taon kuuta kansalleni.

LOUHI: Kansa vaivas palkitsevi?

ILMARINEN: Palkitseeko? Ei palkitse? En ole tullut tuumineeksi.

LOUHI: Sinä siis kansaasi rakastat?

ILMARINEN: Rakastanko? Kysymys sekin! Kuka ei kansaansa rakasta?

LOUHI: Mutta miksi?

ILMARINEN: Miksi? Siksi, -- siks ett' onpi se omani.

LOUHI: Omas on lehmä, lammas, koira: miksi kansaasi rakastat?

ILMARINEN: Siksi, siksi, -- ett' ovat he ihmisiä.

LOUHI: Ihminen Venäehen mieskin ynnä saksa, juutti, ruotsi: heille et kuutasi kuvoa.

ILMARINEN: Heillä ei valoa tarvis.

LOUHI: Ei ole tarvis täälläkänä.

ILMARINEN: Eikö? Katso kaameutta!

LOUHI: Totutaan pimeytehenkin.

ILMARINEN: Sen varsin valehteletkin. Ei totu Suvannon kansa ikänänsä yön iloihin.

LOUHI: Tunne et kansoa Suvannon. (Kuuluu kaukainen tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.) Etkö kuule? Tanssitahan! Kansa ei valoa vaadi.

ILMARINEN: Ehkä on hän oikeassa? Ehkä turhia uneksin? Ehk' ei muut valoa vaadi kuin ma yksin? Aatos synkkä! Mit' olen ma? Pisara olen, jyvä joukossa tuhanten -- voinko maailman valaista?

LOUHI: Heitä jo unelmat herjat yön erakko yksinäinen! Tunne et yön lumousta. Yöllä on armahat kiharat, yöllä rinnat riemun-täydet.

ILMARINEN: Viikon jo taoinkin. Taidan olla jo väsynyt varsin. En ole yöhön yhdeksähän silmän täyttäni levännyt. Siellä muut iloa lyövät. Oi, uni, jumalten lahja!

LOUHI: Tulkatte hämärän neiet, loihtikaa yön lumoja etehen erakon silmän!

(Ilmarinen nukkuu. Näyttämö Pimenee. Yön tytärten tanssi.)

LOUHI (varastaa viimeisen hiilen ahjosta): Tulikukko, kultahelkka, elä nyt kiekaise kovasti, ettei Seppo selkiäisi minun viedessä sinua orrelle yön ikuisen, Sariolan salvoksille. Siellä kieku kyllältäsi, valkattele vallaltasi.

(Poistuu. Tanssi taukoaa. Ilmarinen herää.)

ILMARINEN: Kiusaaja! Kuka oletkin? Viet uron jäsenten voiman, loihdit kummia kuvia sieluni kuvastimehen. Hän on poissa. -- Valkeani, kuinka voin sinut unohtaa? Palkehia painamahan! Mitä? Missä on tuleni? Sammuiko jumalan soihtu? (Vaipuu maahan.)

VÄINÄMÖINEN (tulee): En minä suruja pelkää enkä hengen taisteloita, pelkään päivän harmautta, ikävyyttä illan pitkän. Kun istun kotona yksin, tuijotan tulisijahan, joss' on hiilet hiiltynehet, silloin mailla mairehilla ajatukset ailakoivat, muistan muinaiset iloni, kuulen kullaiset käkeni, näen kasvot kannel-neien, muistan Marjatan ihanan.

ILMARINEN: Olin miekin miesi ennen, pantu karjan paimeneksi, minä karjani kadotin, heitin suohon hellikkini. Oli minulle annettuna aarre kultainen kätehen, pivo pieni päärlylöitä, toinen helmiä hyviä: näin mä linnun lentäväksi, aukaisin käteni auki, tuota taivaalta tavotin, helkähti kädestä helmet, pärskähti koreat päärlyt.

VÄINÄMÖINEN: Löis rakehet, myrsky mylvis, jyräisi jumalan ilma, maa palaisi, taivas pyöris, alkulähteet ammentaisi tulta ja tulikiveä -- silloin tietäisin tekoni. Vaan tämä ikuinen yöhyt, tämä mieleni masentaa. Tulen tunnen suonissani -- ketä vastahan vasamoin? Louhtako? Mikä on Louhi? Varjo, valhe, hengen halla, virvatuli suon selällä -- kussa on kotosijansa? Pohjolassa? Niin sanotaan. Meillä Suomen tietäjillä tuosta on paremmat tiedot: Siinä suuressa sodassa, jossa Sampo ryöstettihin, poltettiin tupakin Pohjan, kaattiin kaikki Pohjan kansa. Siitä asti Pohjola on siellä täällä, vesissä ja vetten päällä, maassa, puussa, kuolleen luussa, itse ihmisen lihassa -- kussa nyt Pohjola Suvannon? Missä piilo Suomen päivän?

ILMARINEN: Turhuutt' on ilot ja tuskat, turhat taistot miehen mielen, turhat luonnon luomisriemut, turha ihmisen elämä. Puu, miksi norosta nouset? Siemen, miks sikiät maassa? Miks lennät, inehmon aatos? Kuolo kuitenkin tulevi. Sammukaa salamat hengen, ehtykää elämän maidot, kaikki, kaikk' on meiltä mennyt --

VÄINÄMÖINEN: Kuljen maita, kuljen soita, kuljen synkkiä saloja, tuvat tummat kaikkialla, kasvot kuoleman kalumat, kaikki katsovat minuhun, lapset juoksevat jälestä, vaimot vaatehelmoissani rukoellen, ruikutellen -- jumala olenko, että isken tulta kynnestäni? En tätä enempi kestä. Avaruudet oudot, uudet henkeäni ahdistavat, äärettyys joka taholla auta Ukko poikoasi taikka pääni halkeavi.

ILMARINEN: Kuka siellä yksin yössä Ukkoa rukoelevi? Etkö tiedä, että ammoin kuolleet on jumalat kaikki?

VÄINÄMÖINEN: Kuka yön pimeydessä sanan niin ankaran sanoopi, jotta jäätyy selkäpiini? Hoi, mies, nimesi lausu: oletko Suomen sankareita vai mieron vaeltajoita? Puhu!

ILMARINEN: En ole aivan sankareita. en varsin vaeltajoita, en ollut ennen uppo outo Suomeni sinisalossa: Seppo Ilmari nimeni.

VÄINÄMÖINEN: Terve seppo veljyeni!

ILMARINEN: Vakavanha Väinämöinen! Vieläkö olet elossa? Terve!

VÄINÄMÖINEN: Näinkö siis tavataan? Toinen korven kulkijana, toinen maan matelijana? Vaan virka, mikä tää paikka!

ILMARINEN: Olihan tässä ennen muinen pajan paikka Ilmarisen, kirposi kipunat yössä, kaikui hilke hirsistössä. Oli mulla aatos yksi, yksi kullainen kuvitus: tahdoin luoda taidepäivän, taidekuuhuen kuvata, valaista Suvannon vaivat kauneuden ikisäteillä, suuremmilla, kirkkaammilla kuin sätehet luonnon päivän. Tuo oli ajatukseni suuri, hurmaava, ihana.

VÄINÄMÖINEN: Mahtava takojan taide, mahtavampi Luojan taide. Toki kerro, kuink' kävi ajatuksesi.

ILMARINEN: Oli mulla koottu tässä koko joukko kauneutta, kiiltävätä niinkuin kulta, kuin hopea hohtavata; työ sujui, sydän iloitsi, hiukan jo poikkesi pimeys. Vaan tuli akka harvahammas.

VÄINÄMÖINEN: Louhi?

ILMARINEN: Liekkini varasti, hetkeksi nukahin, houkka, kun heräsin, kaikk' ol' kylmä. Anna veikko, jos sinulla viel' on hiiltä hehkuvaista!

VÄINÄMÖINEN: Minulla? Mitä on mulla? Tuhkaa ja tomua. Tulen itse tulta lainaamahan.

ILMARINEN: Sitten on maailman pimeys. -- Mitä vuotat Väinö vielä? Istukaamme maaperähän kuoloa odottamahan, kuopikaamme kynsillämme hauta mustahan mujuhun, pohjaton, pelottavainen, kunne me mahumme kaikki, miehet, vaimot, vanhat, lapset, koko kansakin Kalevan --

TIERA (näyttämön ulkopuolella): Hohoi, urhot uvantolaiset! Väinämöinen, Ilmarinen!

VÄINÄMÖINEN: Tääll' ollaan. Ken huhuvi?

TIERA (tulee): Hyvä, ett' tapasin teidät. Nyt on itse Hiisi irti.

VÄINÄMÖINEN: Tiera! Noh, mitäpä uutta?

TIERA: Kansa on kaikki niinkuin hullu, järkkyy luonnon järjestykset, toiset itkee, toiset nauraa, kolmannet kovin surevat. Lemminkäinen laittanunna kisat on mäelle tuonne, siellä tanssii, juo ja laulaa viinapullonen povella. Tännekin kuuluvi remunsa. Kuunnelkaatte!

(Kuuluu hurja tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)

VÄINÄMÖINEN: Kiitos Luojan, ett' on vielä Lemminkäistä kansani vilun veressä -- toki nyt outo on ilonsa.

TIERA: On myöskin murehtijoita, istuvia, itkeviä. Opit uudet ja utalat sikeevät yön sylissä, kuullaan taivaalta kumua, meteliä maan navoilta. Mies vieras Virost' on tullut, täällä ympäri kuleksii, huutavi kostoa jumalan, -- kädessä hänell' on soihtu, häntä seuraa paljon kansaa.

VÄINÄMÖINEN: Suru on sisar ilolle. -- Ja sinä itse, kelpo Tiera, itketkö sie vai iloitset?

TIERA: Itken kanssa itkeväisten, iloitsen iloitsevaisten -- kuinka käskevi sydämein.

VÄINÄMÖINEN: Seuraakin sydämes ääntä. Mutta tuossa he tulevat.

(Joukko tanssivia pareja tulee vuoren solasta. Heidän edellään _Lemminkäinen_ vetopeli kädessään hurjaa tanssin säveltä soittaen.)

LEMMINKÄINEN: Terve, vanha Väinämöinen! Kah, ja seppo veljyeni! Tässähän olemme koolla koko korja veljesparvi. Hoi, Tuoni, tule nyt kuolo, saat tästä urosta kolme, yksi veitikka verevä, toinen laihempi minua, kolmannessa luut kolisee -- kaikki tok' kaluksi käyvät. Tierakin! Tipu, tipuni! Kuinka pääsit akkas luota?

TIERA: Kumppani! Puheesi ovat epätoivoisen puhetta.

LEMMINKÄINEN: Katsos uutta kanneltani! Kuules, kuinka se helisee.

VÄINÄMÖINEN: Särjethän korvani kokonaan tuolla lemmon rottelolla. Kusta sait kuvatuksesi?

LEMMINKÄINEN: Vaihoin sen mieheltä Venäehen nahkahan parin majavan. Eikö oo ihana ääni? Se soi kuin vaakunta varesten edellä suurien sateiden. Hih!

VÄINÄMÖINEN: Olethan julki juovuksissa. Hyi, häpeä!

LEMMINKÄINEN: Joimme päälle vielä pienet harjakaiset. Tään pelastin merihädästä. (Vetää pullon poveltaan ja ryyppää.) Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista. Ryyppäisit sinäkin joskus, ilo ilolle maiskahtaisi.

VÄINÄMÖINEN: Ei ole nyt ilon aika.

LEMMINKÄINEN: Turhia! Ilo on aina, kun onpi iloitsijoita. Kuulkaatte kahua tuota kassapäiden kantapäissä -- se on soittoa jumalten. Vaan sitä te ette tunne. Ethän Väinö, ethän toki sinä vartia siveyden? Tiera sen tunsi ennen muinen. Ei nyt enää. Maan matoset, mitä te muuta tuntisitte kuin oman mujunne mustan!

VÄINÄMÖINEN: Leikkisi lopeta Ahti! Kansa työtäs kaipoavi.