Chapter 4

Varsinkin koski se syvästi Topsyyn, kun hän näki Evan itkevän hänen pahuuttansa. Ei kukaan ollut vielä koskaan välittänyt hänestä niin paljon, että olisi hänen takiansa kyyneleitä vuodattanut. Eikä kukaan ollut silitellyt hänen villaista päätään ja sanonut: "Topsy, minä pidän sinusta", niinkuin Eva nyt teki.

Topsy oli tähän asti ollut itsepintaisuuden perikuva ja hänen sydämmensä kylmä ja kolkko, mutta Evan ystävällinen käytös sulatti sen kuin kevätaurinko hyisen maan. Evan takia tahtoi Topsy tulla nöyräksi ja kuuliaiseksi, Evan mieltä hän ei tahtonut pahoittaa. Ja näin sai Eva enemmän aikaan, kuin kaikki Ofelian pitkät puheet ja nuhdesaarnat.

VII.

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun ystävämme Tuomo joutui S:t Clairen perheeseen. Vaikka hän oli kaukana omaisistaan ja vaikka hän usein toivoi sitä elämää, johonka vaellus maan päällä vaan on valmistus, ei hän kuitenkaan tuntenut itseään onnettomaksi. Hän oli oppinut raamatusta, että on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa.

Kotoansa hän oli saanut kirjeen, joka sisälsi paljon ilahduttavia tietoja. Chloe oli omasta pyynnöstään päässyt palvelemaan erään sokurileipojan luo, jossa hän erityisen kakku- ja torttuleipomus-kykynsä kautta ansaitsi paljon rahaa, ja nämät hän sai pitää itse ja panna säästöön ukkonsa takaisinlunastamista varten. Tuomon molemmat pojat olivat melkoisesti kasvaneet ja pikku tyttö osasi jo kävellä. Tuomo sedän tupa oli nykyään tyhjä, mutta Yrjö, joka oli kirjeen tekijä, puhui laajalta tuumistaan korjauttaa ja isontaa sitä. Lopuksi hän vielä kertoi isästään ja äidistään sekä omasta koulunkäynnistään ja luvuistaan.

Tuomo luki kirjeen monta kertaa. Hänestä se oli ihmeen hyvästi kokoonpantu ja niin selvää käsialaa, että osasi lukea vaikka huoneen toisesta päästä.

Evan kanssa hän sitten tuumiskeli, eikö olisi syytä panna se lasiin ja raamiin seinälle ripustettavaksi.

Tuomon ja Evan ystävyys oli vuosien kuluessa yhä vaan kasvanut. Tuomo ihaili ja rakasti Evaa kuin viattomuuden ja herttaisuuden perikuvaa ja koetti kaikin tavoin täyttää pienen hallitsijansa toiveita. Missä hän vaan liikkui, muisti hän aina hakea jotakin Evaa varten. Ja kun Eva sitten Tuomon kotiintullessa kysyi:

"No, Tuomo setä, mitä sinulla on minua varten?" soi tämä kuin musiikki hänen korvissaan.

Ja Eva puolestaan osotti ystävyyttään ja kiitollisuuttaan niin usein, kuin suinkin ymmärsi ja osasi.

Kun Tuomo halusi kuulla raamattua, oli Eva aina valmis lukemaan. Kaunis, sointuisa ääni, runollinen mielikuvitus ja rakkaus kaikkeen suureen ja ylevään tekikin hänestä erinomaisen lukijan. Sillä tavalla ei Tuomo vielä eläissään ollut kuullut raamattua esitettävän.

Ensin oli Eva lukenut vaan vanhan ystävänsä mieliksi, mutta vähitellen kiintyi hän koko olennollaan tähän suuremmoiseen kirjaan. Se herätti hänessä omituisia tunteita ja syvää kaipausta. Enin hän rakasti profeetallisia kirjoja ja ilmestysraamattua, sillä niissä puhuttiin tulevaisesta onnesta ja ihanuudesta, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Kerran kun he taas lukivat uudesta Jerusalemista, sen kultaporteista ja kalliilla kivillä kaunistetuista muureista, sanoi lapsi yht'äkkiä:

"Tuomo setä, minä menen pian sinne."

"Minnekkä, Eva neiti?"

Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti. Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. "Minä menen tuonne, Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona." Tuomo tunsi piston sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät jättävä.

Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.

Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen poskillaan.

Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä kuullakseenkaan. "Etkö näe, että lapsi kasvaa", oli hänellä tapana vastata ja mennä muihin puheisiin.

Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen seuraus, joka piankin antautuisi.

Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa, otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan olleet.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia. Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.

Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli, kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri heidän kohtaloansa.

Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.

Oli ilta ja S:t Claire istui verannalla. Hän oli kutsunut Evan luokseen antaakseen hänelle erään ostamansa kipsikuvan. Mutta hän peljästyi nähdessään lapsen luonnottoman kirkkaat silmät ja hehkuvat posket.

"Eva lemmikkini, kuinka voit? Olethan parempi", sanoi hän puristaen lasta rintaansa vasten.

"Isä, minä olen kauvan jo tahtonut sanoa sinulle jotain ja nyt sen teenkin, ennenkuin tulen tästä heikommaksi."

S:t Claire vapisi, ja Eva istuutui hänen polvellensa nojaten päätään hänen rintaansa vasten ja sanoi:

"Isä, aika lähenee, jona minun täytyy jättää sinut; minä menen pois, enkä koskaan enään palaa." Eva itki.

"Pikku kultanuppuseni", puhui S:t Claire koettaen tehdä äänensä huolettomaksi, vaikka koko olentoansa väristytti. "Sinä olet nyt niin alakuloinen ja hermostunut, mutta katsoppas, mitä olen sinulle ostanut."

"Ei, isä kulta", vastasi Eva ja työnsi hiljaa pois kuvan, "älä petä itseäsi. En ole ensinkään parempi ja pian minä menen pois. Enkä liioin ole alakuloinen. Ellei sinua olisi ja noita ystäviäni, tuntisin itseni oikein onnelliseksi. Halusta minä täältä eroan."

"Mikä on tehnyt rakkaan lapseni mielen niin raskaaksi, että se tahtoo pois? Onhan sinulla kaikkia, mitä suinkin saatat toivoa."

"On kyllä, mutta minä tahdon mieluummin olla taivaassa. Täällä on niin monta asiaa, jotka minua surettavat."

"Mitkä sitten?"

"Minä olen niin huolissani meidän palvelijaimme tähden. Ne ovat niin hyviä ja ystävällisiä minulle. Soisin, että he kaikki olisivat vapaita."

"Mutta, lapsi kulta, onhan heidän hyvä olla täällä meidän luonamme."

"Onpa niinkin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole sinun kaltaisiasi, isä. Ei setäkään ole sellainen. Jos nyt joku onnettomuus kohtaisi sinua, kuinka orjiemme silloin kävisi? Minä tiedän, että moni orjainomistaja on ruoskinut neekerejään kuoliaaksi."

"Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulle on kerrottu sellaisia julmuuksia, rakas lapseni."

"Niin, isä, sinä tahtoisit, että minä olisin täydellisesti onnellinen sillä aikaa, kun muut kärsivät kurjuutta koko elämänsä. Et voi uskoa, kuinka sellaiset surulliset tapaukset koskevat minuun. Minä ajattelen niitä alinomaa. Eikö voisi vapauttaa kaikkia orjia?"

"Minä puolestani sen kyllä soisin, mutta en todella tiedä, mitenkä niin pitkälle päästäisiin."

"Isä, sinä joka olet niin hyvä ja osaat puhua niin kauniisti, etkö voisi matkustaa ympäri maata ja kehoittaa ihmisiä vapauttamaan orjiansa? Kun minä olen poissa, teet sen kyllä minun takiani."

"Kun sinä olet poissa", huudahti S:t Claire. "Rakas lapsi, älä puhu sillä tavalla. Sinä olet minun ainokaiseni tässä maailmassa."

"Minun vanhalla hoitajallani ei myöskään ole, kuin yksi lapsi, ja kuitenkin hänen täytyy elää erikseen siitä. Kyllä minä tiedän, että hän on murheissaan siitä. Olen nähnyt hänen usein itkevän. Ja kyllä Tuomokin rakastaa lapsiaan. Voi, isä, eikö ole kauheata, että tapahtuu sellaisia asioita?"

"On kyllä kultaseni", sanoi S:t Claire lohduttavaisesti, "mutta älä nyt sure, rakas lapsi, äläkä puhu kuolemastasi, niin koetan saada kaikki hyvälle kannalle."

"Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian" -- Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien -- "niin pian kun olen poissa."

S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.

Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.

VIII.

Evalla oli oma huone, joka niinkuin muutkin huoneet johti verannalle. Tänne S:t Claire oli hankkinut kaikkia, mikä suinkin viehättää silmää ja ilahuttaa mieltä.

Siellä oli tauluja ja marmorikuvia, bamburuoko-sohvia ja -tuolia, pieni kirjoituspöytä täynnä pikkukaluja, pehmeitä mattoja ja hienoja uutimia.

Tässä sievässä huoneessa lepäsi Eva tästälähin suurimman osan päivää. Hän makasi tavallisesti pienellä sohvallaan ikkunan ääressä ja katseli suurilla kirkkailla silmillään järven kimaltelevia aaltoja.

Koko talon väki kaipasi hänen keveitä askeliaan, jotka aina ennen kuuluivat puutarhassa ja verannalla. Eva oli ollut heidän ilonsa ja auringonpaisteensa ja siksi he nyt kaikki surulla ja osanotolla seurasivat hänen tilaansa ja tekivät mitä voivat ilahuttaakseen häntä. Joka aamu hän näiltä ystäviltään sai kauniita kukkavihkoja, Topsykin koetti parastaan järjestäessään kukkia Evan kamaria varten, ja Tuomo oli onnellinen, kun lämpiminä päivinä sai kantaa pientä sairasta joko verannalle tahi puutarhaan orangepuiden varjoon ja laulella hänen lempilaulujaan.

Eräänä päivänä pyysi Eva Ofelia tätiä leikkaamaan osan hänen kiharoistaan, sillä hän tahtoi jaella niitä ystävilleen muistoksi. Ofelia tuli saksineen ja pian oli Evalla syli täynnä pitkiä kiharoita, joita hän vakavasti katseli ja punoi laihojen sormiensa ympäri. Vähä väliä hän myöskin loi katseensa isäänsä, joka seisoi siinä synkän näköisenä huulet kokoon puristettuina.

Kun kaikki oli leikattu, viittasi hän isäänsä tulemaan luoksensa, ja sanoi: "Rakas isä, voimani vähenevät päivä päivältä ja minä tiedän että kuolema on lähellä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja tehtävää, mutta se on niin vaikeata, kun et sinä koskaan tahdo kuulla puhuttavankaan näistä asioista. Mutta sallippa nyt, että puhun."

"Kyllä sallin", vastasi S:t Claire ja peitti silmänsä toisella kädellään tarttuen toisella Evan pieneen kuumaan käteen.

"Minä soisin, että palvelijamme kokoontuisivat tänne, sillä minulla olisi vähän puhuttavaa heille."

Sana lähetettiin, ja hetken päästä olivat kaikki palvelijat kokoontuneet Evan huoneeseen. Siellä vallitsi pari minuuttia haudan hiljaisuus. Kukin katseli huoaten ja päätään pudistaen ennen niin kukoistavaa pikku neitiä, joka nyt laihana ja läpikuultavana lepäsi sohvallaan. Eva kohottausi hiukan ja katseli kauvan ja vakavasti kutakin.

"Minä olen kutsuttanut teidät tänne siksi, että rakastan teitä kaikkia", sanoi Eva. "Minulla olisi teille jotakin sanomista, jota en tahtoisi teidän unhottavan.... Pian minä jätän teidät. Parin viikon päästä ei minua ole enään."

Tässä katkasi haikea itku ja valitus Evan puheen.

Hän odotti hetken ja jatkoi sitten heikolla äänellään: "Minä tahdon kertoa teille, että on olemassa ihana suloinen maailma, jossa Jesus asuu. Minä menen nyt sinne, mutta te voitte myöskin päästä sinne. Se on luotu kutakin varten. Jokainen voi tulla enkeliksi ja iloita siellä lakkaamatta..... Mutta jos tahdotte sinne, pitää teidän elää, niinkuin kristittyjen. Kyllä Jesus teitä auttaa. Rukoilkaa häneltä apua, lukekaa hänen sanaansa...."

Lapsi keskeytti puheensa, katseli sääliväisesti kuulijoitaan ja jatkoi sitten surullisesti:

"Voi teitä raukkoja, ettehän te osaakaan lukea!" Ja Eva painoi päätään sohvaa vasten ja itki.

"Sama se", sanoi hän viimein päätään kohottaen ja hymyillen ystävällisesti kyynelten kesken. "Minä olen rukoillut teidän edestänne ja tiedän, että Jesus auttaa teitä, vaikk'ette osaakaan lukea. Toimittakaa niin, että usein saatte kuulla raamattua luettavan ja seuratkaa sen oppia! Silloin toivon tapaavani teidät kaikki taivaassa."

"Amen", sanoi Tuomo vakavasti ja siihen yhtyivät muutkin.

"Minä tiedän, että te kaikki rakastatte minua. Te olette osottaneet minulle paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä ja nyt minä tahtoisin antaa teille pienen muiston. Tässä on kullekin kihara minun hiuksistani. Kun katselette sitä, niin muistakaa, että minä rakastin teitä ja että minä olen mennyt taivaaseen, jossa halajan teidät tavata."

Mahdoton on kuvata sitä mielen liikutusta, joka seurasi näitä Evan sanoja. Kaikki tulivat hänen luokseen ottaaksensa hänen kädestään tämän viimeisen rakkauden osotteen. He lankesivat polvilleen, nyyhkyttivät ja itkivät, suutelivat hänen vaatteitaan ja sopersivat siunauksia ja lempeitä sanoja.

Kun kukin oli saanut lahjansa, antoi Ofelia merkin, että he kaikki siirtyisivät pois, sillä hän pelkäsi sairaan liiallista rasitusta.

Loppu lähestyi, vaikka välistä oli hetkiä, jolloin Eva näytti niin virkeältä ja iloiselta, että hänen isänsä jo taas rupesi toivomaan. Eva vaan itse ei toivonut. Hän tunsi niin varmaan kuoleman lähestymisen. Oli aivan kuin hän sielussaan olisi kuullut taivaallisen kutsunnan ja nähnyt tulevan ihanuuden.

Tuomon kanssa hän usein puhui näistä asioista ja tämä vanha ystävä ymmärsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Viimein Tuomo ei enää malttanut nukkua omassa pienessä suojassaan, vaan makasi kaiket yöt verannalla ollakseen heti valmis niin pian kuin ratkaiseva hetki läheni.

Ja eräänä yönä, kun Ofelia valvoi Evan vuoteen ääressä, huomasi hän lopun olevan käsissä. Hän meni heti Tuomoa herättämään ja pyysi häntä hakemaan lääkäriä. Sitte hän naputti S:t Clairen ovea ja käski hänet sairaan vuoteelle. Tämä öinen kutsu teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin olisi hän jo kuullut heitettävän multaa armaansa kirstulle.

Hän kiirehti paikalla ylös, tuli Evan huoneeseen ja nojautui hänen vuoteensa yli. Hänen sydämmensä oli seisattua nähdessään kuoleman leiman lapsensa kasvoilla. Nyt oli siis kaikki toivo turha. Evan kasvojen ilme ei enää ollut tämän maailman, vaikka hän vielä hengitti.

Muutaman minuutin päästä tuli Tuomo lääkärin kanssa. Tämä katseli sairasta tarkasti ja kysyi sitten kuiskaavalla äänellä: "Milloinka tämä muutos tapahtui?"

"Puoliyön aikana", vastasi Ofelia.

Vähitellen joutui koko talonväki liikkeelle ja verannan lasiovien takaa katseli levottomia kasvoja ja kyyneleisiä silmiä.

"Voi, jospa hän vielä heräisi ja puhuisi, vaikka vaan kerran", vaikeroi S:t Claire.

Suuret siniset silmät aukenivat, hymy levisi kasvojen yli, hän koetti kohottaa päätään ja puhua.

"Eva, oma lemmikkini, tunnetko minut?"

"Rakas isäni", sanoi lapsi tehden viimeisen ponnistuksen ja kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri. Mutta hetken päästä ne putosivat hervottomina alas ja S:t Claire näki noissa rakkaissa kasvoissa kuoleman kamppauksen ja kuuli hänen harvan ja raskaan hengenvetonsa. "Tämä on hirveätä", valitti S:t Claire ja puristi Tuomon kättä tuskin tietäen, mitä teki. "Tämä kerrassaan tappaa minut."

Kyyneleet kiersivät Tuomon silmissä, kun hän siinä piti isäntänsä kättä ja katseli vuoteella lepääviä kalpeita kasvoja.

"Jumalan kiitos, nyt se on ohitse", sanoi hän viimein. "Katsokaa häntä!"

Kaikki tuska oli loppunut. Vapautunut henki oli päässyt kotia ja lapsen kasvoissa kuvastui tyyneys ja taivaan rauha.

* * * * *

Taulut ja veistokuvat Evan huoneessa olivat peitetyt valkeaan suruharsoon ja uutimet vedetyt ikkunan eteen. Eva lepäsi vuoteellaan sellaisessa valkeassa leningissä, joita hän aina eläissään oli käyttänyt. Uutimien kautta syntynyt ruusuinen valo loi lämpimää punaa kuolon kalpeille kasvoille, pitkät silmäripset varjostivat hienoja poskia ja pää oli hiukan sivullepäin käännetty, aivan kuin luonnollista unta nukkuvan.

S:t Claire käveli kuin unissaan, ei välittänyt mistään, ei kuullut mitään, seisoi vaan tuntikausia tytärtänsä katsellen. Häneltä kysyttiin, koska maahanpaniaisia oli vietettävä, mihin Eva oli pantava y. m., mutta hän ei puuttunut ollenkaan näihin asioihin.

Ofelia piti huolta kaikesta. Hän koristeli palvelijain kanssa Evan huonetta ja poisti siitä tuoksuvien kukkain avulla kaiken synkkyyden. Evan pöydällä oli ihania ruusuja ja kamarineiti järjesti aistikkaasti afrikalaisia jasmiineja hänen vuoteelleen.

Juuri kun kaikki oli valmista, astui Topsy sisään silmät itkusta turvoksissa. Kamarineiti viittasi häntä menemään tiehensä, mutta Topsy läheni siitä huolimatta vuodetta.

"Annappa minunkin tulla tänne! Minulla on niin kaunis ruusu, jonka tahtoisin laskea Eva neidin vuoteelle."

"Mene tiehesi", tiuskasi neiti harmistuneena.

"Anna hänen olla", sanoi S:t Claire yht'äkkiä. Hän oli seisonut syrjemmällä ja kuullut koko keskustelun.

Kamarineiti vetäytyi nyt pois ja Topsy tuli laskemaan kukkansa kuolleen jalkain juureen. Sitte hän äkisti heittäytyi lattialle, itki ja parkui ääneen.

Ofelia riensi huoneeseen, nosti hänet lattialta ja koetti saada vaikenemaan, mutta turhaan.

"Voi, Eva neiti, voi jos olisin kuollut hänen kanssaan!"

"Rauhoitu, hyvä lapsi", pyysi Ofelia. "Eva on nyt enkelinä taivaassa."

"Mutta minä en saa häntä enää koskaan nähdä", nyyhki Topsy, "ja hän oli ainoa, joka sanoi rakastavansa minua. Nyt ei ole enää ketään... Voi, ett'en olisi syntynytkään! Mitä minusta nyt tulee?"

Lapsi raukan suru ja epätoivo oli niin liikuttava, että S:t Claire ja Ofelia seisoivat kyynelsilmin ja Ofelia koetti lohduttaa häntä kaikin tavoin.

"Topsy rukka, älä ole noin murheellinen! Minäkin pidän sinusta, vaikk'en olekaan tämän pikku vainajan kaltainen. Kyllä koetan auttaa sinua, että tulet kelpo ihmiseksi." Neidin kyyneleet ja värähtelevä ääni puhuivat enemmän kuin sanat. Siitä asti hän voitti tuon hyljätyn lapsen luottamuksen ja rakkauden.

Hautajaisia valmistettiin, ihmisiä tuli ja meni. Kaikki olivat mustiin puetut ja puhuivat matalalla äänellä. Eva pantiin pieneen kirstuunsa ja kannettiin hautaan, joka oli kaivettu puutarhaan turvepenkin viereen, missä hän niin usein oli istunut.

Mutta kun kaikki muut itkivät ja valittivat, seisoi Evan isä haudan partaalla kuivin silmin. Hänen sydämmensä oli niin rikki murrettu, ett'ei ollut kyynelistä lievitystä.

Kaikki S:t Clairen harrastukset olivat tavalla tai toisella olleet kiintyneet Evaan. Häntä varten hän oli tehnyt työtä, häntä varten hoitanut omaisuuttaan, tehnyt parannuksia ja muutoksia, ja kun häntä nyt ei enää ollut, tuntui kaikki niin sanomattoman tyhjältä ja joutavalta.

Hänen elämänsä keskus oli poissa, ei ollut enää mitään toimitettavaa ja tehtävää.

Oli kuitenkin yksi asia, johon S:t Claire vähitellen ryhtyi. Hän rupesi valmistaviin toimeenpiteisiin Tuomon vapauttamista varten, joka oli tapahtuva niin pian, kuin kaikki lailliset muodot oli saatu täytetyiksi.

Sillä aikaa hän seurusteli Tuomon kanssa yhä ahkerammin. Ei hänestä kukaan niin paljon muistuttanut pikku Evasta, kuin tämä uskollinen palvelija, ja siksi hän alituisesti tahtoi häntä seuraamaan itseänsä. Ja Tuomo palkitsi nuoren isäntänsä ystävyyden osoittamalla rajatonta hellyyttä ja kiintymystä.

Mutta vaikka hän rakastikin isäntäänsä, oli hän kuitenkin iloa säkenöivin silmin kuullut pääsevänsä vapaaksi.

IX.

"Oletko jo saanut Tuomon vapautuskirjeen valmiiksi ja allekirjoitetuksi", kysyi Ofelia eräänä päivänä.

"En vielä", vastasi S:t Claire lukien sanomalehteä.

"Se on pahasti", sanoi neiti totisesti; "sinun pitäisi rientää."

"No miksikä niin?"

"Saattaisithan kuolla sitä ennen. Ja kuinka silloin kävisi rehellisen Tuomon?"

"Mitä ajattelet, serkku", kysyi S:t Claire kummastuneena. "Onko minussa mielestäsi keltakuumeen tai koleran oireita?"

"Ei, sitä en tarkoita. Mutta voihan kuolema tulla millä hetkellä tahansa."

S:t Claire meni verannalle. Sana kuolema soi niin kummalta hänen korvissaan. Hän kulki edestakaisin mietiskellen sen syvää sisältöä.

Toisella puolen verantaa istui Tuomo tavaellen raamattuaan puoliääneen. S:t Claire istuutui hänen viereensä ja tarjousi lukemaan hänelle.

Tuomo osotti erästä paikkaa, jonka hän oli merkinnyt, ja S:t Claire luki syvällä, sointuvalla äänellään vertauksen viimeisestä tuomiosta. Hän pysähtyi usein ikäänkuin paremmin syventyäkseen tähän kaikessa yksinkertaisuudessaan suuremmoiseen kertomukseen.

Hän oli koko illan hyvin hajamielinen ja asettui vihdoin pianon ääreen. Siinä hän sävelissä ilmaisi kaiken kaihonsa ja epätoivonsa. Hän ihan kuin puhui itsekseen siitä, jota ei sanoilla voinut kellenkään ilmoittaa.

Soiteltuaan etsi hän nuottia ja rupesi laulamaan erästä latinalaista virttä, jota hurskas äiti-vainajansa usein oli laulellut. Nytkin tuntui hänestä siltä, kuin äiti olisi ollut hänen läheisyydessään, kuin äiti oikeastaan olisikin laulanut.

Tuomo oli vähitellen lähestynyt. Vaikka hän ei ymmärtänytkään vieraskielisiä sanoja, oli itse se tapa, millä S:t Claire esitti laulun, syvästi vaikuttanut häneen, pannut hänen sydämmensä värähtelemään.

Laulun loputtua otti S:t Claire hattunsa ja meni kävelemään. Tuomo istuutui verannalle.

Ilta oli viehättävän kaunis. Kuu hopeoi puut ja käytävät ja teki suihkulähteen vedestä miljoonia hohtokiviä.

Tuomo ajatteli siinä istuessaan kotiansa ja kuvitteli, kuinka pian hän saisi palata sinne. Kun hän kerran oli päässyt vapaaksi, tahtoi hän työllään myöskin lunastaa vaimonsa ja lapsensa. Tyytyväisyydellä hän katseli voimakkaita käsivarsiaan. Pian ne olisivat hänen omansa ja hän saisi itse nauttia niiden työn hedelmiä. Tuomo muisteli myöskin nuorta, jalomielistä isäntäänsä ja rukoili hänen autuutensa ja sielunrauhan puolesta. Nuoresta isännästä kääntyivät ajatukset rakkaaseen pikku Evaan, joka nyt oli enkelinä taivaan ilossa. Kuvitellessaan sekä nykyisiä että tulevia asioita edestakaisin kävivät hänen silmänsä raskaiksi ja hän nukahti. Mutta vielä unessakin liikkuivat samat kuvat hänen sielussaan. Hän näki Evan tulevan vastaansa seppelöitynä ja säteilevänä. Silmissä oli taivaallinen loiste ja kultainen kehys ympäröi hänen päätään. Mutta sitte hän yht'äkkiä katosi ja Tuomo heräsi siihen, että porttia jyskytettiin.

Hän kiirehti avaamaan ja näki portin takana useita miehiä, jotka raskain askelin astuivat sisään kantaen pitkään vaippaan käärittyä ihmisruumista. Kun lyhdyn valo lankesi makaavan kasvoihin, päästi Tuomo hirmuisen hätähuudon, joka kaikui läpi kaikkien holvikäytävien. Hän oli tuntenut isäntänsä.

S:t Claire oli kävelyretkellään poikennut erääsen kahvilaan silmäilläkseen iltalehteä. Lukiessaan syntyi viereisessä huoneessa tappelu kahden päihtyneen kesken. S:t Claire ja jotkut muutkin menivät eroittamaan heitä ja juuri kun hän oli vääntämäisillään puukon toisen kädestä, sai hän siitä syvän iskun.

Talo täyttyi pian valituksilla ja hätähuudoilla. Palvelijat heittäysivät lattialle, repivät tukkaansa tahi juoksivat kauhistuneina paikasta toiseen.