Chapter 2

"Kah kummaa", sanoi Tuomo setä ja silmäili nuorta opettajaansa ihmetellen ja kunnioittaen. Sitten hän tarttui rihveliin uudestaan ja kävi taas uutterasti harjoittelemaan.

Sillä aikaa oli illallinen valmistunut ja Chloe täti kutsui suosikkinsa nuoren Yrjö herran jakamaan heidän ateriaansa.

Hän ei suinkaan kursaillut, sillä hän tunsi Chloe tädin piirakat ja kakut ja oli heti valmis ottamaan eteensä suuren kappaleen maissikakkua.

Illallinen syötiin hilpeästi keskustellen ja pakinoiden. Chloe täti piti nuorinta polvellaan ja varoitteli silloin tällöin vanhempia lapsiaan olemaan hiljaa, sillä kuuma afrikalainen veri ei sallinut heidän istua maltillisesti pöydän ääressä. Välistä he kieriskelivät keskellä lattiaa, välistä taas konttasivat pöydän alle ja vetivät pikku siskoa jaloista.

Syötyänsä leikki Tuomo setä pikku tyttönsä kanssa, jotta Chloe täti rauhassa saisi ruveta siivoamaan huonetta ja tehdä pieniä valmistuksia hartaushetkeä varten, joka illempana oli pidettävä heidän tuvassaan. Tuoleista ja istumasijoista oli tosin puute, mutta Chloe täti ei ollut neuvoton. Tyhjiä tynnyriä vieritettiin tupaan ja niiden yli asetettiin laudanpätkiä, sankoja ja saavia käännettiin ylöalasin ja näin saatiin kyllin istunpaikkoja.

Hetken päästä keräytyi tupaan kirjava joukko. Siellä oli sekä vanhoja harmaapäitä että nuoria vilkkusilmiä. Toiset olivat oman kartanon väkeä, toiset taas olivat tulleet naapuritaloista kuullaksensa Tuomo sedän puhuvan Jumalan sanaa ja selittävän raamattua. Hänen sanansa olivat niin lämpimät, yksinkertaiset ja sydämmelliset, että tekivät paljoa syvemmän vaikutuksen, kuin monen oppineen saarna. Varsinkin oli Tuomo setä vahva rukouksessa. Sanat vuotivat ihan virtana hänen huuliltaan ja tuntuivat tulevan suoraapäätä sydämmen syvyydestä. Eräs vanha neekeri lausuikin kerran, että Tuomo sedän rukous varmaankin kohosi suoraan taivaaseen.

Puheiden välillä laulettiin joko virsiä tahi muita hengellisiä lauluja. Siinä oli eloisuutta ja innostusta. Neekerit näkyivät erittäin rakastavan sellaisia lauluja, jotka väririkkaissa kuvissa puhuivat uudesta Jerusalemista, Kaanaasta ja Jordanin rannoista. Niiden loppusäkeet toistettiin aina voimalla ja vakuutuksella.

Myöskin Yrjö herra oli ollut kokouksessa mukana ja luki viimeiseksi yleisön kehoituksesta kappaleita Ilmestysraamatusta liittäen lukuunsa lyhyitä selityksiä, joita oli oppinut hurskaalta äidiltään.

Jotenkin myöhään erosi seurue Tuomo sedän luota, mutta tämä ei sittenkään heti mennyt levolle, vaan luki ja lauleskeli vielä kauvan aikaa sen jälkeen itsekseen. Seuraus siitä oli, että sekä hän että Chloe täti heti kuulivat Elisan naputuksen ja lähenivät kummastuneina ikkunaa.

"Mitähän ihmeitä nyt on tapahtunut", huusi Chloe havaitessaan Elisan ikkunan takana. "Laske hänet sisään, ukkoseni", lisäsi hän, mutta samassa jo pakolainen astuikin tupaan.

"Taivas varjelkoon! Mikä Teitä vaivaa, oletteko sairas", päivitteli Chloe nähdessään Elisan kalpeat kasvot ja palavat silmät. "Ihan Te säikäytätte minut pahan päiväsesti." Ja Chloen mustat silmät pyörivät hämmästyksestä.

Elisa kertoi lyhyesti ja kiireesti kaikki, mitä oli sinä iltana kuullut, isäntänsä päätöksen, emäntänsä rukoukset palvelijansa puolesta, herra Haleyn tulon seuraavana päivänä.

Kuuntelijat olivat tuskin käsittää ja uskoa näin hämmästyttäviä uutisia.

Tuomo setä seisoi siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin, kunnes vihdoin aivan kuin hervottomana vajosi tuoliin ja painoi päätään polviaan vasten.

"Jumala armahtakoon meitä", huokasi Chloe. "Mitä ukkoni sitten on tehnyt, koska isäntä voi kohdella häntä tällä tavalla?"

"Ei mitään, ei kerrassaan mitään", vakuutti Elisa, "mutta isäntä sanoi olevansa sellaisessa rahanpulassa, että joko Tuomo ja minun Harryni olivat myytävät, tahi koko kartano ja kaikki muut... Mutta minä en voi ajatella lastani tuon miehen käsissä ja siksi pakenen. Jos erehdyn tässä, on Jumala sen minulle anteeksi antava, mutta en voi toisin tehdä."

"Sinun pitää mennä mukaan, ukko", sanoi nyt Chloe kiihkeästi. "Aiotko todella odottaa siksi, että vievät sinut alas virtaa myöten sinne, missä orjia tapetaan joukottain nälkään ja ylen raskaaseen työhön. Vielä on aikaa. Riennä nyt! Minä panen kalusi kokoon."

Tuomo setä kohotti päätään hitaasti ja sanoi tyynesti, vaikka samassa surullisesti: "En minä aio lähteä. Elisan paon pidän luonnollisena; sitä en millään ehdolla tahdo estää. Mutta kuulithan sinä, mitä äsken kerrottiin, että joko minä tahi kaikki muut kartanossa ovat myytävät. Miksi en silloin uhraisi itseäni. Isäntäni on aina tarvitessa löytänyt minut paikaltani; en ole vielä koskaan hänen luottamustansa pettänyt, enkä aio sitä vast'edeskään tehdä. Isäntää ei saa moittia, kyllä hän pitää huolta sinusta ja noista pikku-raukoista."

Hän kääntyi vuodetta kohti, missä pienet villapäät rauhaisasti nukkuivat. Mutta tämä näky teki lopun hänen tehdystä tyyneydestään. Hän kätki päänsä suuriin käsiinsä ja nyyhkytykset, jotka panivat koko ruumiin väräjämään, täyttivät tuvan.

Viimein sanoi Elisa matalalla äänellä: "Aika rientää, minun on lähteminen. Koettakaa saada sanaa miehelleni ja tervehtikää häntä. Kertokaa hänelle paostani ja että koetan päästä Kanadaan. Kun hänet viimeiseksi tapasin, en voinut aavistaakkaan tällaisia... Ja sanokaa myöskin hänelle, että jos emme enää tässä elämässä tapaisi toisiamme" ..... ääni petti, eikä hän voinut jatkaa. Hän kääntyi oveen päin ja sai viimein itkusta tukahdetulla äänellä kuiskatuksi: "sanokaa, että hän aina elää, niin että kohtaamme toisemme taivaassa."

Sitten hän katosi pimeään yöhön.

III.

Ei voi kuvitella onnettomampaa ja säälittävämpää henkilöä, kuin Elisa, kun hän kulki kylmänä talviyönä outoa tulevaisuutta kohti kalvava tunne rinnassaan. Kaikki hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Hän näki kuin unissa tutut paikat, puut, laaksot, niityt ja pellot kiitävän ohitsensa. Yksi ainoa asia oli hänellä selvillä: ääretön vaara, joka uhkasi hänen lastansa. Ahdistus ja äidin rakkaus ajoivat häntä lakkaamatta eteenpäin. Tavallisissa oloissa olisi poikanen saattanut itse kävellä ja äiti olisi vaan häntä taluttanut, mutta nyt hän ei hetkeksikään tahtonut laskea lastansa alas. Pelko oli jännittänyt joka jäntereen hänen ruumiissaan ja antanut hänelle ylönluonnolliset voimat, ett'ei hän tuntenut taakkansa painavankaan. Hän riensi kuin kiljuvien petojen takaa-ajama, kuiskaten vaan välistä värisevin huulin: "Herra, auta minua! Herra, pelasta minut."

Harry oli alussa valveella. Kaikki tuo uusi ja kummallinen oli vienyt unen hänen silmistään. Mutta kun äiti aina vakuutti, että hän kyllä pelastuisi, jos vaan pysyisi hiljaa ja ääneti, kietoi hän pienet käsivartensa äidin kaulan ympäri ja kysyi:

"Pitääkö minun pysyä hereillä, äiti?"

"Ei yhtään armahani, nuku sinä vaan."

"Mutta ethän anna pahan miehen ottaa minua, jos nukun?"

"En anna, niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vastasi äiti palavin silmin.

"Oletko ihan varma siitä, äiti?"

"Ihan varma", sanoi äiti äänellä, joka pani hänet itsensäkin hämmästymään, sillä tuntui aivan siltä kuin joku häneen kuulumaton henki olisi antanut tämän vastauksen.

Pienokainen nojasi nyt väsynyttä päätään äidin olkapäätä vasten ja nukkui.

Pienien pehmeiden käsivarsien kosketus ja lämmin hengitys kaulaa vasten vaikuttivat kuin sähkövirta. Ei Elisa tietänyt väsymyksestä, ei unesta mitään. Koko ruumis oli kuin terästä ja totteli sielua kuin hevonen ruoskaa.

Aamun koittaessa oli hän jättänyt kaikki tutut paikat ja käveli nyt valtamaantiellä. Hän oli kerran käynyt emäntänsä kanssa pienessä kylässä Ohio-joen varrella. Sinne hän nytkin ohjasi kulkuaan päästäkseen joen yli ja siten pelastuakseen.

(Ellet, pieni lukija, tunne Ohio-jokea, niin ota Pohjois-Amerikan kartta ja etsi se sieltä. Silloin näet, että Ohio on mahtava virta, joka idästä päin yhtyy tuohon vieläkin suurempaan Missisippi-jokeen.)

Kun ajajia ja ratsastajia rupesi näkymään maantiellä, käsitti Elisa vaistomaisesti, että hänen kiireinen kulkunsa voisi herättää huomiota ja tehdä hänet epäluulon alaiseksi. Hän hiljensi sentähden hiukan käyntiään, laski pojan maantielle ja järjesti pukuaan.

Pieneen myttyynsä hän oli kätkenyt muutamia omenia ja niiden avulla hän nyt koetti saada lasta kulkemaan vähän nopeammin. Hän kieritti vähä väliä omenan muutaman metrin päähän heidän edellensä ja lapsi juoksi aina nopein askelin sitä saavuttaakseen. Tällä tavalla he pääsivät pitkät matkat eteenpäin.

Kun pienokainen rupesi valittamaan nälkäänsä, vei äiti hänet pieneen tien vieressä olevaan metsikköön ja antoi hänelle aamiaista mytystään.

Lapsi ihmetteli nähdessään, ettei äiti syönyt mitään, ja koetti väkisin panna vähän kakkua hänen suuhunsa, mutta Elisa sanoi:

"Ei, Harryseni, ei äiti voi syödä mitään, ennenkuin sinä olet päässyt turvapaikkaan, meidän täytyy taas rientää eteenpäin päästäksemme virran rannalle ennen iltaa."

Hän koetti kulkea näennäisesti niin levollisena kuin suinkin välttääksensä uteliaita silmäilyksiä, mutta sisällinen tuska ajoi häntä eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä.

Tuntia ennen auringon laskua pääsi hän viimein väsyneenä ajettunein jaloin Ohion varrella sijaitsevaan kylään. Oli kevättalvi. Joki oli paisunut ja virtava ja suuret jääkappaleet ajelehtivat edestakaisin kuohuvien laineiden keskellä.

Elisa katsoi heti virtaa ja ymmärsi, ett'ei lautan tavallisesta ylimenosta nyt voinut olla puhettakaan. Mutta ehkäpä veneellä. Hän meni joen rannalla olevaan pieneen ravintolaan asiata kuulustelemaan.

Siellä vakuutettiin, että kaikki ylipääsö sillä hetkellä oli mahdoton.

Elisan surullinen muoto ja levottomuus herättivät sääliä ystävällisessä emännässä ja hän lupasi tehdä, mitä suinkin voisi. Hän kutsui Elisaa sisään ja tarjosi Harrylle leivosta. Mutta lapsi oli niin nääntynyt, että itki, eikä katsellutkaan makeisia.

"Lapsi-rukka! Laskekaa se tänne", sanoi emäntä ja avasi erään pienen makuukammion ovea, missä oli puhdas sänky. Sinne poikanen kohta nukkuikin pitäen vielä unessakin kiinni äitinsä kädestä. Elisaa varten ei ollut lepoa, ei hän saanut unta. Hän ajatteli alituisesti takaa-ajajiaan ja tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan. Voi noita raivoisia, tyrskiviä aaltoja, jotka erottivat hänet vapauden maasta!

Sillä aikaa kun olemme seuranneet Elisan pakoretkeä, ei herra Haley suinkaan istunut toimetonna kädet ristissä. Niin pian kun hän sai kuulla uhrinsa paenneen, rupesi hän kiroilemaan ja sadattelemaan ja syytti ensi vimmassaan herra Shelbyä tästä. Mutta sitten hän vähitellen tyyntyi, kun sai talon miehet ja hevoset käytettävikseen pakolaisten takaa-ajamista varten.

Ei hän kuitenkaan päässyt niin pian liikkeelle, kuin olisi tahtonut. Koko aamun hän kyllä oli kovassa touhussa, kiirehti ja luikkasi, mutta näytti siltä, kuin kaikki asianhaarat olisivat liittyneet häntä vastaan. Hevoset pääsivät karkaamaan ja saatiin vasta kiinni parin tunnin päästä. Se tie, jota Haley ensin kävi ratsastamaan, oli mahdottoman huono ja noin peninkulman päästä tykkönään suljettu, ett'ei ollut muuta neuvoksi kuin palata takaisin.

Totuuden nimessä on mainitseminen, että nämät vastoinkäymiset suureksi osaksi olivat Shelbyn palvelijoiden toimeenpanemia, he kun kaikin tavoin tahtoivat edistää Elisan pakoa viivyttämällä takaa-ajajaa. Vaistomaisesti he käsittivät, ett'ei rouva Shelbylläkään ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän kyllä oli antavinaan käskyjä ja kiirehtivinään palvelijoitaan. Tämmöisissä asioissa ovat neekerit ihmeen tarkkasilmäisiä, oikeita veitikoita.

Haley tuli tällä tavalla menettäneeksi monta tuntia, ja saapui samaan pikku ravintolaan, jonne olemme seuranneet Elisaa, vasta tuntia myöhemmin.

Elisa seisoi juuri ikkunan ääressä, mutta vetäysi salaman nopeudella syrjemmäksi huomattuaan ratsastajien tulon.

Nyt he jo olivat pihalla. Ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin, sillä joka minuutti oli kultaa kalliimpi. Siitä huoneesta, jossa Elisa oli, johti ovi virralle päin. Hän otti poikasen syliinsä, syöksi portaita alas ja sitten rantaan päin.

Mutta nytpä äkkäsi orjakauppias jo uhrinsa, astui nopeasti alas hevosen seljästä, huusi seuraajilleen ja hyökkäsi sitten hänen jäljessään, niinkuin jäniskoira otuksensa perässä.

Tänä kauhun hetkenä tuntui Elisasta niinkuin ei hänen jalkansa olisikaan koskettaneet maata. Parissa silmänräpäyksessä seisoi hän jo veden partaalla. Takaa-ajajat olivat aivan hänen jäljissään, mutta ylönluonnollisella voimalla, sellaisella, jota Jumala antaa ainoastaan suurimmassa hädässä oleville, hän hyppäsi sydäntä särkevästi huutaen suurelle jääkappaleelle parin metrin päähän rannasta.

Tämä hyppäys oli niin uskalias ja samalla mieletön, että Haley ja hänen seuraajansa ihan vasten tahtoaan päästivät ihmettelyn huudon ja nostivat käsiään.

Jääkappale ritisi ja ratisi Elisan painon alla, mutta hän ei jäänyt hetkeksikään sinne seisomaan, vaan hyppäsi samaa vauhtia toiselta jääkappaleelta toiselle. Hänen kenkänsä putosivat, sukat menivät pirstaleiksi ja jalat vuotivat verta jättäen verisiä jälkiä jäälle, mutta Elisa ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään, kunnes hän viimein epäselvästi kuin usvassa näki edessänsä Ohion vastaisen rannan ja miehen, joka tarjosi hänelle kättänsä ja auttoi häntä ylös.

"Te olette reipas nainen, ken vaan olettekin", sanoi mies.

"Pelastakaa ... auttakaa ... piilottakaa minut...", huusi Elisa. "Poikani, tämän tässä he ovat myyneet ja katsokaa" -- hän osoitti toista rantaa -- "tuolla seisoo hänen uusi isäntänsä."

"Minä en itse voi tehdä mitään", sanoi mies, "mutta tahdon neuvoa Teitä erääseen taloon, jossa saatte kaikkia, mitä nykyisessä asemassanne tarvitsette. Katsokaa, tuossa valkeassa rakennuksessa pääkadun varrella asuu ystävällistä väkeä, he kyllä auttavat Teitä."

Eikä mies liikoja kehunut. Elisa tuli sydämmellisiin ihmisiin, jotka itkivät säälistä kuullessaan hänen paostaan ja suuresta hädästään ja koettivat häntä kaikin tavoin auttaa. He antoivat hänelle ruokaa ja lämpimiä vaatteita, valmistivat pehmeän vuoteen, jossa hän sai levätä särkeviä jäseniään, ja saattoivat häntä eteenpäin uuteen turvapaikkaan.

Tällaisten helläsydämmisten ihmisten välityksen kautta pääsi Elisa viimeinkin monet vaarat kestettyään Kanaadaan, jossa kaikki orjat heti tulivat vapaiksi kansalaisiksi.

"Eikö hän enää koskaan saanut nähdä miestänsä", kysynee ehkä lukija.

Hänen miehensä oli jo kauvan miettinyt pakoa päästäksensä raa'asta ja ilkeästä isännästään, joka alituisesti koki häntä jos jollakin tavalla nöyryyttää paljaastaan siitä syystä, että hän huomasi orjansa olevan älykkään ja taitavan.

Saadaksensa olla Elisan läheisyydessä oli hän kuitenkin tähän asti kestänyt tylyä kohteluansa, mutta nyt, kun Elisa oli poissa, ei mikään häntä enään pidättänyt. Hänen pakoretkensä oli, jos mahdollista, vielä Elisankin pakoa uskaliaampi.

[Kuva: Elisa hyppäsi samaa vauhtia jääkappaleelta toiselle.]

Koska hän valkoihoiselta isältään oli perinyt kauniit säännölliset kasvot ja harvinaisen hyvin muodostuneen, ryhdikkään vartalon, pukeutui hän hienoksi herraksi, maalasi hiukan kasvojaan ja tukkaansa ja tuli niin oudon näköiseksi, että häntä oli milt'ei mahdoton tuntea. Eikä hän liioin käytöksessään osoittanut mitään pelkoa tahi arkuutta. Hän matkusti päivin kaikkien nähden, poikkesi ensi luokan ravintoloihin ja oli aivan niinkuin kaikki muutkin vapaat ihmiset ja maan mahtavat.

Häntä etsittiin tietysti vallan äärettömästi. Hänen entinen isäntänsä oli kuuluttanut antavansa 400 dollaria sille, joka toisi hänet takaisin, tahi hankkisi varman tiedon siitä, että hän oli kuollut. Mutta ei takaa-ajajien päähänkään pistänyt ahdistaa hienoa herraa, joka matkusti parhaissa paikoissa ensi luokalla.

Elisa ja hänen miehensä saapuivat Kanadaan samaan aikaan. Vaikka heillä sinne tullessaan ei ollut yhtäkään dollaria -- kaikki, mitä Elisan mies oli saanut eräältä ihmisystävältä matkaa varten, oli jo loppunut -- ja vaikka heillä ei ollut tuumaakaan maata, olivat he mielestänsä ruhtinaita rikkaammat. He olivat saaneet kaikkein kalliimman lahjan: _vapauden_.

IV.

Me jätimme Haleyn hämmästyksissään ja hieman häpeissään katselemaan Elisan pakoa Ohion rannalle. Nähtyään, että tämä todellakin tällä hetkellä oli luiskahtanut hänen käsistään, ei ollut muuta neuvoa, kuin palata pieneen ravintolaan ja siellä tuumia, mitä läheisessä tulevaisuudessa oli tehtävä.

Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi jääpeitteensä, mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään kiroilemaan siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan sai kulunkia ja harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat ottaneet ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan Shelbyn kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.

Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen poskilleen.

Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.

Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: "Tämä on nyt viimeinen kerta."

Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa, vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht'äkkiä hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.

"Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin vuoden päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten etelään, enää tule takaisin."

"Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne."

Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.

Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut esiin marjahillot ja muut herkut. Mutta Tuomolta ne saivat jäädä milt'ei koskematta, sillä ei sellaisina hetkinä maita ruoka eikä juoma. Ei Chloella liioin ollut ruokahalua ja ainoat, jotka panivat arvoa tähän herkulliseen ateriaan, olivat pojat. He eivät vielä ymmärtäneet hetken vakavuutta, vaan söivät tyytyväisinä hyvällä ruokahalulla.

Chloe täti järjesti sillä aikaa ukkonsa vaatteita. Hän tarkasteli joka paitaa, erotti vanhat uusista ja käski niitä säästäen käyttää, sillä kukapa ompelisi uusia, kun nämät rikkuivat. Hukkaparin hän oli jatkanut yön kuluessa ja pannut lankakerän sisään parsimista varten. Mutta kuvitellessaan, että nuo julmat ihmiset kentiesi riistäisivät kaikki nämät uudet kalut hänen ukoltaan, puhkesi hän uudestaan katkeraan itkuun nojaten päätään kapsäkkiä vasten. Lapsetkin rupesivat nyt aavistamaan jotakin pahaa nähdessään äidin kyyneleet ja rupesivat täyttä kurkkua parkumaan.

Samassa astui rouva Shelby tupaan hyvästi jättämään. Perheen syvä suru liikutti häntä niin, ettei hän hetken aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Rakas Tuomo", sanoi hän viimein itkusta värisevällä äänellä, "en voi antaa sinulle tällä hetkellä mitään, josta sinulla olisi hyötyä, mutta sen lupaan juhlallisesti, ett'en kadota sinun jälkiäsi ja että ostan sinut takaisin, niin pian kuin suinkin voin."

Nyt tuli Haley uhriansa ottamaan ja koko talonväki kokoutui pihalle vielä viimeisen kerran kätelläkseen Tuomo setää. Hän oli ollut heidän sekä työnjohtajansa että sielunpaimenensa ja nyt eronhetkenä he kaikki tahtoivat osottaa rakkauttaan ja myötätuntoisuuttaan hänelle.

Juuri kun Tuomo jo istui rattailla, otti Haley raskaat raudat istuimen alta ja pani ne hänen jalkoihinsa.

Harmin ja paheksumisen huudahdus kuului yht'aikaa kaikkien huulilta ja rouva Shelby vakuutti verannallaan seisoessaan, että tämä varovaisuus oli aivan turha.

"Rouvaseni", sanoi Haley ivallisesti, "olen jo saanut 500 dollarin tappion täällä ollessani, enkä totta puhuen enää välitä toisesta." Sitten hän sivalsi hevostaan ruoskalla ja rattaat vierivät pois.

Yrjö herra, Tuomon nuori ystävä ja opettaja, oli aikaisin aamulla matkustanut erään toverinsa luo tietämättä mitään vanhan ystävänsä kohtalosta. Tuomo oli pahoillaan, kun ei saanut lausua hänelle jäähyväisiä, ja käski sanoa paljon terveisiä.

Mutta noin puolen tunnin matkan päästä, kun Haley oli pysähtänyt erään pajan luo saadaksensa Tuomoa varten aiotut käsiraudat hiukan suurennetuiksi, tuli Yrjö herra ratsastaen täyttä vauhtia heidän jäljessänsä.

Nähdessään Tuomon pajan ulkopuolella, laskeusi hän nopeasti ratsun seljästä, hyppäsi rattaille ja tarttui molemmin käsin kiivaasti ystävänsä kaulaan vuodattaen surun ja harmin kyyneliä.

"Tämä on häpeällistä, kerrassaan alhaista", sai hän viimein sanotuksi. "Eivät edes puhuneet minulle mitään koko asiasta. Jos olisin suuri, eivät vaan uskaltaisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta kyllä minä löylytin heitä äsken kotona ollessani, ole varma siitä."

Tuomo koitti rauhoittaa ystävänsä kiivautta ja lausui hiljaisesti mielihyvänsä siitä, että vielä kerran sai nähdä nuoren herransa.

"Ja kuulkaapas nyt, Yrjö herra, Teidän pitää aina pysyä hyvänä poikana. Muistakaa, kuinka monta tulevaisuudessa teistä tulee riippumaan. Liittykää äitiinne ja seuratkaa häntä. Muutamat pojat pitävät itsensä suureksi tultuaan liika viisaina kuullakseen äitejään, mutta älkää noudattako heidän esimerkkiään. Tietäkää, että Jumala antaa meille monta hyvää lahjaa kahdesti, mutta äidin hän antaa vaan kerran. Ettehän pahaksi pane, vaikka vähäsen neuvon?"

"En, en suinkaan", vastasi Yrjö. "Kyllä minä koetan tulla hyväksi ja kelpo ihmiseksi, sen lupaan sinulle, Tuomo. Ja kyllä minä myös toimitan niin, että vanhemmat hankkivat sinut takaisin... Isoksi tultuani rakennutan sitten tupasi uudestaan ja sinulla pitää olla oikein erityinen huone ja matto lattialla... Katsoppas tässä, minä olen ottanut dollarini sinua varten. Mutta koska pelkäsin, että tuo ilkiö anastaisi sen sinulta, olen kaivertanut siihen pienen reijän ja ripustanut sen nauhaan, jotta sinä voisit kiinnittää sen kaulaasi. Joka kerta, kun sitä katsot, niin muista, että tulen sinua vapauttamaan."

Haley palasi samassa pajasta ja lähestyi Tuomoa kantaen käsirautoja.

Yrjön silmät säkenöivät tulta nämät nähdessään.

Hän kohotti päätään ja koetti sanoa niin voimakkaasti ja arvokkaasti kuin suinkin:

"Kuulkaapas, herra, kyllä minä kerron vanhemmilleni, kuinka Te kohtelette meidän Tuomoamme."

"Sanokaa vaan", vastasi orjakauppias raa'asti.

"Hävetä Teidän pitäisi, että koko elinkautenne ostatte naisia ja miehiä ja kytkette heitä kuin elukoita."

"Niin kauvan kuin hienot ihmiset myyvät miehiä ja naisia, en ole yhtään heitä huonompi. Ei ostaminen ole halveksittavampaa kuin myyminenkään."

"Mutta minä en aio isoksi tultuani tehdä kumpaakaan", sanoi Yrjö ylpeästi. "Oikein häpeän maamiehiäni tällä hetkellä." "Hyvästi nyt, Tuomo setä", lisäsi hän, sitten hellästi, astui ratsunsa selkään ja ajoi tiehensä.

Tuomo katseli kauvan aikaa hänen jälkeensä, kunnes tämä viimeinen yhdysside hänen ja kodin välillä katosi.

V.

Harvoin samoissa ajopeleissä istuvien matkamiesten ajatukset saattavat kulkea erisuuntaisemmin kuin Haleyn ja Tuomon. Haley tuumi Tuomon mittaa ja voimakkaita jäntereitä ja laski, että jos hän nyt pitäisi miestä hyvässä lihassa, olisi voitto oleva melkoinen. Hän mietti myöskin, kuinka suurilukuisen orjalauman hän tällä kertaa hankkisi itselleen, montako miestä, vaimoa ja lasta hänen vielä pitäisi ostaa.

Mitä taas Tuomoon tulee, ajatteli hän alituisesti seuraavaa lausetta: "Sillä ei meillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme."

Haley otti sanomalehden taskustaan ja rupesi sitä lueskelemaan. Koska hänen lukutaitonsa oli jotenkin heikko, täytyi hänen tavaella puoli-ääneen, ennenkuin sai selkoa eräästä ilmoituksesta, joka hänen mielestään oli tärkein koko lehdessä. Siinä ilmoitettiin julkisella huutokaupalla myytävän muutamia neekerejä Washingtonin raatihuoneen ulkopuolella. Sitten seurasi luettelo kunkin myytävän sukupuolesta ja iästä.