Part 2
— Koskeloko siellä kaarteli kareja? Vai joko silmä valhetteli?
— Oli kuin ihana impi, Aino aaltojen varassa...
PANNAHINEN.
Korpi kolkosti kohisi, viima vinkui, räntä räiskyi, Lappi lauloi, hukka huuti.
Haamu harmaja saloa hiihti henkihieverinä.
»Mistä matka?» — Maailmalta. »Sieltä mistä?» — Auran suulta, kivikirkosta Jumalan.
— Läksin riemunraikkahana, yhtä riistarikkahana: ahkiossa ahmaturkit, revonnahkat, raha-rihmat, kiiltokarvakiihtelykset; tulen nyt tuska tuomisena, ahkiona ailut musta: mihin nyt piillä pillojani, paha töitäni paeta?
»Lienet surman suorittanut?»
— Oisin surman suorittanut, onnellisempi olisin! Ei olisi kalma kantapäillä, surman ei viikate välyisi vaivaisen minun varalta: tuoni toisanne ajaisi, veisi miestä veristynyttä.
Synkempi on minun satuni, synkempi on synnintyöni: olen kirkolta kirottu, papin pannahan lukittu.
»Ristin-Kiesuksen kiroissa! Mitä teit sinä, poloinen?»
— Oli markkinat, minäkin siellä — soivat kirkon kellot: kuuli kutsun kansa kaikki, menin myös minä mukana.
Hymysi hyvä Jumala ristinpuulta alttarilla, ja hymysi Jumalan Äiti, Neitsyt-Maaria-emonen, hymyi herra Henterikki, Lalli lauloi kiitosvirttä alla kulta-anturoitten.
Kimmelti minulla mieli, kimmelti kuin kirkon risti!
Latinaiset laulut kaikui, holvit huojui, laivat laikkui, papit messusit mukana, kumartelit, notkistelit, käsivartensa levitit lempeästi, leppoisesta risti seljässä sädehti, enemmän edessä toinen, sulkkuviitta välkähteli, paistoi purppura punainen, helisi hopeakello, heilahteli helminauha, vitjat kultaiset kulisi, läikähteli mirha-malja, läikkyi henki helluntainen, kohti kuoria kohosi. —
Ihmettelin ja ihailin, piirsin ristin rintahani niinkuin kaikki kirkkokansa, muut supisi, niin minäkin: »Pater noster, pater noster» — muuta, outo, en osannut.
Etten itkenyt ilosta: jos olinkin kurja itse, oli kuulu kurjan paimen, jos olinkin äkki-outo, oli oppinut Jumala, jos olinkin musta-muoto, oli kaunis Kaitsijani!
Katso — kaunisti minutkin kasvojensa katsehella!
Katsoi kaikki kirkkokansa, katsoi pappi alttarilta, vihdoin vallat korkeatkin: rintahaarniska-ritarit. Ruotsin herrat rouvinensa, liinakutrit linnanneidit: kaikki kääntyi katsomahan oven puolta, pihtipieltä, jossa, outo, ma oleilin.
Jo silloin ilosta itkin.
— Minut kaunisti Jumala, muutti mustan valkeaksi!
— Sitä nyt kaikki katselevat: ihmettä ison Jumalan!
— Kuinka kaunot katselevat, kultakutrit kummeksivat!
Ole kiitetty, Jumala, kunnioitu, Kulta-Kiesus, Herra helmi, Luojan Äiti ynnä herra Henterikki: enää ei hävetä herjan ole tarvis, tupaan tullen ovensuulla odotella, pimennossa piilotella, nyt voin astua valohon, muiden seurahan samota! Nyt ei naura naiset mulle, nyt ei ilku immet mulle, katselevat kassapäiset: sydän syttyvi tulehen, lemmen-liekki leimahtavi! Rakastaa rohkenen minäkin, tuta auvon autuaimman — ennen tohdin vain ihailla.
Katsoi pappi hetken, kaksi, mutta kohta kolmannella käden korkean kohotti, sinkosi kiron salaman, paiskoi kynttilän palavan pirstaleiksi permantohon jalkoihin minun poloisen.
Tummui tuike tuohuksien, sammui säihke kirkon ristin, kuvat kuorissa pimeni — yössä yksin leimahteli Ukon viikate vihainen, kuului Korkean jylinä.
Kätkin kasvoni käsikin, tartuin tukkatumpuraani kuolintuskan tuimellessa:
— soljui lakki sormihini, näädännahka näppeihini...
Silloin, älliö, älysin, miksi katsoi kirkkokansa!
Niinkuin tuisku tunturilla ulos uksesta puhalsin, löysin sukset seinustalta — jäivät kirkot, kirkon kullat kirkon ristit, ristirahvas.
Jäi myös markkinatavarat: ahkio ja ahmaturkit, revonnahkat, raha-rihmat, kiiltokarvakiihtelykset.
Yks ei jäänyt: pannanuoli, kiron viuhuva vasama — yhä päätä pyydystävi!
»Anna armo, Armo-Luoja.»
VIRVEN SULHO.
Olipa vieno viidan virpi.
Udutar, uneton tytti, huurre-tytti helmihelma kuiskutteli: »Kultaseni, neulon sulle häähamosen. Huomenna saat suuren sulhon!»
Virpi huomenna heräsi: kullat kuulti kulmillansa.
»Missä viivyt, suuri sulho?»
Tuli tuhma tuulen poika, paha veitikka vihuri, koki suudella suloista: — huurrekaunehet karisi, helmet hangelle helisi...
KULTANUOLI.
Kyyhky kuusessa kuhersi, kuusi kukki, päivä paistoi, ilma kultana kulisi.
Puun alta puheli ääni:
»Kelle laulat, peilikylki?»
Kyyhkyllä sydän sykähti: liverteli lehdikosta Tellervo, Tapion tytti.
»Kuku mulle, kyyhky-kulta!»
Kukkunut ei kultakylki!
Lehahtiko lentimille? Pois pakeni? — Ei: putosi kerkän kukkivan keralla juurelle juhannuskuusen: rinta rikki, sumea silmä, siipi rentona sininen — nuoli kultainen kuvussa.
Kenpä jousen joudutteli, noutonuolen lennähytti?
— Lempi nuolen lennähytti.