Part 8
Siinä on sitte kaikesta palkka.
— Eikö ollut mitään erityistä syytä?
— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti, ilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. — Tuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä aina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin. Tänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta vaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat varmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi kostaa ja — kosti.
Vanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän hiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi Mäki Matille.
— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei Jumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo tuomittu ansionsa mukaan.
— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.
— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.
— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän tilaansa?
— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän kanssaan.
— He ovat sinun lähimäisiäsi.
— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha...
— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö, emäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on nälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän ravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, — sinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.
— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni kanssa.
— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.
— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.
‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin syvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. — Rauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka on totisen taistelun tulos ja voitto.
Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.
Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi kutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.
Mutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.
— Minne menet yöksi, vieras?
— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään olen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, — ell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani täältä talosi ulkosuojista.
— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas Mäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:
— Tee kuten tahdot.
* * * * *
Vanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.
Hän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä hänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty elämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.
Ja hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi _niille!_ — olkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.
Hän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.
Uni ei tullut.
Hän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet, että luita peitti vaan sinervä nahka.
Sekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut ottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan ehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan välillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän saivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se kun oli tottunut aina täällä käymään.
Se sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua tarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta eihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se Matti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin mekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.
Päivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui helkkyvä laulu.
Emäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut joku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.
Tähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin ilmaista mielipiteitään.
Sinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä käytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä tiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja olisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti kaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.
Olisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin auttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli...
... Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen, minkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis kostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet niin peräti aiheettomat.
* * * * *
Emäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.
Onhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.
Mutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:
Jos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä palkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi voinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.
Oliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.
Joskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa vihan ja torjua tuhon.
Emäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan pusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko mahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒ ‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun ja tukahduttanut vihan palon.
Hän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko yön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä edessä.
Aurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla kiilteli öinen kaste.
Emännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat valkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.
Jotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen mielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi kuorma.
Kun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja he puhelivat kauvan kahdenkesken.
Ja ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli suurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan kanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.
Olihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota vastaavia tuloksia.
— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.
— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, — niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.
Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren puheltiin:
— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran vielä.
— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.
Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi ivalla kääntyi häneltä kysymään:
—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä paikkakunnalla.
— Tuomas Tapolan vaimon.
— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus onnellisena jatkoi:
— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se sovinnon päivä!