Part 3

AILI. En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.

HANNA. Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo...

AILI. Tarttuen äitiään käteen. Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.

HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti, liikutuksella.

Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein, niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.

Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna minulle ensin tupakkaa.»

AILI. Mitä, äiti?

HANNA. Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen hermokohtauksen.--»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse tahdon!»--»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi, itsehän sinä pyysit», sanoin minä.--»Sinulla ei ole mitään sanomista, vaikka minä myrkyttäisin itseni.»--»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän joskus ennenkin oli sillä tavalla ... ja kun ajattelin, että hän ehkä rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun sieltä palasin, oli se tapahtunut.--

Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan--siitä riemuitsemaan, mutta kun ajattelee...

YRJÖ. Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.

AILI. Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.

HANNA. Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä--kun on niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa asiansa oikeuteen ja sen menestykseen--ja pitkän elämänsä koettanut lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen--ja kun kaikki sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään--se oli minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa, että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen kostonhalu--että _oli_ julistettu, että oli _voitu_ julistaa alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi--

AILI. Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä--toisten vielä taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta...

HANNA. Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat vastoin koko kansaa--että ne olivat voineet vielä senkin tehdä--minä luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.

AILI. Se se tietysti oli!

YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi? Ne olivat ne, jotka hänet surmasivat!

AILI. Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut koko hänen elämänsä työn?

HANNA. En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä--tai ehkä hän vain tahtoi olla--vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.

YRJÖ. Hän ei tiennyt.

AILI. Jos hän olisi tiennyt...

HANNA. Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa ei meille siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa sen perille ajamiseen.»

AILI. Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa asiaansa.

HANNA. Minä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan näyttää koettaneen vaikuttaa siihen, että isä--anoisi armoa.

YRJÖ. Oh!

AILI. Isä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?

HANNA. Niin, se oli naurettavaa.

AILI. Intohimolla. Et voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja millä tavalla! Venäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet läheskään sillä innolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä, mitä hän. Se on hän, joka on keksinyt kuntien sakot.

HANNA. Hänkö se on?

AILI. Niin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai rehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen lukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat niihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on hämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen oikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se millainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat sitä kirkoissaan. Ja hän on matkoillaan saanut seurakuntain rovastit siihen, etteivät ne vihi eivätkä pane kuulutuksiin niitä, jotka eivät ole olleet arvannostossa.

HANNA. Se ei voi olla totta?

AILI. Se on totta. Sinä voit kuvailla, miten kaikki on mennyt ylösalaisin, kun muuan poika vastaa semmoiselle papille: »Jos et vihi, niin kyllä kai kuitenkin kastat.»--Tapasin junassa äsken köyhän vaimon. Heiltä oli kuollut ainoa lehmä, eivätkä he tienneet, kuinka pääsisivät talven yli. »Vaan antoi toki laupias Jumala perustuslaillisten pitää kokousta poikain kanssa ihan naapurissa, niin meidän poika antoi sen ilmi ja sai sata markkaa, niin ostettiin lehmä ja jäi vielä vähän tähdettäkin.»

HANNA. Aili!

AILI. Se _ei_ ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on pysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan, siveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä ainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän lehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä kirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän vastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan vihollisia!--meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma...

YRJÖ. Meikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle ja rajan taakin.

AILI. Tiedätkö, mitä hän--tuo--en saa hänen nimeään huulilleni--mitä hän oli sanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?

HANNA. Onko kasakka sinua lyönyt?

AILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä, vielä punainen arpi viistossa otsan yli.

HANNA. Kauheata! Millä hän sinua löi?

YRJÖ. Ruoskallaan.

HANNA. Kauheata! Missä se tapahtui?

YRJÖ. Helsingissä.

HANNA. Löitkö sinä häntä ensin?

AILI. Yrjöllä oli erään tuntemattoman naisen pikku tyttö sylissään, toisella kädellään hän piti suitsista hevosta, joka tunki äidin päälle ja olisi muutoin tallannut hänet alleen. Mutta sehän ... sehän oli... »oikein sille nulikalle!»

HANNA. On kimmonnut ylös. Hän sanoi sen? Hän? Sinusta?

AILI. »Kuka käski mennä panemaan sormiaan väliin!»

HANNA. Kuka käski?

AILI. »Olisi tarvinnut vielä enemmän!»

HANNA. Hän sanoi?

AILI. Hän ... tuo ... se oli suomalaisen miehen sana! Eikä se ole ainoa semmoinen sana, ei hänen suustaan eikä muiden!

HANNA. Yhä enemmän kiihtyen. Mutta eikö heidän mielestään enää saisi .. pitääkö antaa heidän kasakkainsa hevosten tallata itseään nostamatta edes aseetonta kättäänkään omaksi suojeluksekseen? »Se oli oikein»--mutta jos _se_ oli oikein, silloin kai oli oikein se, mikä meillekin tapahtui?

AILI. Niin olikin!

HANNA. Oli kai oikein, että kaikki muutkin karkoitettiin?

AILI. Senkin he ovat sanoneet, juuri sen: »Nyt on heistä päästy! Nyt palaa rauha pian maahan!»

HANNA. Kävelee, pysähtyy. Oikein isälle, että menetti järkensä ja henkensä--että hän nyt makaa siellä kuolleena kylmässä rautatievaunussa, jossa häntä siirretään raiteelta raiteelle, veturien kirahdellessa korvan juuressa, lävistetyn pään retkahdellessa kirstun laidasta toiseen ... olisi siis kai oikein vielä sekin, jos en saisi tuoda häntä tänne, jos hän ei kuolleenakaan pääsisi lepäämään isänmaansa poveen... »Se oli oikein, kuka käski.»-- Oo, isä julisti heistä hirmuisen tuomion ... minä sitä silloin kauhistuin, mutta en tiedä enää... »Heidät olisi ammuttava!»

AILI. Ammuttava?

YRJÖ. Kiihkeästi. Ketkä?--sanoiko isä, ketkä?

HANNA. Kaikki, jotka ... jokikinen, joka ... »niinkuin sodassa ammutaan kavaltajat»--ne olivat hänen sanansa. Syvästi. Ja se on vielä menevä siihen ... täällä meillä, niinkuin se on mennyt siihen kaikkialla, missä kansojen asia on petetty ja missä se on siitä julistanut tuomionsa, mutta ei kykene sitä muuten panemaan täytäntöön! --_He_, he itse tulevat sen siihen saattamaan.--Muusta he eivät nähtävästi enää välitä.

AILI. Kasvoillaan pelonalainen ihastus. Tekin--tekin olitte tulleet siellä siihen?

YRJÖ. Käännähtäen. Sinäkin, Aili?

HANNA. Yhtäkkiä vaihtuen, katkerasti, ylenkatseellisesti. Tai en tiedä. Ei se täällä meillä siihen mene. Ei meillä mene mikään niinkuin muualla. Ei meidän kansallamme ole oikeata käsitystä siitä, kuinka sitä on solvaistu ja häväisty, kuinka suuri tämä sen häpeä on, ei sillä ole aavistustakaan siitä, mitä on intohimo oikeuden puolesta. Täällähän vain kärsitään, hurskaillaan, etten sanoisi kerskaillaan: »Katso, Herra, kuinka me olemme suuret meidän kataluudessamme, ei mikään kansa ole kärsimystensä kestävyydessä meidän vertaisemme. Me olemme sinun valittu kansasi, mehän toteutamme joka päivä sinun suurinta käskyäsi: käännämme toisen poskemme, kun meitä on toiselle lyöty.» Me annamme pois kaksi oikeuksistamme, kun meitä on yhden anastamisella uhattu, pelastaaksemme kolmannen, joka menee samaa tietä. Taas innostuen. Toista on siellä, tuolla suuressa maassa. Nuoret parrattomat pojat juoksevat siellä kasakkain pistimiin ja santarmien sapeleihin kuin kultansa syleilyyn. Hennot hienohipiäiset ja lempeä-ääniset neitoset panevat siellä kansan tuomioita täytäntöön uhraten henkensä kuin uljaimmat sotilaat taistelutantereella. Venäjän kansalla on tulevaisuus, ja se voittaa vapautensa, sillä se osaa ja uskaltaa sen puolesta taistella. Meillä ei ole yhtä ainoata rohkeata, uhkamielistä ajatusta, ei ketään, joka uskaltaisi lausua semmoisen ilmi, vielä vähemmän ketään, joka antaisi merkin, tekisi vapauttavan, herättävän teon, puhdistaisi ilman, sytyttäisi merkkitulet vuorilla palamaan! Isä oli, mutta hänkin--lävisti oman otsansa.

Vaipuu alas.

YRJÖ. Tutkien, henkeään pidättäen. Jos joku sen tekisi, äiti--eikö se olisi murha?

HANNA. Uudelleen nousten. Se ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano--kansan tuomion!-- Jumalan tuomion!

AILI. Äiti, sanotko sinäkin sen?

ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.

ROUVA LINDH. Pyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit--että ehtisit junaan.

HANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa. Onko vastaus saapunut?

ROUVA LINDH. Niin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.

HANNA. Ei ole mitään sitä vastaan ... minä siis saan!... Lapset, ei muisteta nyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme isäparan hänen viimeiseen lepoonsa.--Minä ehdin vielä junaan? Todellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä ... huomenna olen täällä... Yrjö, riennä kutsumaan ajuria!

ROUVA LINDH. Enkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?

HANNA. Kiitos, Hilda!--Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä santarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.

ROUVA LINDH. Edvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän ... hän kyllä pitää siitä huolen.

HANNA. Niin, oikein, senhän tietysti täytyy käydä niin. Ailille ja Yrjölle. Hyvästi, lapset, pitäkää te sill'aikaa huoli kaikista valmistuksista, haudasta, laulusta ja seppeleistä ja ilmoittakaa ystäville!... Että se sittenkin sai tapahtua.

ROUVA LINDH. Sanoinhan minä sinulle, ettei semmoista toki voisi odottaa edes Bobrikoffilta.

Kuuluu kiivas soitto. Yrjö menee avaamaan. POLIISIMESTARI astuu sisään.

YRJÖ. Mitä haluatte?

POLIISIMESTARI. Pyydän anteeksi, jos tulen sopimattomasti. Tulin ainoastaan kuvernöörin käskystä ilmoittamaan...

ROUVA LINDH. Se oli tarpeetonta, minä olen jo ilmoittanut sen.

Tekee liikkeen, että poliisimestari menisi.

POLIISIMESTARI. Siinä tapauksessa, että asia on jo ennen minua toimitettu, on minulla kunnia...

ROUVA LINDH. Vaan teillä on ehkä kuvernöörin lupakirja?

POLIISIMESTARI. Mitä lupakirjaa suvaitsee rouva kuvernöörska tarkoittaa?

ROUVA LINDH. Lupakirjaa rehtori vainajan tänne tuomiseen.

POLIISIMESTARI. On nähtävästi olemassa jokin väärinkäsitys. Herra kuvernööri päinvastoin soitti minulle ja käski minun kiireimmän kautta ilmoittaa rehtorskalle, että hänen miesvainajansa hautaaminen ei voi tapahtua täällä...

KAIKKI. Ei voi tapahtua?

ROUVA LINDH. Kuinka ei voi? Mutta kenraalikuvernöörihän on antanut suostumuksensa?--

POLIISIMESTARI. Toistan, että on nähtävästi olemassa väärinkäsitys. Kenties hänen ylhäisyytensä ei olekaan antanut suostumustaan?

ROUVA LINDH. On, on, kuulinhan minä sen telefoonissa.

POLIISIMESTARI. Tuon ainoastaan perille raportin, joka minulle annettiin tuotavaksi. Jos hänen ylhäisyytensä on antanut suostumuksensa, mutta herra kuvernööri siitä huolimatta on katsonut että hänen pitää vastata kieltävästi, niin on mahdollisesti ilmaantunut asianhaaroja, esteitä ... jaa, minä en todella tiedä.

ROUVA LINDH. Mutta mitä esteitä?

POLIISIMESTARI. Joitakin, joita minulla ei ole oikeus eikä tarviskaan tiedustella-- telefoonissa--mutta joita herra kuvernööri varmaankaan ei ole salaava arvoisalta puolisoltaan. Sulkeudun suosioonne ... sulkeudun suosioonne...

Menee teeskennellyn kohteliaalla kumarruksella sekä rouva Lindhille että muille, kullekin erikseen.

HANNA. On jäykistynyt suoraksi ja kylmäksi. _Hän_ ei siis salli? Se on siis hän, joka ei salli?

ROUVA LINDH. Yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, se ei ole, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyy olla jokin erehdys. Ehkei Bobrikoff sittenkään suostunut? Minä kuulin ehkä sittenkin väärin telefoonissa? Ehkä tuli sittenkin kielto? Ei, kyllä minä kuulin oikein. Mutta näin ei saa käydä ... ei saa ... tämä on kauheaa...

Puhkee itkuun ja menee.

AILI. Bobrikoff sallii, mutta hän kieltää? Hän?

HANNA. Minun täytyy vielä tavata se mies.

Ottaa hattunsa ja puuhkansa.

YRJÖ. On seisonut, huulet puoleksi auki, kasvot pinnistyneinä, lopulta niinkuin olisi tehnyt päätöksen, nopeasti. Minä tulen mukaasi, äiti!

AILI. Yht'äkkiä vavahtaen. Yrjö, sinä et saa mennä!

YRJÖ. Aili...

Katsovat toisiaan lyhyen hetken.

AILI. Tai miksei? Mene!

YRJÖ. Menee, mutta palaa, sulkee intohimoisesti Ailin syliinsä. Hyvästi, Aili!

HANNA. Ovessa. Tuletko sinä?

YRJÖ. Minä tulen.

Rientää pois.

AILI. Jää hetkeksi miettimään, ristiriitaisten tunteitten vallassa, tempaa liinan ja aikoo rientää ulos. Yrjö!--Ei, ei...--Tai miksei!

Heittää liinansa pois ja jää, vaipuen tuolille.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä.

KUVERNÖÖRI LINDH ja REHTORI SAARINEN tulevat oikealta. Rehtori on lähdössä, hattu ja hansikkaat kädessä. Kuvernöörillä on salkku toisessa ja virkalakki toisessa kädessä; asettaa ne pöydälle.

LINDH. En tiedä ... tämä on ... teimmepä kuinka hyvänsä...

Alkaa kävellä edestakaisin.

REHTORI. Seuraa häntä silmillään. Minusta ei sinulla ole vähintäkään syytä päätöksesi peruuttamiseen. Sinulla ei tarvitse olla pienintäkään epäilystä siitä, että menettelit täydelleen, niinkuin asianhaarat välttämättä vaativat, sekä oikein että viisaasti.

LINDH. Tekee epämääräisen liikkeen.

REHTORI. Epäilemättä syntyy tästä yhtä ja toista tunteen purkua, ja parjausten tulva kai kohoaa hiukan tähänastistakin tasapintaansa ylemmä.

LINDH. Siitä en välitä. Siihen olen tottunut.

REHTORI. Koettaen vaikuttaa. Jos täällä on saatu jotakin toimeen, jos meillä tässä läänissä suomalaiset virkaolot vielä ovat jotakuinkin säilyneet, jos täällä ruotsalaisuus on veisannut viimeisen virtensä ja suomalaisuus viety siihen voittoon, mihin se nykyoloissa suinkin voidaan viedä, niin saamme siitä yksinomaan kiittää veljen tarmokasta toimintaa ja varovaista, valtioviisasta menettelyä.

LINDH. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että minulle on mitä suurimmassa määrin vastenmielistä ryhtyä taisteluun vainajiakin vastaan--ja olihan hän, kaikesta huolimatta, oma veljeni.

REHTORI. Sitähän se tietysti on. Mutta niinkuin itsekin huomautit, ei vaara vainajan tänne tuomisesta suinkaan olisi ollut vähäinen. Niinkuin mielet, aseman meille näennäisestä edullisuudesta huolimatta, nyt ovat kahden vaiheella, ei olisi todellakaan tarvinnut muuta, kuin että joku, ruumissaattueen kulkiessa kutsuntapaikan ohi, olisi siellä huutanut: »Haudastaan nousi hän muistuttamaan teitä velvollisuudestanne!»--tai jotakin semmoista, sanoja ne kyllä löytävät ja osaavat niitä käyttää, niin olisi kaikki tai ainakin hyvin paljon voinut olla menetettyä. Kulona olisi tieto siitä, että kaikki olivat saapuneet kutsuntaan, mutta yht'äkkiä isänmaallisten tunteittensa valtaamina jättäneet salin tyhjäksi ja liittyneet »sankarin» hautaussaattueeseen, levinnyt kaikkialle. Se olisi voinut saattaa vaaraan kutsuntain menestymisen koko maassa. Vainajan tänne tuonti on ehkä juuri siinä toivossa asetettukin näiksi päiviksi. Siinä voi piillä hyvinkin pitkälle menevä juoni.

LINDH. Minä kyllä epäilin sitä heti kohta.

REHTORI. No niin, sitä vähemmin siis! Olisihan ollut suorastaan anteeksi antamatonta saattaa vaaraan koko vaivalloisesti rakennettu suunnitelma juuri, kun on toivoa sen onnistumisesta!

LINDH. Hiljentää kävelyään. Tietysti.

REHTORI. Kieltämällä hautauksen täällä kutsuntain aikana olemme välttäneet ansan, jota sekä kagaali että Bobrikoff yrittivät virittää eteemme.

LINDH. Sinä siis todella luulet, että tässä oli ansa Bobrikoffinkin puolelta?

REHTORI. Hän tahtoo tännekin venäläistä kuvernööriä. Santarmit eivät myöskään voi sulattaa sitä, että heillä täällä on niin vähän jalansijaa. On aivan ilmeistä, että hän jättäessään asian sinun ratkaistavaksesi oli laskenut, että sinä tunnesyistä ja ehkä myöskin yleisen mielipiteen pelosta sallisit hautauksen tapahtua täällä juuri kutsuntapäivinä ja että silloin syntyisi mielenosoituksia tai muita levottomuuksia. Mutta silloin tapahtui juuri se, mitä hän on odottanut saavansa Pietarissa todistaa: ettei suomalainen mies kyennytkään ylläpitämään järjestystä läänissään, niinkuin oli vakuuteltu. Seuraavana päivänä olisi meillä ollut venäläinen kuvernööri.

LINDH. Epäilemättä.

REHTORI. Ole varma siitä! Santarmeilla on kyllä pitkät sormensa tässäkin pelissä. Ellei heillä sitä olisi, olisivat he tietysti ilman muuta kehoittaneet leskeä kääntymään suoraan kenraalikuvernöörin puoleen tai antaneet hänen tulla tänne ilman muuta. Tässä oli kyllä väijytys, mutta (hymähtäen itserakkaasti) tällä kertaa löysi hieno venäläinenkin politiikka vertansa.

LINDH. Mutta onko sanottu, että nytkään voimme välttää mielenosoituksia, kun tulee tunnetuksi...?

REHTORI. Jos jotakin tapahtuisikin, niin se ei olisi aiheutunut mistään meidän toimenpiteestämme tai laiminlyömisestämme. Ja sitä paitsi, eihän sen tarvitse tulla tunnetuksi, ei ainakaan yleisemmin...

LINDH. Uutinen siitä on varmaan jo tämän päivän lehdessä.

REHTORI. Katsoo kelloaan. Maisteri Kinnunen saa tavallisesti vasta kello 10 lehden tarkastettavakseen. Hän lukee sen välitunnilla. Ei tarvitse muuta kuin viittaus...

LINDH. En kuitenkaan tahtoisi _siihen_ sekaantua.

REHTORI. Jätä se minun huolekseni.

LINDH. Niin, jos tahdot olla niin ystävällinen.

REHTORI. Vallan mielelläni, tapaan hänet kohta paikalla koululla.

Menee.

LINDH. Kokoo paperinsa salkkuun ja aikoo lähteä.

ROUVA LINDH tulee päällysvaatteet yllä.

ROUVA LINDH. Kiihtyneenä. Odota, Edvard, elä mene, minun täytyy saada puhua--

LINDH. Minun täytyy joutua virastoon.

ROUVA LINDH. Sano, ettei se ole totta! Sinä et voi kieltää, kun Bobrikoff kerran on suostunut?

LINDH. Sinä karkasit tiehesi, ennenkuin kuulit, että suostumukseen oli liitetty ehtoja, joita en voi täyttää.

ROUVA LINDH. Mitä ehtoja?

LINDH. Hän vaatii minua vastaamaan siitä, ettei täällä tapahdu mitään mielenosoituksia.

ROUVA LINDH. Jos hän sitä vaatii, niin sinä vastaat niistä. Toistellen. Kuule, _jos_ se tapahtuu...

LINDH. Kääntyen ja astuen lähemmä. Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH. En ole enää viime aikoina välittänyt mistään, en enää tahtonut sekaantua mihinkään, en arvostella mitään, teitpä mitä tahansa, ryhdyitpä mihin tahansa ... olen elänyt täydellisenä erakkona, pakotettunakin elämään erilläni kaikista vanhoista tuttavistani, sulkenut silmäni ja korvani, olen katsonut kupeelleni, ettei kenenkään tarvitsisi minua edes tervehtiä eikä minun ketään ... olkoon ne sinun virka-asioitasi, sinun politiikkaasi... Mutta että voi ja että piti tapahtua vielä tämän ... että sinä niiden asioittesi tähden ... ei, sitä eivät voi puolustaa mitkään syyt!

LINDH. Sitä päinvastoin puolustavat hyvin monet ja hyvin pätevät syyt.

ROUVA LINDH. Kun sinä kerran voit estää häntä palaamasta tänne kuolleena, niin olisit sinä siis voinut sen tehdä hänen eläessäänkin, jos sinulla olisi ollut siihen valta. Sinä olisit voinut hänet karkoittaakin...

LINDH. Tekee torjuvan, kärsimättömän liikkeen. Niin, niin, tietysti.

ROUVA LINDH. Niin, sinä olisit voinut tehdä sen! Nyt minä näen, että sinä olisit voinut senkin tehdä ... mutta se on semmoinen rikos, se on semmoinen kauhea synti, että jos sinä sen teet...

LINDH. Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH. Minä en jaksa... Mennään täältä, Edvard! Lähdetään pian pois tästä kauheasta paikasta, ennenkuin olemme ikuisessa hukassa. Jätetään tämä kolkko kivimuuri, jossa elämme kuin vankilassa, jossa asumme toinen toisessa päässä emmekä tapaa toisiamme kuin kärsiäksemme omantuntomme vaivoista... Sinäkin kärsit niistä,--minä näen sen joka päivä. Mitä oli meillä täällä tekemistä? Etkähän sinä omasta halustasi ja hakemuksestasi tullutkaan tänne...

LINDH. En, vaan velvollisuuteni vaatimuksesta.

ROUVA LINDH. Sinä annoit puolueesi, vanhain ystäväisi houkutella itseäsi siihen, uskotella, että se oli sinun isänmaallinen velvollisuutesi. Vaan jos he välttämättä tarvitsevat tälle sijalle tarkoituksiaan varten jonkun, niin toimittakoot tänne jonkun muun.

LINDH. Naurahtaen. Sinun mielestäsi voisin siis jättää muiden tehtäväksi, mitä itse häpeän?