Part 2

POLIISIMESTARI. Oo, todellakin! Mikä sattuma! Te täällä, arvoisa rouva? Minua ilahuttaa suuresti nähdä teitä.

HANNA. Katsahtaa olkansa yli. Kääntyy lähteäkseen.

POLIISIMESTARI. Toivon, että herra rehtori Lindh voi asianhaarain mukaan hyvin.

ROUVA LINDH. Hän on kuollut.

POLIISIMESTARI. Oo!--Valitan suruanne. Entisen opettajani kohtalo on minua aina liikuttanut.

HANNA. Todellakin?

POLIISIMESTARI. Pyydän anteeksi, mutta kun viimeksi tapasimme toisemme, täytin minä ainoastaan minulle annettua virkatehtävää, sitä ikävämpää, kun sen täytyi kohdistua entiseen arvossa pidettyyn ja rakastettuun opettajaani. Mutta en voinut menetellä toisin, vaikka olisin tahtonutkin.

ROUVA LINDH. Olisitteko tahtonutkaan?

POLIISIMESTARI. Kaikki tapahtui laillisessa järjestyksessä, mitä minuun tulee. Minun suhteeni asiaan oli selvä. Tein ainoastaan velvollisuuteni.

ROUVA LINDH. Ei teidän velvollisuutenne kuitenkaan vaatinut teitä viemään pois rouvan yksityistä kirjeenvaihtoa.

POLIISIMESTARI. Rouva kuvernöörska, kaikki ovat jätetyt takaisin herra Yrjö Lindhille, siitä huolimatta, että hän solvasi allekirjoittanutta hänen virkatoimessaan tavalla, joka, jos se olisi kohdistunut johonkuhun muuhun, olisi aiheuttanut ehdottoman vangitsemisen.

ROUVA LINDH. Kuvernööri on toisessa huoneessa, jos häntä etsitte.

POLIISIMESTARI. Aivan oikein, häntä juuri etsin, pyydän saada huomauttaa--hänen nimenomaisesta kutsumuksestaan.

Tekee kumarruksen ja menee.

ROUVA LINDH. Noita kauheita ihmisiä täytyy minun tavata joka päivä.

HANNA. Et todellakaan ole kadehdittava, Hilda parka.--Sinä ehkä itse tuot minulle tiedon ... olisin niin kiitollinen, jos sen tekisit.

ROUVA LINDH. Sen minä tuon, minä teen sen heti, kun se saapuu.

Saattaa Hannan ja palaa sitten takaisin ja järjestää hetken aikaa huoneessa, korjaten pois teekuppeja. Kun näkee LINDHIN ja POLIISIMESTARIN tulevan, menee.

POLIISIMESTARI. Niinkuin minulla oli kunnia huomauttaa, ei ole mitään erityistä syytä pelkoon, etteivät kutsunnat onnistuisi. Poikia on saapunut lukuisasti kaikista kunnista. Niitä on anniskelut täynnä. Heidän kesken tuntuu olevan yleisesti vallalla se mielipide, ettei tällä kertaa ruvetakaan Helsingin ruotsikkoherrain narreiksi, vaan mennään miehissä syyniin, koska omat suomalaiset herrat siihen kehoittavat.

LINDH. Oletteko levittänyt tuota kymmenen ylioppilaan kehoitusta?

POLIISIMESTARI. Olen, ja se on nähtävästi tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen. Mutta eihän poikia kuitenkaan voi täysin taata. Mielet voidaan vielä viime hetkellä saada heilahtamaan toisapäin. Yrjö herralla on epäilemättä vielä koko paljon vaikutusta isänsä vanhan auktoriteetin nojalla.

LINDH. Onko hän täällä?

POLIISIMESTARI. Hän saapui tänne viime yönä maalta, jossa on kierrellyt kuvernöörin jälkiä, mutta minä luulen sangen huonolla menestyksellä.

LINDH. Niin. Minä tiedän.

POLIISIMESTARI. Hänelle ei kuulemma kaikin paikoin enää ole annettu yösijaakaan...

LINDH. Minä tiedän.

POLIISIMESTARI. Sanon kuitenkin suoraan, jos herra kuvernööri sallii minun antaa neuvon: mielet voivat vielä viime hetkellä muuttua, jos hänen sallitaan yhä edelleen vapaasti liikkua ja saapua itse kutsuntatilaisuuteenkin. Sanon suoraan: hänet olisi vangittava, ainakin kutsuntapäiviksi.

LINDH. Ei, ei, se ei voi mitenkään käydä päinsä. Jos tulee tiedoksi, että hänet on vangittu ja että minä olen antanut sen tehdä ja hänet estetään olemasta isänsä hautajaisissa, voipi kiihoitus saada aivan liiaksi ilmaa siipiinsä... Ei, ei, kaikki on saatava menemään niin rauhallisesti ja niin huomiota herättämättä kuin suinkin.

POLIISIMESTARI. Mutta jos emme me vangitse häntä, on pelättävää, että santarmit sen tekevät. Ne ovat pitäneet häntä erityisesti silmällä hänen osanottonsa jälkeen Helsingin mellakoihin.

LINDH. Onko teillä todella syytä olettaa, että heillä on aikomus vangita hänet?

POLIISIMESTARI. Kapteeni Popoffin viittauksista luulen ymmärtäneeni, että semmoinen aie todella on olemassa.

LINDH. Teidän on välttämättä koetettava saada hänet siitä luopumaan tai ainakin odottamaan. Antakaa santarmikapteenin ymmärtää, että me itse panemme toimeen vangitsemisen, jos se on välttämätöntä ... että olemme aikoneet sen tehdäkin, mutta ei tänään eikä vielä huomennakaan; selittäkää, että pyydämme sitä levottomuuksien välttämiseksi.

POLIISIMESTARI. Mutta jos heidän aikeihinsa ei kuulukaan levottomuuksien välttäminen tässä läänissä, missä suomalaisten viranomaisten on onnistunut pysyttää heitä syrjemmässä kuin muualla?

LINDH. Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Siltä taholta voimme tietysti odottaa mitä vehkeitä tahansa.

POLIISIMESTARI. Siinä tapauksessa, että rehtori vainajan hautajaisia ei olisi pantu toimeen täällä, juuri nyt, ei ehkä olisi ollut syytä pelkoon, että yleinen mielipide olisi joutunut niin erittäin kuohuksiin, jos herra Yrjön talteen ottaminen kutsuntapäiviksi olisi tapahtunut meidänkin aloitteestamme. Riittävää muodollista aihetta siihen hän kyllä tulee antamaan jo tänä päivänä.

LINDH. Minun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Soitan teille hetken kuluttua uusien määräyksien antamista varten.

POLIISIMESTARI. Olen käskettävänänne, herra kuvernööri.

Menee.

LINDH. Selailee papereitaan, nousee ja kävelee, istuu taas.

ROUVA LINDH tulee.

ROUVA LINDH. Mitä luulet? Pelkäätkö, että vastaus ehkä voi olla kieltävä?

LINDH. Kuinkas minä voisin sen tietää?

ROUVA LINDH. Näytä, kuinka sinä sepitit sähkösanoman?

LINDH. Ilmoitin, mistä on kysymys, ja pyysin, että hänen ylhäisyytensä poistaisi esteet, jotka ovat kohdanneet ... ja niin edespäin.

ROUVA LINDH Miksi niin virallisesti ja kuivasti? Etkö olisi voinut lisätä jotakin omasta puolestasikin?

LINDH. Ja mitä olisi minun pitänyt lisätä?

ROUVA LINDH. Jotakin, josta olisi käynyt ilmi, että asia on sinulle persoonallisesti tärkeä.

LINDH. En voi pyytää itselleni mitään armonosoitusta siltä taholta.

ROUVA LINDH. Mutta eihän nyt ole kyse mistään armonosoituksesta, vaan ihmisen kalleimmasta, pyhimmästä oikeudesta saada levätä oman maansa povessa. Etkö olisi voinut ainakin _siihen_ vedota?

LINDH. Minun olisi ehkä pitänyt sepittää sähkösanoma näin: »Teidän ylhäisyytenne venäläiset santarmit ovat perustuslain vastaisesti loukanneet ihmisen pyhintä oikeutta pidättämällä» ... ja niin edespäin ... »mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä, hänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan ... ellei se tapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?» Niinkö?

ROUVA LINDH. Mikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että hänet haudataan tänne?

LINDH. Ei suinkaan ... vaikka ... vaikka minusta suoraan sanoen oikeastaan on jotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.

ROUVA LINDH. Joku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta veljestäsi? Ja olihan se hänen viimeinen tahtonsa?

LINDH. Minulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On kerrassaan anteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin käytetään valtiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin. Eikö jo olisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää rauhaan?

ROUVA LINDH. Mutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet tänne pannakseen toimeen valtiollisia mielenosoituksia?

LINDH. Se ihminen voi mitä hyvänsä.

ROUVA LINDH. Mutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät, ettei asia ole niin! Se on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla voi. Sinä et ole voinut koskaan häntä sietää.

LINDH. En. Se on totta.

Telefooni soi kiivaasti.

ROUVA LINDH. Se on vastaus!

LINDH. Telefoonissa. Halloo!--Hyvä on. Odottakaa hiukan. Istuu kirjoittamaan selin rouvaan. »Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei hänen ylhäisyydellään ole mitään sitä vastaan». Oliko se noin? Eikö ole mitään erehdystä?

ROUVA LINDH. Riemuiten. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän sallii sen!

LINDH. Kärsimättömästi. Malta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään! Telefooniin. Kuinka se oli? Jatkakaa!

ROUVA LINDH. Hanna voi ehtiä vielä junaan!

Rientää ulos.

LINDH. Malta! sanon minä.--Odota!

Kun näkee rouvan menneen. Ah!-- Telefooniin. Suokaa anteeksi, tässä oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa. ... »vaan jättää hän asian herra kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi, kuitenkin sillä ehdolla, että herra kuvernööri vastaa siitä, ettei mitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle vihamielisiä mielenosoituksia panna toimeen.» Yhä telefooniin. Eikö ollut mitään muuta? »Kansliapäällikkö Fritsch.» Kiitän, hyvästi. Soittaa pois ärtyisesti. Hilda!--Minne hän meni? Istuu ja miettii, käsi telefoonin kammissa. Soittaa. Olkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon rehtorinkansliaan.--Onko se Saarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun tulla luokseni ... hetkeksi vain. Tahtoisin neuvotella kanssasi eräästä hyvin arkaluontoisesta asiasta. Hyvä on.

Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.

TOINEN NÄYTÖS.

Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva. Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää, niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.

HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen, hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa, puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa. Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee ja ottaa ne pois.

Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.

AILI. Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.

HANNA. Antaa ne Ailille. Ne nyt ehkä voin.

AILI. Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut! Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän sohvaan, niin saat nojata. Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa. Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.

Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on kahvitarjotin.

HANNA. Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.

AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.

HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse. Huoaten väsyneesti. Mutta jos nyt en saa.--Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän voinut ... ei, ei, kyllähän minun piti.

YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti. Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?

HANNA. Ei.

YRJÖ. Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?

HANNA. Eivät.

AILI. Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?

HANNA. Itse hän sanoi, ettei olisi.

AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen. Ota nyt äiti.

HANNA. Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.

YRJÖ istuu sohvalle. Oletko loukannut otsasi?

YRJÖ. Satutin vähän, ei se tee mitään.

Muuttautuu takaisin tuolille.

HANNA. Katsellen ympärilleen. Täällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen kynänvartensakin.

AILI. Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä-- kaikki--isäkin.

Osoittaa muotokuvaa seinällä.

HANNA. Kuinka se on joutunut tänne?

AILI. Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.

HANNA. Ja ne tottelivat?

AILI. Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.

YRJÖ. Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.

HANNA. Vähän vilkastuen. Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?

YRJÖ. Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.

HANNA. Siihenkö täällä on tultu?

AILI. Se on nyt vain vähäinen osa.

YRJÖ. Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.

HANNA. Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?

AILI. »Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.

HANNA. Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.

AILI. Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään niinkuin ennen. Mutta nythän--

HANNA. Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.

AILI. Ylenkatseellisesti. Hän minua puolustanut...?

HANNA. Kuulostaen kadulle. Eikö siellä joku pysähtynyt?

YRJÖ. Se ajoi ohi.

HANNA. Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.

AILI. Hetken päästä. Hellästi. Äiti, sairastiko isä kauan?

HANNA. Vältellen. Ei hän kauan... Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.

AILI. Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä ilmanalaa?

HANNA. Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä. Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista. Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.

AILI. Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?

HANNA. Hän puhui siitä joskus.

AILI. Kuolinvuoteellaanko?

HANNA.

Ei ... ei aivan silloin.

AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?

HANNA. En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa--isävainajan oma ainainen unelma viime aikoina.

AILI. Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?

HANNA. Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.--Meidän ei olisi sentään pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin kaikki muut.

AILI. Luottavaisesti hymähtäen. Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.

HANNA. Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.

AILI. Niinkuin ennen. Joskin--mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.

HANNA. Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle, niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?» Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.» Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan. En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.

AILI. Et sinä silloin siitä mitään puhunut.

HANNA. En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.

AILI. Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki. Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.

YRJÖ. Syvästi. Paljon enemmän.

AILI. Lämmöllä. Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan, että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle: »Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne väkisin».

YRJÖ. Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.

HANNA. Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.--Minä luulen, että hän otti kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun hänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu, hän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai ainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan, että lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin majoista--lapsetkin--hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin, että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: »Ei, tämä jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.» Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi», sanoi hän kerran. »On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme siellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti tottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin minun.»--Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää koskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes-- kunnes--lopulta kaatui. Hetken hiljaisuus. En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen jaloimpia elimiään ja lopulta----

Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.

AILI. Et siitä meille mitään kirjoittanut.

HANNA. Hetken päästä. Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni. Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki, niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai niinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä tyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi olla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee saaren taa ... karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy...»

AILI. Pyyhkien silmiään. Isä parka...

HANNA. Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen koti-ikävä--niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi. Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä hänen kuoltuaan kotimaahan.

AILI. Ettet...?--mutta mikset?

HANNA. Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän kuoltuaan makaa.

AILI. Semmoinen raukka kuin hän...

HANNA. Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.

YRJÖ. Ettei hän olisi ansainnut? Isä!

HANNA. Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy tapahtua jotakin, joka muuttaa _kaikki_ ... »siellä, kaikkialla on semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä ... yht'äkkiä se murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»

On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.

YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet. Kohoo--murskaa--mitä hän tarkoitti?

HANNA. Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta, toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut--minä näin erotessamme sen heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on hyvissä käsissä, Hanna.»

AILI. Katkerasti. Lupasivat, niin--mutta eivät ole mitään voineet.

YRJÖ. Samoin. Ei mitään enää.

HANNA. Eräänä yönä--en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa--kuulin hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan, seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on meidän!»

AILI. Juuri niinkuin...

Osoittaen kuvaa.

HANNA. Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen tapansa oli.

YRJÖ. Isä unohti Efialteet.

HANNA. Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja. Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta, luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista--ne olivat kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.

AILI. Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.

HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten. Lapset!--te ette saa tuomita isää!

YRJÖ. Mekö?

AILI. Mistä?

HANNA. Hän koetti--hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut ... täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää... Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan. Isä ... isä päätti itse päivänsä.

AILI. Mitä sinä sanot, äiti?

YRJÖ. Isä?

HANNA. Niin.

Hetken äänettömyys.

YRJÖ. Hiljaa. Kuinka se tapahtui?

HANNA. Hän ampui.

YRJÖ ja AILI. Ampui?

Pitempi vaitiolo.

HANNA. Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja pahan mielen pisaran vuotamaan yli?