Part 8
Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan Tuomas-epäilijä.
Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.
Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen vastainen elämänsä muodostuva?
Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja, konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa, naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi, pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan. Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.
Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.
Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen ohitsensa.
Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin. Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista. Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä toivotellut.
Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi tarkoitusperä.
Mutta mikä?
Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?
Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.
Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.
Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.
Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan mitään sen enempää annettavaa.
Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla. Elämässä täytyi olla jotakin muuta.
Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia sitä.
Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään. Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen nimensä oli Tuomas Vitikka.
Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti, toivoi ja ikävöi?
Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta, jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin. Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää sellaisenaan.
Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään, jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?
Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta, tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan. Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi osaksi maailman kaikkeudesta.
Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä, huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset sarjat.
Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.
Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? —
Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan jumalankieltäjän kammioon.
Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.
— Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.
Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.
— Mitä hän sanoo?
Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta puolen:
— Hän sanoo: _écrasez l'infâme!_
10.
Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.
Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi liian ylimalkaisesti.
Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja. Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua, että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua suuttumusta.
Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen, kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta, jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta, väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja — jos niitäkään enää puuttui — käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi. Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava. Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".
Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen. Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.
Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa, joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.
Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla, vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe, laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä, joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.
Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella. Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa, suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla. Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha, rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa, kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.
Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä usein aamupuoleen yötä väsytetty.
Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat, veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista. Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.
Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.
— Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille. Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat meidän parhaat liittolaisemme.
Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.
— Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.
Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan. Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä. Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.
— Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri. Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla, muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa tapahtunut.
Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään. Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden kansalaisten yhteis-omaisuutta.
Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin innostunut ihailija.
Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan. Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi, hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton alakuloisuus.
Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar, nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä, kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään, silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan sydämeen.
Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta, jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään, isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.
Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt, jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt, mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.
Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.
Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.
Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin tyytymätön.
Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut mitään.