Part 2
Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse. Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava, tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen, että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi johtanut suoraan kerettiläisyyteen.
Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.
Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja voitollisesti:
— Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä jumalan on.
— Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella, jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta, oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia, kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin varoillaan.
Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin, olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.
Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen, syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan. Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda julki erästä toista ydinlausettaan:
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio, ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle itselleen.
Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen, vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne, jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.
— _Fiat iustitia, pereat mundus_, toisti hän jälleen järkähtämättömän vaalilauseensa.
Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä, mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin kunniakäsitteellisistä siunauksista.
3.
Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä. Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin taistelevalta toreadorilta.
Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.
Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien määräysten kanssa.
Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle, pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän, että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.
Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen. Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta, vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja, joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin kitketyiksi.
Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt. Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, — ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.
Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis niin aivan kultaiseksi kehumaan.
— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta. Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te, Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?
— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin erämaihinsa.
Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten kansojen kohtaloon Venäjällä.
— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.
Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan, joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.
Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen vallassäädyn menneisyyttä.
— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia, herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä säätyluokkia?
— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin talonpojallekin...
— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.
— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta. Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.
Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt. Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi, ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.
— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton kunnallisneuvos.
Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien, vastaisiko.
— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja mahtipontisesti.
Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta, mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.
Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.
Hän loihe lausumaan:
— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa, omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa, rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.
Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:
— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim. muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s. jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan luola-ihmisiin.
Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran, ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian kauaksi aineestani.