Chapter 6

He pääsivät pian rantaan ja tuo vieras mies astui veneestä maalle ja meni tupaan.

Siellä seisahtui hän kummeksien, kun hän näki edessänsä pienen iloisen eukon, joka toivotti häntä tervetulleeksi; mutta tämä ei kuitenkaan ollut se, joka veti puoleensa hänen huomionsa: akkunan ääressä, laskevan auringon punakeltaisten säteiden valaisemana istui nuori nainen ja katseli ulos tuota kääpiömäistä pientä metsää huomaamatta tulijaa. Hän oli kaunis olento, vaikka hän oli vaalea ja laiha ja poskillaan oli tulinen purpuran hohde, vaikka huulensa olivat vaaleat ja otsansa valkea kuin marmori. Noin kolmen vuoden ikäinen lapsi istui leikkien lattialla ja hän näkyi olevan vanhan eukon lemmikki.

Ukko Lauri tuli myös huoneesen ja nyt otti vieras esiin pienen kirjan ja alkoi sokertelevalla ruotsinkielellä kysellä: "onko huonetta; onko vuokrata huonetta; maksetaan hyvin?" Lauri ukko ymmärsi nyt, että vieras oli ihminen, ja arvasi heti, että hän oli yksi noita "engelsmanneja," jotka kaiket kesäkaudet asuvat Niklaksen talossa Skalstugassa ja kalastavat "angelelilla" tunturijärvissä. "Kuuletkos eukko, hän on varmaankin joku englantilainen, kyllä kai hän saa kammarin, jos hän niin haluaa," lausui hän ja samassa vei hän vieraansa porstuan peräkammariin, joka, huolimatta vaan perin kohtalaisesta laitoksestaan, näytti kuitenkin miellyttävän vierasta.

Niin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä kuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin äänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli hän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka hän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas kuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän puhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä, mutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen vaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta vaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat hänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei voinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille kieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja teki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä hänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko perheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui äitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli huoneesen.

Anna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan häiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa joka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi, että hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.

Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla tuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua viihdyttääksensä pienokaista.

Seuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon matalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven tyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä kähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat kätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa ja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat, semmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.

Oi tule, veden neitonen, Syliisi ota raukkanen, Mua tuudi sini aalloilla Ja raivon veden kuohuilla Pyörtehessä.

Siks' kiikun sitten aalloilla, Kun _hänen_ saan ma kuolleena, Puhtaaksi pesen sielunsa, Ja valkaisen kuun valolla Pyörtehessä.

Mutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko hänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; "Anna, Anna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!"

Silloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä ja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.

Sillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward tuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti siltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket ja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli juuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.

Sillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen väliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu "Bergin rikas tyttö" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää nuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja vähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen pelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen ajattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta tekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään köyhää poikaa, sillä "rikkaat rikkaita hakee" -- mutta rikkaat olivat varoillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta, oli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon ikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa. Bergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia sielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut antanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja jyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset mustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä, sykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko tuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut tunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan; mutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli, niin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen Mustan-Pekan ainoa perillinen.

Sinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni Yrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin häät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa Nordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman rakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee tulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää muuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen, toinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen jälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut kokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi sen, jos se saisi kauniin lopun.

Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen, että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen. Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä; hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin loisti siellä ystävällinen tähti.

Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä, vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.

Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin suuri asia.

Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.

Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa; mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot levittivät kukkavaippansa niityille.

Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis, kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin ja ihana, iloiten auringon paisteessa.

Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa, pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että "hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä taakse aurinko vaipui -- taivas punotti ja vivahteli kullalta ja sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli, jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin kallioilta.

Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle, kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:

Siks' kiikun sitten aalloilla, Kun hänen saan ma kuolleena,

herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin, se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.

Anna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään ruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle puolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut kuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka armahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.

"Herra Jumala, auta, Anna, auta!" huusi tuo onneton ja kulki vastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä vauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa ... jos hän ottaisi oivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi siis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se ryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä henkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi pelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies mustine pursineen kadonnut syvyyteen.

Anna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta kohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken kirkastuneen tähden avuksi, -- se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä, kaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka yksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi pirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.

Kun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa, ryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: "puhtaaksi pesen sielunsa," kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos häntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät hänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka ystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin että hän heräsi houreistansa, "Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja se tapahtui minun tähteni," lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla lävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; "se tapahtui minun lauluni tähden."

"Tule lapseni," sanoi englantilainen, "tule meidän kanssamme tupaan, se olisi hyvin väärin sinulta ... ei hänen tähtensä ... huono mies, huono mies." Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni Yrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti astui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella voimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon ihmettelevän pojan syliinsä.

"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti parastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin."

Tuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä katkerasti. "Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin itkeä -- itkeä ainoastaan -- miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja hänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?"

"Viihdy lapseni, viihdy," lausui Laurin eukko, "sinä selviät pian, ... jos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään."

Tämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan kuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan tuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu tummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan, joka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna oli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.

Annan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä tyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli ikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko hänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona kuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.

Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.

Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen sisintä olentoansa.

Lauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli hiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen polvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi edes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä oli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein lähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä, niin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa silmäyksessä koko äidillinen murhe.

Hetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava loistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin levisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille; huulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja silloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin kun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva ja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan entinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:

Puhtaaksi pesen sielunsa Ja valkaisen kuun valossa Pyörtehessä.

Viimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat ne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat -- kun ne olivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui sivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen kirkkauden kuolleen otsakulmille.

Vanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä onnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia ihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja iso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet; hän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti merkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden tuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin -- ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen kultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: "näetkös, kyyneleet vierivät kullalle."

Mutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: "jos saat elää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden vierivän kullalle!"

Heti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä puuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti siltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien tapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää viihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein muuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja käänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki, että hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista vaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat lasta.

Kaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä, että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä huoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen vuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat: "mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois, kuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?" Nämä kysymykset koskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: "me tulemme pian jäljessä."

Sillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun englantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.

"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin," lausui hän ja istui heitä vastakkain.

"Lähdettekö?... Oi Herra Jumala," huudahti eukko, "lähteekö hän pois? Sitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!"

"Te ette enää kauan elä," virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja; "te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat."

"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden," huokasi kumpainenkin.

"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa," jatkoi sir Edward.

"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme."

"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni."

Sekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon vartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti, hyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.

"Jumala tietää," lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, "Jumala tietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole meidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto, me tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä, mitä hän saa siellä kaukana."

"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle," rukoili eukko, "muistakaa, että hän on köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!"

"Minun poikani ... niin kuin sanottu, saa nimen Ellis ... Yrjö Ellis, tulee kelpo mieheksi ... oikein rikkaaksi," virkkoi englantilainen lyhyesti, "pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei tarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois," jatkoi hän ja tarttui Lauri ukon käteen. "Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna."

Seuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella rannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa, kirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli pukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen patalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka ylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni Yrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan huvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on tapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.

Silloin otti vanha mummo pojan polvellensa, katseli häntä kauan lempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja noita purpuranpunaisia huulia. "Sinä menet köyhyydestä rikkauteen, murheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et koskaan muista Annaa -- sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan -- mutta yhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa meistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran Herran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden sanoja meidän kanssamme, -- Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala antakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken pyörteesen!"

Lapsi hymyili. "Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian takaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen kanssa," lausui poika lohdutellen, "älä nyt itke, mummo, ei ole mitään vaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa."

"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo virtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen partaalle, etkä enää voi pysähtyä."

"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi... Oh, älä pelkää, kyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle."

"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!" kuiskui eukko ikään kuin profeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir Edward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan, hymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.

"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään ... hyvästi eukko, olkaa rauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden ... hän voi hyvin, oikein hyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani ... niin."