Chapter 5

Tämän tuotteliaan juhlamenon jälkeen tarjottiin taas pienempiä ruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja tuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi tanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis syytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus häviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan silkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen, niin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten laskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja molemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä, punaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä koristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa hiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine, vaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös kultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa muori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.

Soittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa kokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan takapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla jaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla toimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.

Tuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan joka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin poikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat tanssia, ne ovat niin sanottuja "maitotallukoita" -- maitotyttöjä, -- jotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi koko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu, mutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan aina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun, "maitotallukkana" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden kukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.

Tanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja silloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän ja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja kukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki laskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin rehkinän varaksi.

Lepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat ryhtyvät taas työhönsä ja nyt on "pitkätanssi" alkava. Nuoriso vaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin tilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten kulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja mukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti ollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö Kjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin kylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren rinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo kummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten kun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä ottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas nuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka mukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja tytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet kävelemään. Kaikkien piti saada vähän "pyörähtää" ennen kuu tuo iloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös "leivänjakajaisista" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon meteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden Nordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin, eivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi tanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin välttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota täksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa nauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa häähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti vähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli hauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt menestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että juuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa -- ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla jotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat keskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin loppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia ihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan punastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä usein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka Kjellintyttären häissä.

Keskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä on kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun "korjataan pois hapan paisti." Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat nimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa saatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin aukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri kivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri valkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin ympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on loppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka kestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat asettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa jokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja hänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne nenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli kutonut kaiken talven.

Kun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen kiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta -- kun hän ojensi hänelle lahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu ruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta kuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi ylös -- tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin haavan lehti -- ja sulki tyttönsä syliinsä. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" kuiskasi hän nyyhkien. "Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi oman pöytäsi alle!"

"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!" lausui Inka. "Mutta," lisäsi hän, "jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi, niin tule meidän luoksemme tuntureille!" Koko seurassa ei ollut ketään, joka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on revittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja lahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä pidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli ja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat vähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.

Nuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko yön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla taivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon iloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.

"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!" lausui Inka sitten kun viimeiset vieraat olivat lähteneet; "tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei ollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun täytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena elänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen kuitenkin vastahakoisesti ja murheella."

Olli syleili pientä vaimoansa. "No, rakas Inkani, onhan meillä uusi koti tuolla ylhäällä tuntureilla ja jos sinä tahdot, niin voihan äiti muuttaa myöskin meidän luoksemme sinne, sillä minä en usko, että hän täällä viihtyy."

"Näetkös, Olli," keskeytti Inka, "Yrjö näyttää semmoiselta kuin paha omatunto ja ... ja ... huomasitkos, että Kosken Anna oli ainoa kaikista tytöistä, joka ei tullut tänne minun häihini; tässä varmaankin on onnettomuus tulossa ... muuten ei hän olisi ollut poissa minun häistäni, sillä vanha ystävyys ei ruostu, niinhän sanotaan."

"Annako? Niin ... se on totta; häntä minä en nähnyt. Muuten oli täällä paljo tyttöjä, maitotyttöjä ja muita oikein kelpo parvi, niin että hän kyllä saattoi olla täällä minun huomaamattanikin. Tuollaisissa ijankaikkisissa kemuissa tulee pää oikein sekaantuneeksi ja tuollainen alituinen, yhtä mittaa monta päivää kestävä viulujen pirinä saattaa pään oikein pyörälle; minä olen kiitollinen päästyäni tuonne ylös tuntureille, siellä on tyyntä ja hiljaista järven rannikolla, ja vaikka tupa on pieni, mahdumme me kuitenkin hyvin siihen."

Muutamia päiviä häiden jälkeen seisoivat hevoset valmiiksi satuloittuina rapun edessä. Yrjön oli erään tärkeän toimen tähden täytynyt matkustaa pois kotoa, ja ainoa, joka siis jäi kotia, oli Elsa muori, joka vanhuutensa tähden ei voinut lähteä mukaan, mutta joka lupasi niin pian kuin järvet ja sammalet ennättäisivät käydä jäähän, tulla ja viipyä nuorten luona yli joulun.

* * * * *

Nuo kolme henkilöä ratsastivat siis metsiä myöten ylös tuntureita kohden, Olli, Inka ja vanha Juhon leski, Ollin äiti, joka laihana ja hoikkana istui satulassaan yhtä lujasti kuin muutkin. Muutamia renkiä kuormia kantavine hevosineen, morsiuslahjoja kuljettaen, seurasi jäljessä.

Oli kaunis ja lämmin päivä, linnut lauloivat tuossa synkässä mäntymetsässä, jossa yltä ympäriinsä löyhkäili tuore honganhaju, siellä ja täällä koputteli tikka nokallansa kuivuneita mäntyjä, jotka seisoivat alastomina nojallansa kallioiden välillä; mutta paljon korkeammalle puiden latvoja kohoutuivat tuntureiden lumihuiput ja sadottain kristallikirkkaita puroja porisi metsässä, hakivat tiensä noiden moniin mutkiin kiertelevien puiden juurien lomitse, huuhtoivat marmorijärkäleitä ja muodostivat putouksia, jotka vaahdoten ruiskuttivat vettä somerikkoon.

Molemmat äsken naimisiin menneet ratsastivat kauan äänettöminä toinen toisensa rinnalla; he näyttivät ajatuksiinsa vaipuneilta. Viimein naurahti Inka ja lausui: "Olli, me ajattelemme nyt ihan samaa." Olli naurahti myös, mutta loi silmäyksensä taivasta kohden. "Niin," lisäsi vielä Inka, "niin, sinä ajattelet niin kuin minäkin ja kiität Jumalaa, joka on kaikki tehnyt niin ihanaksi ja kauniiksi ... etkö niin?"

"Niin, Inka, me emme voi Jumalaa kiittää kyllin siitä, että hän on antanut meille terveen tahdon ja puhtaan tahdon sekä ihanan maansa asuaksemme."

Matka kesti kauan; vasta iltasella ennättivät he tuota kiertelevää vuoripolkua pitkin Ollin avaroille aloille. "Elä luule, Inka, että täällä on niin hyvää minun luonani kaikki kuin siellä alhaalla Nordhallissa," lausui Olli, "mutta eihän se haittaa mitään, sillä olethan sinä tyytyväinen semmoiseen kuin meillä on?"

"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä," kuului vastaus, mutta siitä huolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta eteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi kurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa kodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen Ollilla oli hänelle antaa.

Viimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. "Mikä tuo on? Asuuko täällä muita kuin sinä?" kysyi Inka kun hän näki pienen, siistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja viheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja kuvastuvan kirkkaasen veteen.

Olli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta vaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui hänen muotonsa iloisemmaksi. "Se on sinun ja minun tupani, näethän, minä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten ... tyydytkö asumaan siellä?"

"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli kultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten tuo on kaunis!" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta tuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti huoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla ullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman makuaistin mukaan.

"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?" kysyi Olli ja syleili iloista vaimoansa.

"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan suhteen nyt ja koko elinaikani."

"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!" kuiskasi mies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.

Huvimatkailija.

Erään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan kun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli silloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana ja oli nyt siis todellinen "vanhapoika." Vanhainpoikain säädyssä on se omituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he eivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät omaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku ja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne vaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä toisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät, "itsenäisiksi miehiksi," taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa antaa, "kummallisiksi patruuneiksi." Sellainen mies oli sir Edward Ellis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän kaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen olento.

Hän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa kammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen kanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla, nimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään (palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti itä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan matkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat laitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät kuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward ei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän tutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja kädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä, pölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän tässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt vaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen kautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja Howardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli esi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa hänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka koko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta vuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin kauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin esimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha maapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun mies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin kotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa -- minä menin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä häiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi parhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä reposaarella.

Samalla tavalla oli sir Edward kolmekymmentä vuotta lakkaamatta tutkinut vaakunatiedettä ja nimenomaan opetellut saksankieltä, lukeaksensa Gattererin vaakunatiedettä, joka on pääteos, josta saadaan selvä "vaakunakilvistä," "tinctureista" ja kaikista muista tuohon aimo tieteesen kuuluvista seikoista. Hänellä ei siis koskaan ollut aikaa nauttia luontoa; kukat tuoksuivat puutarhassa, puut puistossa suhisivat, mutta sir Edward pysyi huoneessaan, paitsi yhden kerran joka kesä, silloin kun hän lähti ulos ja katseli, miten hänen vaakunansa -- nelijakoinen kilpi, punaisella, sinisellä, keltaisella ja viheriällä pohjalla, valkea risti punaisella pohjalla, keltainen tähti sinisellä ja sininen risti keltaisella sekä punainen ruusu viheriällä pohjalla -- kukki suurella penkereellä puutarhassa, johon puutarhuri puksipuuaidan ympäröimään paikkaan kukkia istuttamalla oli sen muodostanut.

Tämä oli pian sanottu ainoa kerta, kun hän kävi ulkona viheriässä luonnossa, muuten istui hän huoneessaan, käveli ja jaloitteli sukusaleissaan.

Mutta kuitenkin lienee tämä monivuotinen tutkiminen viimein jotenkin tullut ikäväksi, koska eräänä sateisena syysaamuna, kun pitkä Juho tuli sisään kahvitarjottimineen, kääntyi sir Edward punapukuiseen palvelijaansa päin ja lausui: "tänään sataa."

"Niin, aivan hirmuisesti, ja nyt onkin Lokakuun seitsemäs päivä."

"Ota alas korkeasti autuas kuningas," lausui sir Edward, "ja anna tehdä taulua varten laatikko!"

"Hänen majesteetinsa kuningas Kaarlo ensimäinenkö, jalo ja kaivattu muistossa?" kysyi Juho suuresti ihmetellen.

"Niin ... ota myös tämä kirja ja vie se vaunujen laatikkoon, laita kuntoon myös minun vaatteukseni ... hevoset olkoot matkaan valmiina kello kaksi rapun edessä!"

Pyrstötähti toisinaan koskee pyrstöllänsä meidän katoovaista maatamme ja silloin se tästä tapauksesta tulee jotenkin hämmästyneeksi, mutta koko maa ei voi tulla niin hämilleen kuin pitkä Juho silloin, kun hän useita vuosikymmeniä jo palveltuansa sai kuulla sir Edwardin lähtevän matkalle.

"Sir lähtee siis matkalle?" kysyi hän.

"Niin ... matkalle," kuului vastaus.

Kello löi kaksi ja vaunut olivat rapun edessä, tuo suuri kirja kannettiin alas ja laskettiin vaunujen laatikkoon (se oli vaakunakirja), Kaarlo ensimäisen muotokuva, laatikkoon sijoitettuna, asetettiin etupuolelle, ja nyt tuli sir Edward tavallisessa yönutussansa ja ainoastaan viitta olkapäillä, istui vaunuihin ja lausui tilanhoitajalle, joka suuresti ihmetellen seisoi astuimen vieressä ja vartosi saavansa joitakin käskyjä: "pöydällä on kirje." "Aja!" Vaunut alkoivat vieriä ja pitkä Juho nyykäytti palvelusväelle, sillä hän oli sanonut heille, että hän uskoi sir Edwardin menevän kilparatsastuksia katsomaan lähimpään kaupunkiin.

Matka tuli kuitenkin pitemmäksi, se kulki erääsen merikaupunkiin, ja seuraavana päivänä kello kaksitoista meni sir Edward pitkän Juhon seuraamana ja kuningas Kaarlo ensimäinen ynnä vaakunakirjansa mukanaan erääsen sievään laivaan, joka oli satamassa ja johon tavarat olivat kuljetetut.

Tuskin oli hän ennättänyt laivaan ennen kun ankkuri nostettiin ylös, purjeet levitettiin ja laiva lähti merelle sillä aikaa kun pitkä Juho asetti Kaarlo ensimäisen kuvan sir Edwardin kajutan seinään. Juho tiesi hyvin, että ei maksanut vaivaa kysyä, mutta hän luuli, että laiva tekisi pienen kierroksen ja pian laskisi rantaan, sillä se oli jotenkin varmaa, että sir Edward ei tekisi pitkiä matkoja. "Hm," jupisi pitkä Juho, "hm, hm."

"Mitä se on?" kysyi sir Edward.

"Mihin mennään, sir?"

"En tiedä."

"Ettekö tiedä, sir, mihin laiva on menevä?"

"En."

"Hm ... hm..."

"Sinä olit itse laivalla minun lippuni kanssa," muistutti sir Edward. "Minä kirjoitin: 'allekirjoittanut tahtoo seurata mukana laivalla ja nousta maalle siellä, mihin te ensikerran laskette rantaan. Edward Ellis.'"

"Hm, hm, me menemme merelle."

"Niin menemme, minä näen sen ... mene!" Juho meni ja hänen herransa jäi selailemaan vaakunakirjaansa.

"Mihin mennään?" kysyi Juho eräältä vanhalta matruusilta, jonka hän sattui kohtaamaan.

"Mihinkö? niin me menemme Itä-Intiaan."

"Itä-Intiaanko?" kysähti Juho niin hämmästyneenä, että hänen punainen pukunsa oli vaaleta samalla tavalla kuin hänen omat laihat poskensakin; "emmekö laske maalle ennen?"

"Laskemme Madeirassa ... ja S:t Helenassa sekä myöskin Kapissa."

"Madeirassa, siellä jossa viiniä kasvaa," jupisi Juho; "hm, tästähän tulee mukavaa."

Laiva kynti kuitenkin laineita. Juho sai nähdä delfiinejä, hajia ja muita kummallisia kappaleita vedessä, hän sai nähdä meren loiston käännepiirein välillä ja kuuman ilmanalan linnut sitten, jotka uhkamielisinä ja uljaina kiikkuivat mastojen päissä, mutta sir Edward ei ollut milloinkaan ulkona kannella, vaan oleskeli kajutassaan ihan juuri samoin kuin kotonansakin, vaakunakirjoineen ja Kaarlo ensimäisen muotokuvan seurassa. Tuo ihana saari kohousi viimeinkin vedenpinnan yli ja kuvastui tumman sinistä, puhdasta taivasta vasten, jota etelässä kaunistaa ruhtinaallinen aurinko, levittäen kulta sadetta yli avaran meren.

"Nyt me olemme Madeirassa, laiva laskee rantaan!" virkkoi Juho varovaisesti herrallensa.

"Sijoita kuningas laatikkoon, muista kirja ja vaatteet," lausui sir Edward, jatkaen lukuansa juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Laiva oli tuskin laskenut ankkuriin ennen kun sir Edward astui ylös kannelle, maksoi matkansa ja kulki veneellä maalle. Siellä hänelle hankittiin huone, taulu ripustettiin seinään ja taas alkoi hän elämän samallaisen kuin kotonaankin.

Kun he olivat olleet Madeirassa ja asuneet Funchallissa muutamia kuukausia, kun sir Edward astui toiseen laivaan, -- kysyi Juho, mihin matka piti; laiva oli matkalta Trondhjemiin.

Tultuansa Norjaan, muuttivat he maalle; mutta sir Edward alkoi nyt saada uuden aatteen, hän tahtoi nähdä maata ja hän päätti sen tähden matkustaa jalkaisin.

"Sir, sitä minä en voi kestää," lausui pitkä Juho, kun hän sai tietää herransa aikomuksen; "minä olen opetellut seisomaan, mutta kävelemään, kulkemaan, sitä minä en voi kestää, varsinkaan tuollaisessa mokomassa maassa."

"Etkö sinä pidä tästä maasta?"

"En, herra varjelkoon, eihän täällä kasva viiniä!"

"Pidätkö sinä enemmän Madeirasta?"

"En, vieläkö mitä!"

"Entäs Englannista?"

"Pidän, kuinkas muuten."

"Sinä matkustat Englantiin; minä jään tänne...!"

"Minäkö matkustaisin ilman teitä, sir!" huudahti tuo uskollinen palvelija melkein itkien.

"Sinä matkustat, minä jään tänne," kuului päättävä vastaus, josta ei käynyt mihinkään vetoaminen. Juho sai siis matkustaa takaisin Englantiin, ja sir Edward antoi sijoittaa tavaransa rattaille ja matkusti itse Ruotsin rajaa kohden; hän oli nyt seikkailuksilla ja seikkailuja hän kohtasikin.

* * * * *

Oli kauniina syysiltana juuri auringon laskun aika, kun Kosken Lauri oli pienine ruuhinensa Tunturijärven vastakkaisella rannalla. Ukko oli saattanut nimismiestä, joka oli käynyt torppia katselemassa, ja oli juuri kääntymäisillään takaisin, kun eräs kummallinen mies harmaassa hatussa ja lastinkinutussa korkeine saappaineen tuli tietä myöten ja viittasi hänelle. Tuo kummallinen mies näytti noin kuudenkymmenen vuotiaalta, harvoine hiuksineen, jotka pistäytyivät esiin harmaan hatun alta. Hänellä oli myös terävä, jotenkin kummallinen nenä ja pari kirkkaita, rehellisiä harmaansinisiä silmiä vilkkui oivallisimpain kulmakarvain välillä kuin mitä milloinkaan tavataan. Lauri ukko luuli hänen täydessä totuudessaan tontuksi, joka oli muuttomatkallaan, ja eikä semmoista pientä noitaa ole hyvä vastustella. Tuo kummallinen mies oli jo tullut rannalle, asettautui ruuheen ja puhui muutamia käsittämättömiä sanoja sekä viittasi suoraan järven toiselle puolelle, jossa ukon pieni harmaa tupa siinsi koivumetsiköstä.

Lauri ukko ei oikein tiennyt, mitä hän olisi ajatellut; mutta sitten kun hän oli kovalla äänellä lausunut: "Jesuksen, minun vapahtajani pyhään nimeen," jolloin tuo eriskummainen mies veti suunsa hymyyn, mutta ei kadonnut, tarttui ukko airoihinsa ja souti voimakkaasti järven yli.