Chapter 4

Yrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta, vaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista sairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella kuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden kokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän kirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen sekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka valvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta luuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. "Ei isä voi niin huonosti, että Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa," sanoi hän ainoastaan. "Jumalan avulla isä paranee jälleen."

"Niin, Jumala suokoon sen," lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä, "muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, -- hm, toisinaan on sangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut ihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka olemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen tähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, -- niin, niin, saadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!"

"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se hyvä merkki, herra Koskinen?"

"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka tietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri sammuessaan."

Seuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka Kjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa selitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä todistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut -- Pekka Koskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla monine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta, jolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia -- tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy levisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille surullisen muodon.

Kun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä lähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti oli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa järjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä tekevänsä.

Hänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja nyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä hänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja huokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi karttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli tulla ehtinyt.

Hän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan päällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli kylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän oli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se muuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun aamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.

Yrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun juhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen todistajain läsnä ollessa esiin testamentin.

Se sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti isä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen sisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin kanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen omaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa mitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle ja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä viimeistä tahtoa.

Semmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli kokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään lemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla veljensä vallan alaisuuteen.

Yrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin, kun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän menisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.

Äiti Elsa itki ja piti sen laittomana; Inka ainoastaan punastui, mutta lausui samalla: "usko minua, äiti, Yrjö on kyllä sen tehnyt laillisesti, niin että sitä ei voida kumota, mutta se on saman tekevä."

"Kyllä, kyllä, varmasti on se laillinen kirja," sanoi kihlakunnan tuomari Thorshagasta, joka oli myös saapuvilla. "Kyllä Kjell tiesi hyvin, mitä hän tahtoi. Sillä tavalla pysyy omaisuus koossa, eikä suinkaan Inka ole niin hullu, että hän ottaisi uudisasukkaan, joka kyllä on hyvä mies, mutta jolla ei ole mitään paitsi vanhaa äitiänsä, joitakuita mullikoita ja muutamia hevosia, joita hän myyskentelee."

Inka hymyili katkerasti, mutta hän oli vaiti, vieläpä silloinkin, kun Yrjö meni läheltä hänen ohitsensa ja kuiskasi: "näethän nyt, minä tein sen, mitä lupasinkin sinulle."

Noin kahdeksan päivän kuluttua sen jälkeen tuli Olli Juhonpoika uudistaloltaan ja ratsasti Yrjö Kjellssonin pihaan; tuohan oli uljas, voimakas muoto tulisen hevosen selässä, hevosen, joka pöyhisteli ja korskaili, kun ratsastaja astui maahan ja sitoi sen aitaan kiini. Inka kiirehti rapulle ja toivotti häntä tervetulleeksi, mutta sellaisella kasvojen muodolla, joka ei ennustanut hyvää.

"Hyvää päivää, Inka!" lausui Olli ja tarttui hänen käteensä, "sinä olet ikävilläsi tänään. Niin, niin, isäänsä ei voi kadottaa muuta kuin yhden kerran," lisäsi hän surullisesti huoaten; "mutta kiitä Jumalaa, Inka, sinun isäsi sai kuolla vuoteesensa ... minun isä raukkani, joka kulki toimillansa, kuoli luminietokseen eikä päässyt edes siunattuun maahan ... me emme löytäneet häntä koskaan. -- Miten äitisi ja Yrjö voivat?" jatkoi hän ja aikoi astua huoneesen.

"Yrjö ei ole kotona," lausui Inka; "mutta ennen kun sinä kohtaat äidin, minä tahdon puhua kanssasi; tule tänne kammariin!"

"Oi, saanko minä niin rauhassa puhua kanssasi, Inkaseni, sinä minun armas, hyvä Inkani."

Pian olivat he kahden Ingan pienessä kammarissa.

"No, Jumala siunatkoon sinua, Inka," alkoi Olli. "Minä olen usein ollut pahoillani siitä, että me emme voineet puhua asiaamme isällesi; minä en pidä tämmöisestä hiiviskelemisestä ihmisten tähden; mutta kentiesi oli se paras niin kuin oli."

"Kuulehan, Olli, älä puhu mitään siitä," muistutti Inka ja istui vastakkain sitä tuolia, jonka hän oli asettanut Ollille, "minä puhun suoraan sinulle, Olli."

"Niin, sehän on selvää se," hymyili Olli.

"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen muuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta ... nyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin, jos menisin naimisiin sinun kanssasi."

Olli vaaleni. "No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? -- Inka kulta, ethän sinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli minusta ... mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan? Minä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni ... niin, semmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta, rakas Inka, eihän se ole täyttä totta?"

"On, Olli, oikein totta, minä en _voi_ mennä naimisiin sinun kanssasi."

"No, sinä kuitenkin _tahtoisit_ sen tehdä, jos voisit?" kysyi Olli ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa. "Tahtoisitko sinä, jos vaan voisit? vastaa minulle, niin minä lähden!"

"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi," lausui Inka ja alkoi itkeä.

Tämä tyynnytti heti Ollin. "No, sinä olet taas hyvä jälleen," sanoi hän lempeästi hymyillen. "No, mikä se on, joka sinua estää?"

"Minä olen perinnötön, jos otan sinun," lausui Inka ja loi kauniit silmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei huomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen merkkiä.

"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?" lausui hän; "se on Yrjön töitä .. ja," lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, "ja sinä mieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?"

"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja saat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua, sen tähden täytyy sen jäädä sikseen."

"Kuulehan, Inka, sano minulle oikein totuus, huolitko sinä mitään perinnöstä? Onko sinulle vaikeata tulla uudisasukkaan vaimoksi? Sano, kaipaatko rahoja, jos menet naimisiin minun kanssani?"

"En ... en, sitä en tekisi, en koskaan, en koskaan!" lausui Inka.

"No, sittenhän ei ole mitään syytä olla ikävillään; tiedätkös, Yrjö pitäköön sinun rahasi ja kuluttakoon niitä terveenä, mutta minä tahdon pitää sinun ja antaa rahain mennä."

"Ja sinä et tule pahoillesikaan edes," sanoi Inka ja laski kätensä nuorukaisen olalle, "et pahoillesikaan edes, sinä vielä hymyiletkin, Jumala siunatkoon sinua sen tähden!"

"En, en, minä ajattelen näin: Jumala kyllä auttaa meitä... Tiedätkös, minä en ole koskaan epäillyt uskoa Jumalaan."

"En minäkään, mutta sitä enemmän olen epäillyt uskoa ihmisiin," huokasi Inka.

"Kas niin, anna surun jäädä; nyt menemme alas äidin luokse ... kunhan hän ei olisi myöskin yhtä kummallinen; näethän, naisia ymmärtääksensä, siihen vaaditaan oikein papin tiedot. Sinä tulit ja näytit niin surkealta, että minä luulin onnettomuuden seisovan oven edessä, eikä kuitenkaan ollut mitään muuta, kuin että veljesi oli peijannut sinua niin kuin hän muitakin peijaa... Niin, sehän on jokapäiväinen veisu."

Mutta Elsa otti Ollin vastaan avoimin sylin ja oli niin sydämellisesti iloinen noiden nuorten tähden, että hän silmänräpäykseksi unhotti huolensa ja harminsa Yrjön käytöksen tähden.

He istuivat yhdessä kaiken päivän aina iltaan saakka ja miettivät tulevaisuuden hankkeitaan, joiden koko perustuksena oli uudisasukkaan tupa, pieni perunamaa ja laidunhaka, jossa Ollilla oli kaksitoista hyvää lehmää ja kuusi nuorta hevosta, niin paljon oli hän rikastunut; mutta kun hän viimein kertoi heille, että hänellä oli tuhat riikintaaleria rahaa lainattuna ja sama verta kotonansa jäljellä, eivät he enää tienneet rajoja ilollensa.

Viimeinkin näkyi Yrjö tulevan, juuri silloin, kun Inka laski rikkauksiansa, jotka hän tuli saamaan tuolla ylhäällä tuntureilla. "Näetkös, tuolia tulee Yrjö; nyt sinä pidät minua kiini vyötäisistä ja me istumme juuri kuin jos sinä et huomaisikaan kun hän tulee; kas niin, olemmehan kihloissa, se on selvää, elääksemme ja kuollaksemme, ilman hänen rahojansa. Älä nyt vaan pahastu, Olli, tästä tulee näytelmä."

"En, -- en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin meillä."

Yrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä nuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan aivan tyynenä heidän hyväilemistään.

"Se menee jo liian pitkälle," lausui Yrjö viimein, "vielä pitää paikkansa isän testamentti ja niin kauan..."

"Vai sinä se oletkin, Yrjö," lausui Inka nauraen, "näethän, tässä on minun sulhoni, Olli Juhonpoika."

"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella," vastasi Yrjö äreästi.

Olli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea ja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin kieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat, suoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle semmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut mitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.

"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä," lausui Olli ja laski voimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen olallensa. "Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut minulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me molemmat saatamme olla tyytyväisiä!"

Yrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi lepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään kadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti siis suunsa vähän nauruun ja lausui: "Vai niin, jos niin on, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään isävainajan testamentin."

"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun tehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että siitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos niin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan Jumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa. Tiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta, rahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo."

Tämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja iltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä sumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta kaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen sydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut niin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.

Jemtlantilaiset häät.

Ei todellakaan ole mikään pieni asia toimittaa oikeat häät Jemtlannissa. Elsa muoria oli mahdoton saada suostumaan siihen, että häät pidettäisiin talvella, sillä hän tahtoi kuitenkin, että Inka kunnialla lähtisi pois kotoansa. Itse Yrjökin oli liiaksi ylpeä antaakseen sisarensa mennä naimisiin kaikkea komeutta ja loistoa paitsi; ja mitä varmempi hän oli siitä, että hän yksin sai pitää rahat, sitä paremmin tahtoi hän osoittaa olevansa "kunniallinen" siinä merkityksessä, joka on sama kuin antelias.

Sitten kesti koko talven oikeata hyörimistä ja pyörimistä ja Inka teki työtä kangaspuissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka, valmistaen kaikkia niitä lukemattomia nenäliinoja, ruokaliinoja, kaulahuiveja ja esiliinoja, jotka hän sitten jakoi häävieraille. Kaikki kävi niin helposti ja hauskasti, vaikka Inka alituiselta jyskytykseltään kangaspuissa tuskin malttoi kuunnella, mitä Olli puhui käydessään häntä tervehtimässä. Yrjö oli melkein ainoa, joka näytti alakuloiselta; mutta se tuli vaan siitä, että hän näki toisten olevan iloisia ja se karvasteli häntä, kun hän ei itse voinut iloita.

Toisinaan oli hän myös poissa kotoa. Äiti luuli hänen käyvän tuon rikkaan tytön luona Bergissä, mutta Yrjö ei puhunut mitään semmoista, jonka olisi voinut siksi ymmärtää. Sitä vastaan kävi hän usein tervehtimässä Kosken Annaa eikä Inka huolinut nähdä vaivaa sitä estääksensä, sitten kun hän, erään kerran siitä puhuessaan Annan kanssa ja lausuessaan suoraan ajatuksensa, menetti kaikki aseensa sillä, kun Anna nauroi hänelle vasten silmiä ja selitti, että ei Yrjö eikä hänkään ollut ajatellutkaan pitää toisestansa.

"Anna raukka!" lausui Inka usein äidillensä, kun he joinakuina iltoina levähtivät, "Anna raukka, hän ei uskonut minua, mutta sitä vastaan Yrjöä niin hyvin. Minä sanoin kaikki; Jumala häntä valaiskoon!"

Seuraavana kevännä, kun jäät lähtivät järvistä, oli jo kaikki niin järjestyksessä, että voitiin panna kuulutus toimeen; mutta kahdeksaa päivää ennen kun ensimäisen kerran piti kuulutettaman, lähti Yrjö, Ingan naittajana, ja lautakunnan vanhin eli herastuomari, sulhon isän puolesta, matkaan, kutsumaan ensimäisen kerran, se on, ilmoittamaan, että häät tulevat Yrjö Kjellssonin taloon Nordhallissa, sillä sellaisen täytyi aikanansa ilmoittaa sen tähden, että kutsutuille tulee aina lähes yhtä paljon puuhaa kuin kutsujallekin. Täytyyhän aina valmistaa itsensä arvonmukaisilla viemisillä, juustoilla, leivoksilla, makeisilla ynnä muilla semmoisilla, joita täytyy olla mukana mennessä kunnollisiin häihin. Kun sitten tämä ensimäinen kutsumus oli tapahtunut, ei enää ollut ketään, joka vielä olisi ihmetellyt, kun seuraavana sunnuntaina ensimäisen kerran kuulutettiin uudisasukas, kunniallinen ja siivollinen nuorimies Olli Juhonpoika ja talon tytär, kunniallinen ja siveä Inka Kjellintytär kristilliseen avioliittoon.

Jemtlannissa on tapa, joka muistuttaa tuota vanhaa hyvää ja loistoisaa aikaa, jolloin naiset Ludviki XV:sta hovissa, saadaksensa kauniin ihon, joka ilta asettivat kasvoillensa raakoja lihaviipaleita; näin ei kuitenkaan Jemtlannissa tehty, mutta sitä vastaan piti morsiamen ehdottomasti itse tehdä kaikki ne lihamakkarat, jotka häihin tarvittiin, -- "saadaksensa valkeat kädet." Tätä ei kuitenkaan katsottu Ingalle tarpeelliseksi, sillä hänellä olivat marmorivalkeat kädet ilman tuota ikävää työtäkin ja nyt saivat siis muut tehdä lihamakkarat.

Muutamia päiviä toisen kuulutuksen jälkeen lähti Yrjö taas entisen kumppaninsa kanssa hevosilla matkaan, saadaksensa tietää, ketkä vieraat ottivat kutsumuksen vastaan ja ketkä eivät katsoneet itsellänsä olevan aikaa tulla häihin. Useammat kuitenkin ottivat kutsumuksen vastaan, sitä paremmin, koska he jo olivat leiponeet leivoksensa ja valmistaneet makeisensa sekä koonneet kermaa voiksi.

Sillä ajalla oli tuolla kotona hirmuinen hyörinä ja pyörinä; Elsa muori oli liikkeessä kuin "ikiliikkuja" ja kulki läähättäen huoneesta huoneesen, sillä, huolimatta mistään herrastavoista, piti häät kuitenkin vietettämän maan tavan mukaan. Suuri sali verhottiin sen tähden liinavaatteilla, jotka vielä kaunistettiin kukkakiehkuroilla ja seppeleillä, tehdyt tunturi maailman puksipuista, puolanvarsista, ja tuhansilla kukilla, näillä hienosti tuoksuvilla kukilla, jotka kasvavat tuolla ylhäällä kallioiden keskellä, ikään kuin osoittaaksensa, miten heikkous yksinkertaisessa kauneudessaan kestää kaikki ja elää sielläkin, missä voima murtuu ja käy tyhjäksi. Kattoon pitkän pöydän päälle kiinitettiin telta, joka riippui alaspäin syvine ja monine poimuineen ja jota myös kaunisteltiin kukilla, jota paitsi suunnattoman suuri seppele ja kruunu riippuivat morsiamen aseman kohdalla.

Häät pidettiin sunnuntaina ja jo lauantai-iltana olivat kaikki soittoniekat valmiina Yrjö Kjellssonin luona ja tervehtivät ihanilla säveleillä häävieraita, jotka nyt kaikin miehissä jo saapuivat hääpaikalle seuraavana päivänä sieltä sitten kirkkoon kulkeaksensa. Luonnollista on, että heitä nyt heti kestittiin, mutta oikea syy, jonka tähden he näin varhain tulivat, oli se, että tänä iltana piti annettaman tuliaiset. Nyt kokoontui summaton määrä ruoka-aineita, kaikki maukkainta ja parhainta laatua, mitä oli voitu kokoon saada, jonka joukossa myös huomiota puoleensa veti niin sanottu häävoi sokeritoppain näköisen muotonsa ja kaikkien noiden ruusauksiensa tähden, jotka kaunistivat sen pintaa.

Sunnuntai-aamuna lähti joukko liikkeelle, ensin hevoisinensa soittajat, pari nuoria renkiä, jotka istuivat satuloissansa kuin kiini naulatut ja soittivat viuluillansa, huolimatta noiden iloisten luontokappaleiden kaikista vehkeistä ja heiskauksista. Itse Ole Bull olisi semmoisessa tilassa huonosti menestynyt; mutta tässä ei mitään haittaa tullut, koska soittajat olivat tottuneet ratsastamaan ja samassa viulua soittamaan -- harjoitus, jota koettamaan sopii kehoittaa semmoista taidetta rakastavaa yleisöä, joka samassa kaipaa liikuntoa.

Kirkko oli lattiasta kattoon saakka lehdillä verhottu ja kukka köynnyksiä riippui penkkirivien yltympäri muodostaen kaaria käytäväin yli. Tuskin löytyy mitään muuta, joka olisi niin todellakin maalaisen tapaan kaunis, kuin kirkko, joka on tällä tavalla kaunisteltuna kuin morsian ja valoisa, iloisa ja pyhä kuin morsiamen mieli. Koko matkue astui alas hevosten selistä, he kun olivat ratsastaen kulkeneet, morsian ja kaikki muut naiset viistosatuloissa, kaunistetut punaisilla, sinisillä ja keltaisilla rimsuilla ja tupsuilla.

Ingalla oli ylevä musta hevonen, voimasta ja vireydestä oikein hypähtelevä, ja tuo suloinen, ihana neito, vyötäisiltään hoikka ja solakka kuin vitsa ja jäntevä kuin raitis ruoko, istui niin keveästi, niin reippaasti satulalla, että kukaan ei juuri mielellään olisi suonut hänen sieltä maahan astuvan ja tulevan muiden ihmisten kaltaiseksi. Tämä tapahtui kuitenkin, ja nyt kulki morsiuspari ja koko seura kirkkoon, edellänsä nuo kelpo soittajat, jotka kaikkia viuluinsa kieliä ankarasti kihnaten synnyttivät oikean metelin Jumalan huoneessa morsiusparin kunniaksi.

"Miten hän on kaunis!" kuiskuivat melkein kaikki miehiset katselijat, "ja miten hän on sievä!" ajatteli jokainen nainen, kun Inka astui kirkkoon ja sijoittui kirkon perälle kuoriin.

Viimeinkin loppui saarna, jota todellakin harvat tarkkuudella kuuntelivat, sillä juhlallisuus, tuo sievä morsian ja se mitä tuleva oli, vetivät puoleensa kaikkien mielet.

Pappi astui alttarin eteen ja nuoret morsiusneidot levittivät suuren silkkihuivin sulhon ja morsiamen ylitse, ja Inka ja Olli vihittiin yhteen Jumalan ja maailman edessä. Ingan vastaus "tahdon" kaikui niin lempeästi, mutta kuitenkin niin selkeästi, että siitä oikeastaan ei voinut tietää, tulisiko Olli vai hänkö perheen haltijaksi; tuntui siltä, kuin jos he molemmat tulisivat siinä yhtäläisiksi valtiaiksi -- ja niinhän pitää olemankin.

Kirkossa, joka oli ihan täynnä väkeä, oli hirmuisen kuuma. Kesäkuun aurinko lähetti säteitänsä pienien akkunaruutujen lävitse ja paistoi lämpimästi kaikkiin noihin lukemattomiin kuolonseppeleihin, jotka kaunistivat patsaita, kadonneen onnen katoavina muistoina; se herätti siis todellakin iloa, kun soittoniekat taas antoivat poislähdön merkin ja morsiusjoukko kulki kirkosta pitäjään tupaan "leipäinjakajaisille." Tämä kuului maan tapaan. Oli nimittäin monta eri lajia leipiä: herneleipiä, keltaisia kuin vaksi, mutta karvaita niiden syödä, jotka eivät pitäneet niitä kovin erinomaisina, ohraleipiä, vierreleipiä, vohveleita ja voileivoksia yhteen pantuina ja näitä jaettiin koko kirkkoväelle, joka sen tähden tunkeentui pitäjään tupaan melkein samoin kuin Tukholman asukkaat kuninkaallisen näytelmähuoneen pilettiaukolle silloin, kun neiti Lindiä siellä saatiin kuulla.

Tätä jakamista kesti kauan, mutta viimeinkin se loppui; nuori mies nosti kauniin morsiamensa satulalle ja koko matkue lähti taas liikkeelle musiikin sävelten kaikuessa.

Kotona oli jo pihalla koristettu pöytä, jolla jaettiin virvoituksia ennen kun mentiin hääsaliin ja tuohon juhlallisesti kaunistettuun ruokapöytään, johon kaikki sovitettiin arvonsa mukaiseen järjestykseen, niin kuin tapa oli semmoisissa tilaisuuksissa. Ateria oli aivan puhdasta pohjoismaalaista laatua; siinä oli tarjolla runsaasti liharuokia ja kaikenmoisia erinomaisia ruokalajia, joita Elsa muori oli keksinyt; olipa niin "oivallisesti," että jokainen ihminen hartaasti toivoi; että päivälliseltä jo päästäisiinkin, joka viimein tapahtuikin.

Sitten asettui morsian ja sulho rinnakkain ja nyt oli vieraiden vuoro astua esiin lahjoinensa, joiden joukosta etenkin mainittakoon, että morsiamen äidin tuli antaa uusi ja kiiltävä tinainen malja, jonka jälkeen morsiamen veli, Yrjö, astui esiin ja antoi jonkun satamäärän riikintaalareita rahaa ja kaksi eläintä, jotka he itse saivat valita mielensä mukaan; kaikki lähimmät ja etäisimmät sukulaiset tulivat järjestyksessään ja viimein nuoriso, tuoden lahjansa, joista pienin oli kaksi riikintaaleria eräältä rengiltä ja yksi taaleri eräältä piikatytöltä, kaikki pankossa, useimmat hopearahoissa.