Chapter 3

"Paremmaksi?... Minun ei tarvitse; minulla on, Jumalan kiitos, kaikkia, mitä minä tarvitsen," keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen sisarensa sanoja. "Kuitenkin on se minun tahtoni," lisäsi hän, "että sinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin semmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?... Ha, ha, ha, sepä olisi hauskaa nähdä!"

"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä," lausui Inka. "Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut ... sinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas päin, ymmärrätkös... No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä tehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä ... mutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä... Mutta meistä ei tule eroa niin kauan kun me elämme... Tahdotko vielä jotakin enemmän...?"

"En, en, siinä on jo kylliksi," virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.

"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!" huudahti äiti, joka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut hallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti puuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän oli jotenkin lihava. "No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä Inka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä -- niin vaalea kuin ruumis?"

"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään," selitti tyttö ja koki hymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti häneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella kestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme onnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.

"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on! Katsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt."

"Niin, äiti! Yrjö tietää kaikki ja hän on uhannut ilmoittaa isälle, että Olli ja minä pidämme toisestamme; siitä tulee katkera leikki"

"Herra siunatkoon, mitä sinä sanot, lapseni!" huudahti äiti, "ei koskaan mitään hyvää! Yrjö on murheenlapsi, aina hän on kova ja ilkeä... Herra Jumala, kun minulla pitääkin oleman semmoinen poika!... Tiedätkö, Inka, että minä kuulen niin paljon valitusta hänestä joka taholta, että minä olen kuullut hänestä enemmän yhtenä vuotena kuin Kjellistä kahtenakymmenenä -- vaikka hänkään varmaan ei ole mikään hyvä, kun vaan hänellä on oikeus puolellansa, se on selvä itsestänsä, mutta Yrjö tuottaa vaan pelkkää onnettomuutta. Tiedätkö sinä, mitä ... mutta kukatiesi on parempi..."

"Mitä sitten, äiti? Minä voin kyllä kuulla enemmän," keskeytti tyttö.

"Niin, näethän, hän käy silloin tällöin, niin kuin tiedät, Bergissä ja minä olen kuullut Kjellin sanovan, että hän aikoo kosia rikasta tyttöä Viggessä ... niin, se olisi kyllä hyvä, vaikka rahoissakaan ei ole kaikki onnellisuus. Mutta tiedätkö, että hän käy nyt hyvin usein tuolla Kalastajan Annan luona Koskitorpassa... Jumala varjelkoon hänen uskottelemasta tyttöä jollakin hullutuksella."

"Anna, minun pieni, kelpo Annani -- hän, jota Koskinen kuritti, silloin kun hänen olisi pitänyt minua kurittaman," surkutteli Inka; "minä varoitan häntä."

"Niin, minä en tiedä varmaan," lisäsi äiti varovaisesti. "Koskinen oli vaan täällä eilen ja puhui, ei siitä, että Yrjö tahtoisi pettää Annan, mutta että hän vaan on liiaksi hyvä ollaksensa Annan, joka on niin köyhä, -- ja sitä paitsi, niin kuin tiedät, Koskinen ei pidä oikein tytöstä, hän aina morkkaa häntä, vaikka hän ei tiedä mitään pahaa sanoa hänestä."

Herra Koskisen turhamainen, tuollainen lampaan viha, joka todellakin itsessään on niin viaton ja hyvänluontoinen, kuin milloinkaan viha saattaa olla, oli kuitenkin pysyväinen, kuin ijankaikkinen vihmasade, joka kestää kauemman aikaa ja on paljoa tukalampi kärsiä kuin ukkosen sade. Sitkeys vaikuttaa heikoissa ihmisissä voiman sijassa.

"Ja taas siis Koskinen," lausui Inka; "hän on semmoinen raukka sekä silloin, kun hän on hyvä, että silloin, kun hän on paha. Mutta minä tahdon varoittaa Annaa; usko minua, äiti, Anna on aina luottanut minuun ja minä kerron koko kosimisen Bergissä. Kyllä se tuntuu katkeralta alussa, mutta se on parempi, kuin kärsiä katkeruutta ijän kaiken."

"Mutta jos nyt Yrjö," muistutti eukko, "kertoo kaikki Kjellille? Sinä saat nähdä, että hän tekee sen ja silloin sinä et milloinkaan saa Ollia, sillä ennen kun hän ennättää yletä, siksi olet sinä jo naitettu."

"Naitettuko?" kysyi Inka halveksivaisesti hymyillen. "Ei, äiti, se ei tapahdu, se on varmaa... Minä olen isäni tytär, mutta en mikään huonekalu, jonka hän voi myydä taikka vaihtaa."

"Mutta, Inka, Kjell ... minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun onnettomaksi... Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle kaiken sen vähän, mitä meillä on ... tekee sinun perinnöttömäksi, lapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen kuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä kuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon Yrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia. Muuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi aikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan."

Kosken Anna.

Kun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla, miten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi näyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette eroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta, jonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee vetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa arvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo suorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä vesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja yksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin Trollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on siitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin nuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi ollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois muutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa lähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen pois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen jäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten Norenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous, jossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla olevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa on nimitetty "Ruotsin Niagaraksi," ja tämä, samoin kuin Amerikan Niagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole saari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja jota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin, että kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran valtaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa silmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään tavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät "tuon voimakkaan" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä. Karhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui kärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille ilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut mahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein otti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se oli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla voimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla alhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä ja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään kiveä Karhunkiveksi.

Muinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä kuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja suuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa metsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka eroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa Tunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka olivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-, peura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas koskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat onnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä Tunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa kohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI kävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään Nordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän makasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti siis Nordhallin kylän erittäin "eläväin pyynnistä Tunturikoskessa," joka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se katosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu mitään eläviä.

Tunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka penkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset kasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten tulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa tummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla on luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen laidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä, lähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä kuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on kirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.

Lauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa; hän eli kalastamalla "sumussa" eli Tunturijärven laskulla kosken niskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden reunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä nieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat niitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen partaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli matkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen Karhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita noidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa kallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä tahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin hurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli ihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka muutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle samanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja toisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät keskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi lujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä vanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.

Oli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli synkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain tähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin ruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä kuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä, juuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa siltaa myöten -- maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin teki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti tiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.

"Nyt he ovat liikkeellä," lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan, jossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna istui ja kehräsi.

"Ketkä sitten, isä?" kysyi tyttö hiljaa nauraen.

"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla alhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä huudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta."

"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan," virkahti akka ja sysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle ilmaan matalan savutorven kautta; "nyt on paha aika."

"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon," nauroi Anna, "minä en pelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt aikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa, mutta se aika on jo ohitse."

"Ja sitä sinä loruat vielä," muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena, "sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen uusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä, että vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä, niin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa."

"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken," lausui tyttö surullisesti hymyillen; "minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden puhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä iltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin oikeen hauskaa."

Anna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka eivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä onnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään välttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään vaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi, jotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät millään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä käsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.

Koko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa luonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret, vaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi, niissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti täytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo pieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat koko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon, joka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa se kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.

Anna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille kaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti tirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa: hän tanssi parhaiten "jemtpolkkia;" kukaan ei osannut niin vikkelästi ja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa, jossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että kukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei osannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut niin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin tällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua kalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa veisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja eheästi helisevää ääntä kuin Annalla: "soi kuin kello," sanottiin, kun Anna lauloi.

"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita," lausui Anna. "Minä näin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat niin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä."

"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!" virkahti äiti vähän vihaisesti; "kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa Yrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista luulotella."

"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut, Yrjö on kylläksi rehellinen poika."

"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen isänsäkin," jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia päässänsä; "hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa, -- mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti..."

"Kunniallisestiko?" keskeytti Anna, "vai niin, Yrjökö ei menettelisi kunniallisesti? Niin, sen minä sanon," jatkoi hän suuttumuksesta punastuneena, "sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan Yrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole niin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa mitä he tahtoisivat hänestä juoruta -- se on oikein synti, puhua Yrjöstä kaikkea semmoista."

"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin," virkkoi ukko, "hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,"

"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen," muistutti Anna. "Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen hänen astuntansa."

Tuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun matala ovi aukeni ja ihan oikein -- Yrjö astui kumartuen sisään, sillä ovi oli niin matala.

"Hyvää iltaa -- hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo," virkkoi Yrjö lempeästi, "ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana ja hienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla Pekka Pietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään."

Ukko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä kansalla on rahan ja rikkauden suhteen, -- hän kohotti lakkiansa ja tervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti vähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että hän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä hänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella jotakin tekemistä Annan kanssa.

Yrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen apukeinoonsa. "Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut maitoa täällä," sanoi hän, "ja niin monta kertaa lainannut Laurin ruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että Laurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen pyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta Laurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää huonompaa hametta kuin muidenkaan." Näin sanoen otti hän esiin mytyn, joka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.

Laurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja Anna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla silmäyksillä.

"Oi, se on liian paljo," lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin mahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen turhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä semmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön matkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta. Laurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli kuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva anoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.

Oli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella kiitollisuudella.

"No, Anna," alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, "sinä olet ahkera, sinä; siinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen voittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni."

Anna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä lause heihin vaikuttaisi. "Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi tehtävää," kuului vastaus.

"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin ahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö leipäämme otsamme hiessä." Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita hetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia kehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan. Silloin alkoi Yrjö kuiskua: "tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on hyvin sairas ... hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä kivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti Noitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä ilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän istui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle käynee!..."

"Onko niin pahasti?" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. "Herra Jumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä kauankin."

"Niin, Jumala suokoon niin," huokasi Yrjö; "mutta jos hän kuolee, niin sitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä 'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla ... sekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja heikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan luona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä myöskin ... hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän voi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä uskon."

"Herra Jumala, miten käyneekään?" huokasi Anna, joka tunsi itsensä ihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell Kjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen ainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen, että niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä saavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.

"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut," lausui Yrjö, "sehän on hyvä, Annaseni."

"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa sairaana kuoleman kielissä," muistutti Anna surullisella vakavuudella. "Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä."

"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön, niin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä saatan ottaa sinut ... niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja minä olemme paljon riidelleet sinusta.

"Kuinka niin?..."

"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä et ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu vielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan kiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos isäni kuolee.

"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle," huokasi Anna, sillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin mitä hänen käytöksensä osoitti. "Inka on aina näyttäytynyt minua kohtaan niin ystävälliseltä," kertoi hän, "minä en voi uskoa, että hän olisi niin petollinen."

"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla, vähän viekas puolestansa," huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. "Hän on ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän yksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa ... hm, olethan sinä kuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin; mutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä ... ei, hänen täytyy antaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin tahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä ei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun luoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista aikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi pettää."

"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa, että hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen ... ethän sinä tee sitä?"

"Kas niin, sinä alat jo epäillä," naurahti Yrjö, "miten käy sitten, jos Inka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian sittenkin; hm, älä usko häntä!"

Yrjö istui vielä kauan sinä iltana Annan luona ja "sipisi ja supisi," niin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti. Anna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene sysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia pilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä Nordhallin kylässä.

Testamentti.