Chapter 2

Herra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset huudahtamaan: "Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen ihminen." Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin hyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja ja hännystakkia, siten erkaantuaksensa "talonpoikajoukosta;" sillä herra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen, että hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan asti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on mahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän käytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra Koskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja, jotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa heidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän kentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt lävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta tämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset kovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä tunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä alkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä oppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra Koskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan niin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo ihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille, ne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina vähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä sanalla "te," jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin "herra" nimeä.

Minun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen -- minä sanon _herra_ Koskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka kentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi minulle, jos en sanoisi häntä herraksi -- oikeastaan asui; kysy pilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä se aikoo maalle nousta -- niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra Koskisenkin laita; hän asui "jokapaikassa ja ei missään." Usein oleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen ollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot -- viimeiset tuntureilla, -- pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri kuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten ja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista näki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, "Ruotsin Niagaran," syöksevän Tunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin oleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell Kjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa tekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka, enempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen kanssansa, joka sitä paitsi ei ollut "Etelämaalainen," s.o. kotoisin etelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä olivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut "maassa" mitään tekemistä.

Rikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta "talonpoikajoukosta" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä Nordhallilaisesta "ystävästänsä" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa, että hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.

Tätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla oli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti opetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa oli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan supistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell Kjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin henkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita, raittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa koulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä. Pontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse koko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä. Pikku "Inka" -- jokapäiväisellä nimellänsä -- oli kahdeksanvuotias sellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät, vakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri iholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria kuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän kuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään näyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja katseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.

Itse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti olisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan samanlainen kuin "Itävallan Maria Loviisa," joka oli naimisissa Napoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan vanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.

Tuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja heikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia tähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät lemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat, tietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra Koskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen tähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa; toisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä koko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää jonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä eivätkä vihattujakaan.

Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein ystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut tuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen ei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin tavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä kunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla, että he tulevat kärsimättömiksi.

"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori", lausui hän lempeästi, sillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, "kuulehan: Toinen Laulu?"

Pikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä läksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.

"Miten monta käskyä, lapseni?"

"Seitsemän."

"Mitä ne vaativat?"

"Ne vaativat ... vaativat..."

"Rak ... k..."

"Rakkautta Jumalaa kohtaan," lausui tyttö hädissään.

"Jumalaako? Lähimmäistämme tarkoitat kai," keskeytti koulumestari puoleksi närkästyneenä, sillä se ei kuitenkaan ollut hyvin, että lemmikki tuolla tavalla soperteli. "Hm ... hm... Kuinka meidän tulee rakastaa lähimmäistämme?"

"Niin kuin itseämme".

"Se oli oikein vastattu," virkahti herra Koskinen jotenkin sovitettuna. -- "No, sinä Lassin Anna Koskitorpasta", jatkoi hän kääntyen toisen tytön puoleen, joka oli melkein saman ikäinen kuin Inka; "kuka on meidän lähimmäisemme?"

Lapsi, joka oli Inkaa onnellisempi siinä suhteessa, että hän tiesi entiseltä, mistä kysymys oli, vastasi heti: "Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat."

Se on kuitenkin ihmeellinen asia, että köyhäin lapset kaikki lukevat nämä sanat, vaeltavat sitte ulos maailmaan ja kuitenkin uskovat, että heillä on kristitty maailma edessänsä...

"Oikein, no niin, se kävi sentään päinsä," lausui herra Koskinen, sillä Anna ei ollut mikään lemmikki, vaan oikeastaan yksi noita varsinaisia syntipukkia, joita hän ei voinut kärsiä. "No, entäs raamatunlause?"

"Rak ... rakast ... rakastakaatte vihollisianne...?"

"No, entäs sitten?"

"Rakastakaatte vihollisianne, tehkäätte niille..."

"Mitä se on?" ärjyi herra Koskinen ja samassa silmänräpäyksessä sai lapsi raukka viivaimesta kolauksen päähänsä.

"Miten se on?"

"Siunatkaatte niitä ...," kertoi lapsi itku silmissä, "jotka teitä kiroilevat..."

"Onko se niin?" -- taas lyönti -- "sadattavat se on."

"Tehkäätte niille hyvää, jotka teitä vihaavat ... ja ...," nyyhkytti pieni Anna.

"Ja? ... tahdotko, että minä opetan sinun lukemaan, minä? ... ja?..."

Ei mitään vastausta.

"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä, että et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään," jatkoi hän ja aikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy oli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä jonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman juhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä syitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä Anna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa tilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että nauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle suunnalle.

Aiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös ja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. "Lyökää minua, jos niin tahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän, että Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas, siinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei kuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä."

Ihmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä, hämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko siveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan lausua.

Olipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi tehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä; sanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen pienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa hän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen lemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa kuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen omat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset risteilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä päässä.

"Mi ... tä? ... o ... let ... ko hurja, Inka?... Hm ... istu! ... hm ... oletko hurja?" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi lausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten niin kun Cesar ja lausua: "sinäkin Brutoseni!"

"Niin, herra Koskinen, se on väärin," lausui Inka, "mutta ei se haittaa mitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin, kun vaan nyt et itke... Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt minua, joka en osannut," lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja kiihkeästi liikutettuna.

"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan", virkkoi herra Koskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun osan taistelutannerta itsellensä.

Mutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar ei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän kohosi taas ja sanoi: "Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä olen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen koulussa."

Näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus kovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen ja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän koulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei kehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta taivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta vastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa jalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.

Se on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa selville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut Ingalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän toisessa muodossa.

Herra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä ei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää pienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän koulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt sovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan sen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se vaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis siten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen jäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan hänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi ylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden vanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.

Kjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta tyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan. Kumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein, tyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi tavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin erinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat kykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen kasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi tuskin sittenkään pysyä pystyssä.

Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa.

Varsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi taaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta eteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen tuolla ylhäällä Nordhallissa.

Se ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä jemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia tapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin katossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan jotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona, mutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka vaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi liikanainen "hyvää tarkoittavaisuus." Sellainen on Kjell Kjellssonin talo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on tullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja harvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka vielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan juomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen uhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta nämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on täällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei täältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain varsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka kiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen mahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on vähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.

Mutta rikkauden lähde on huoneessa -- puodissa: siellä näette suuren varaston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka on tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas Ruotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi on vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja myyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he ovat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa -- kaikki ulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin kankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina jonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi, vaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan ei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa semmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista, jotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä rikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä "hammastivat" Kjell Kjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan uskaltanut kukaan "avata suutansa" pitäjään kokouksissa, kun Kjell Kjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea rahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka muuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii herrain lipulla.

Kjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen mustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin kuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti silkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta hän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että hän oli rikas.

Molemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell Kjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia ystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä suhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta hyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa, samassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla jokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä vastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän kursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan tahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä lähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä, joka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.

Nyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa Tukholmassa ja asunut siellä "Kruunussa" Heinätorin varrella, juonut viiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän oli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi jotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti pientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla monilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen vuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti Jumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja äiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä ja kaunis poika -- ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka ei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta kuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että meidän lähimmäisiämme ovat: "kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat." Hän auttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli tuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä kehuen lausui: "No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin perältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä -- ha, ha, ha." Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö sitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa hopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän ei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei sattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden talollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa kammarissa ja pelata "killeä."

Inka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi vastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi häntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä poikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin saadaksensa puhua hänen kanssansa.

"Mitä tahdot sitten, Yrjö?" virkahti Inka vähän tyytymätönnä, sillä hän ei pitänyt tämmöisestä salaisesta keskustelusta.

"Niin, näethän, hyvä Inka," lausui veli huoletonna sytyttäessään piippuansa ja heittäytyi sen jälkeen vuoteelle. "Niin, näethän, Inka, minä olen sinun veljesi ja saan sanoa sinulle, että minä tiedän kaikki."

"Mitä sitten?" kysyi Inka ja punastui.

"Niin, näethän, minä sanon sinulle, että jos sinä ja äiti vieläkin autatte Juho Larssonin leskeä ja jos sinä vaan yhä vieläkin pidät Ollista, niin minä ilmoitan sen isälle ja sinä saat nähdä, miten käy koko tuolle rojujoukolle."

Inka punastui kovasti ja loi silmänsä maahan, mutta sitä ei kestänyt kauan, pian kohotti hän taas päänsä, ylpeänä kuin kuningatar ja lausui kovasti ja vakavasti:

"Vai niin; sinä tiedät, että Olli ja minä pidämme toinen toisestamme ja että äiti tietää myöskin sen. No hyvä, mitä sinä aiot sen suhteen tehdä?"

"Sinäkö ottaisit Ollin, sinä? Et sinä; vielähän isä on naittaja ja sitten minä, ja mekö ottaisimme sukuumme kerjäläisen!"

"Onko Olli kerjäläinen?" keskeytti tyttö, tulipunaisena loukatun tunteen tähden, "kerjäläinenkö?... Onko hän kerjännyt sinulta jotakin? Ei, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti, hän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika, säästäväinen ja viisas... Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka luotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen... Jumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään -- sinä olet huono ihminen, Yrjö... Jumala armahtakoon sinua, veljeni!"

"Ha, ha, ha!" nauroi Yrjö ja puhalsi savuja piipustansa.

"Niin, sinä naurat; vielä tulee semmoinen aika, jolloin sinun täytyy tehdä tili töistäsi," lausui Inka. "Muistatko tuota köyhää Paavalia, häntä, jolta sinä ryöstit koko sen pienen omaisuuden, mitä hänellä oli ... nyt hänen leskensä käy ja kerjää, sitten kun hän itse murhasi itsensä, -- ja kaksi lasta on nääntynyt nälkään... Niin siinä on ja kolme, jotka seisovat Jumalan luona ja huutavat kostoa Yrjö Kjellssonille, niin nuori kuin hän onkin, -- nauratko, Yrjö, sen sijaan, kun sinun pitäisi itkemän ... niin, kuuletko, äitisi ja siskosi ovat usein itkeneet sinun tähtesi. Jumala antakoon sinulle paremman tahdon!"

"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen käsivartensa nojaan. "Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin autuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin kaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja vetää ... saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein hyvin!"

"Rakas Yrjö!" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä kirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; "rakas Yrjö: sinä olit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?... Katsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin... Luuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla -- etkö luule, että Olli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?"

"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen," jupisi Yrjö hampaittensa välistä.

"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että hän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia silloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan kädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse -- huomaa se, Yrjö! -- kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä omaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut lämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole vaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin -- kaikki on hän tehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan muuta luontosi -- niin tulet paremmaksi!"