Part 8

Maijalan mies, vanha kortinlyöjä, palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän oli mies, jonka omatunto ei ollut turhantarkkuudella pilattu. Hän saattoi tehdä kepposen ihan noin vain, varsinkin jos hän siitä hyötyi. Korttipelissä se olikin aivan tavallista. Mutta saattoipa hän pettää parempiansakin, niinkuin esimerkiksi pappia. Tällä matkalla oli Maijalan mies sen tehnytkin -- hän oli valehdellut karjansa kahta vähemmäksi ja siis varastanut papilta kaksi naulaa voita. Se oli kyllä pikkuinen rikos, mutta siitä huolimatta tunsi Maijalan mies omantunnon nuhteita. Pappi oli edellisenä vuonna lahjoittanut hänelle koko tihunnin, koska Maijalan miehelle oli sattunut kinkerinpitovuoro. Ja nyt hän oli kehdannut valehdella karjansa kahta pienemmäksi parin vaivaisen voinaulan vuoksi vain.

Kuten sanottu -- Maijalan miehellä oli huono omatunto. Häntä kadutti epärehellisyytensä. Ehkäpä hän ei olisi asiaa niin suurena pitänyt, jollei olisi sattunut saunalle yöpymään. Muistui nimittäin mieleen tarina saunanhaltijasta, joka ei suvainnut ylpeitä yövieraita. Maijalan miehen teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä tuntui, että hän yösijalupaa pyytämättä tunnustaisi rikoksensa. Eikä hän halunnut sitä tunnustaa. Päinvastoin hän tahtoi karkoittaa sen mielestään mahdollisimman pian. Hän heittäytyi siis laverille pitkäkseen, veti hatun silmilleen ja koetti nukkua.

Hän oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan mies kuuli sen selvästi, mutta hän ei ollut arka. Päinvastoin hän oli varma, että tulija oli ihminen, joka hänen laillaan haki saunasta suojaa.

Niinpä kuului olevankin. Maijalan mies kuunteli, seuraten tarkkaan vieraan puuhia. Tämä haki tulitikut taskustaan ja raapaisi, mutta tikut olivat nähtävästi kastuneet, koska eivät syttyneet. Maijalan mies ajatteli jo tarjota vieraalle tulta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Kylläpähän toimeen tullee, ajatteli hän ja veti polvensa koukkuun, antaakseen yötoverille paremmin tilaa toisen seinän puoleisella laverilla. Jopahan löysi vieras laverin, istahti sen syrjälle, ryiskellen hiljaa. Maijalan mies koetti äänestä arvailla, kuka se mahtaisi olla. Väliin oli kuin Lilli-Matti, väliin kuin Mäkitalon Kölppö. Jo oikaisee vieraskin pitkäkseen. Maijalan mies vetää jalkansa koukumpaan, että olisi yötoverilla tilaa. Tämä käänteleikse, väänteleikse ja ryiskelee hiljaa. Yskän on saanut... syyshölseellä, ajattelee Maijalan mies. Kukahan lieneekään? Lopuksi, kun ei uni tunnu tulevan yötoverillekaan, päättää hän ottaa asiasta selvän... onko se Lilli-Matti vai Mäkitalon Kölppö. Maijalan mies siis nousee ja raapaisten tulta valaisee toista laveria tuvan nurkkaan. Mutta -- ihme ja kumma! Laveri oli tyhjä.

Jo nyt joutui kummiinsa Maijalan mies. Ihanko se nyt aikamiestä narrasi piru... se vanha Kehno, vai untako hän oli nähnyt. Mutta Maijalan mies saattoi vaikka vannoa, ettei hän ollut edes torkahtanut.

Mikä kumma se sitten oli --?

Maijalan mies menee ulos ja huutaa:

-- Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!

Ei kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.

Silloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli vanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies oli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja juonut maansa rappiolle.

Mutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka arvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla... Tuli miestä pitkää ja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna kajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti läpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.

Tulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen makuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen valo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi Maijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.

Hän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla, mutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata tapausten kulkua.

Miesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen. Nelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään satavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin makuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui:

-- Olen tuonut nämä tänne, jotta saisit kuulla heidän elämäkertansa. Aloitetaan nuorimmasta päästä. Nurmi-Jukka alkaa.

Nyt tunsi Maijalan mieskin. Se oli Nurmi-Jukka, joka edellisenä keväänä oli viinapäissään hukkunut Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vilutautinen ja pyyhki vähäväliä vettä valuvaa partaansa. Maijalan mies kauhistui. Jos hänen piti kuulla noiden kaikkien kertomukset, löydettäisiin hänet kuolleena ennen aamua. Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän oli ollut asioissa heidän jokaisen kanssa.

-- Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lappalaisäijä.

Nurmi-Jukka pyyhkäisi vettä valuvaa partaansa ja avasi suunsa. Hän katsoi Maijalan miestä kuolleen silmillä ja lausui ontosti:

-- Se viisisatanen, jonka sinulta viimeksi voitin, oli väärä!

Viimeisen sanan hän melkein huusi. Maijalan miehestä näytti kuin aikoisi kuollut hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin hän ei enää kestänyt, vaan hypähtäen kiljaisten pystyyn syöksyi suin päin metsään.

Seuraavana aamuna nähtiin Maijalan miehen saapuvan kotiin ilman laukkua, avopäin ja surkean näköisen. Kyläläiset arvelivat sen vanhan pelihimon syyksi eivätkä sen enempää kyselleet. Mutta jälkeenpäin löysivät toiset kirkoltatulijat Maijalan miehen laukun ja toivat sen tullessaan. Silloin tämä kertoi tapauksen. Siitä lähtien on tätä saunaa nimitetty 'Pahan omantunnon saunaksi'.

Pokka-Heikki kääntelee ahvenia paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen. Hänen silmänsä kiiluvat salaperäisinä. Vanhana erämaan eläjänä hän uskoo kummituksiin ja outoihin voimiin, vaikka ei olekaan mikään arka mies.

Illastamme äänettöminä. Pokka-Heikin kertomus on saanut mielikuvitukseni vilkkaaseen toimintaan. Ajattelen Lapin salaperäistä elämää, sen vanhoja noitia ja "myrrysäijiä". Kertovat ne kyläläiset Heikinkin osaavan yhtä ja toista. Mutta minulle hän on sen aina tyhjäksi tehnyt. Keitämme vielä kahvit. Heikki käy ulkona pilkkomassa puita yötä varten. Sen verran taikauskon vallassa hänkin on, ettei aio valkeatta nukkua. Mutta muutenkin se on tarpeellinen kolean yön vuoksi.

Ennen maatamenoaan virkahtaa Meikki laveriltaan:

-- Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.

Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se leikkiä vai totta.

Pian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin vaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin Heikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni ovat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan pitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen tunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen suloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin hyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta minkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin -- olen taipuvainen kylmään mietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen mahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille ajatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä sittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä kuitenkin... niin... niin... Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä Lapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain sen, että me "etelän ihmisetkin" vaellamme toisenlaisina napapiirin pohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän salaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin vaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme itsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset vaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja kummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme suorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti. Ja viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne satua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin -- tässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan säilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme. Niinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin kertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se on suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama paikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta. Mutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä uskomalla toiste... esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle Heikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa...

Tunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli olemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa muistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää juuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen minä nukahdan.

Viiteselitykset:

[1] Neiti.

[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä koivikkaissa.

[3] Minun housuni.

[4] En! Housut!

[5] Äiti.

[6] Livikkä, loppuun ajettu poro.

[7] Ruijan limppu.

[8] Nahkahousut.

[9] Terve, terve.

[10] Sananmukainen käännös lapinkielestä virrestä "Enkeli taivaan lausui näin".