Part 7

Sen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli ollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa: Janssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin viinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät kuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta. Mutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia ensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän oli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.

Mellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin pitkävuonolainen ja hän oli -- kuten sanottu -- ollut mukana sinä syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme miestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan tavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut pitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset olivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko oli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren välkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina jonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen havainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja silmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä sinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia... sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus nähneensä... kuin vilaukselta ihan.... milloin Vesisaaren kaduilla, milloin jossakin kauppapuodissa... suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka laulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät veikeästi päätään tupakanostajalle... Sellaisen oli Mellesmon Janssi päättänyt naida.

Mutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito, jonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa, tunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä merenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.

Eikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa viisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli. Merenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.

Tuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan tarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli. Vai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi 'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara pärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä kaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa silmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi ylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat jäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat rubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun vankkajäsenisen pojan.

Pitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen pohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan ahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo välkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut muuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin -- juuri samana hetkenä, jolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat loiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle samalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja sen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.

Mellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa monenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina myrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän mennyttä miestä: -- kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti myrsky hänet äkkiarvaamatta.

Hän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä ja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki, tartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.

Toisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon Janssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.

Sellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei Mellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli matkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa merkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin henkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen kuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja ykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että perässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta pelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi vesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.

Mutta nyt -- ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri puhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi, vyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan. Viisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla oli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin vettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.

Siunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei ollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä nähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon nähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen. Tuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana molemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista lähti.

Hei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset hajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen silmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi ja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri hänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja hän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus valtasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.

Ja nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla. Niissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin uhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui tuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se oli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.

Kylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan salpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti. Mellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän ajatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa. Se tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli vaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu... Mellesmon Janssi taisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän asiansa oli jo hiukan alulla.

-- Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen korvissaan merenneidon haikea huuto.

Miehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää maihin. Silloin -- hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus vain -- viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot heittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan vimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin pölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta poissa -- merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden soutumiehistä.

Se oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty Pitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei Mellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt hiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut sanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli varma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta iltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli viljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.

Mutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus ihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä hän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota merenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.

Tuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui tapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku venekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai yhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän palvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja kun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä Pitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.

Mutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan ja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi viimeiseen, äärimmäiseen keinoon: -- se nousi maalle.

Muutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun kolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja päässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi käsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.

Mellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken kuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun äitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen sisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin -- juuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa, kuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'

Mellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen kädestänsä lattialle, -- hän oli tuntenut merenneidon.

Aivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea, aaltoileva povi. Ja ääni... se oli merenneidon ääni.

Tulija hymyili lauhkeasti.

-- Vieläkö Mellesmon isäntää pyörrytysvika vaivaa?

Mellesmon Janssi oli istahtanut rahille höyläpenkin päähän. Hänen sydäntään ahdisti ja pirtti pyöri silmissä. Kädet puristautuivat nyrkkiin ja hänen piti vahvasti nojata höyläpenkin päähän, ettei olisi kaatunut.

-- Mistä... te sen tiedätte? ähkyi hän.

-- Naapuritalossa kertoivat.

Mellesmon Janssi tarkkasi puhujaa. Pyörrytyskohtaus rupesi menemään ohi. Eikö tulija ollutkaan merenneito?

-- Mistäpäin te tulette?

-- Suomen puolelta.

Mellesmon Janssi rauhoittui. Hän oli erehtynyt, aivan varmasti erehtynyt. Myrskypäivästä johtunut pyörrytysvika oli yhtäkkiä tavannut hänet vieraan nähdessään. Nyt hän jo tunsi itsensä rauhalliseksi. Vain pientä ellostusta sydänalassa. Hän haki piippunsa ja ryhtyi sitä hitaasti täyttämään.

-- Talossako on emäntä kuollut?

-- Niin... kuolihan se... äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri höyläilen.

Janssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis ihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren kauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut kaatuvatautista miehekseen.

-- Vai Suomesta?... Miten olette Norjaan joutunut?

Vieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa... viisi vuotta kaikkiaan. Etupäässä "västän" puolella. Nyt hän oli käynyt Tenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan koettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?

-- Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi Janssi.

Vieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei ilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa ja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.

Janssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti kuin kuningattarella ja silmät... ne olivat viheriät kuin Jäämeren päilyvä vesi. Oikea merenneito!

Kerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa, että heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli näyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin yhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi jutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina päähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä asioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan pyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei vahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se muistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan Mellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin totisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli aikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin kävi sukkajalassa... niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä lauteillakaan, ei vaikka... Niin oli sisar Sandra kertonut. Katsokaapas... ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä suomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä -- Janssi ei oikein tiennyt, saattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen -- rinnassa... juuri rinnannokan juurella... oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen suomu...ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä arveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä, Mellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.

Mellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon hän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet saattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä vastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet... noidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään. Suomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen mielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään merenneitona.

Vai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon tullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan ilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa oli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli merenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.

Oli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein makeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta, pikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää. Siitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen vissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen syntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät hiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.

Kylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi naimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin kosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon menneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.

Niin -- se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis. Sellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja sitäpaitsi -- Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan tavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.

Hääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi hiukan epäröinyt: -- eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti? Mutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut koskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen oltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut kuulutuksen.

Oli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa, kirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt nuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana valmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli häikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään, reipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen paikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan tavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän kalliimman lastin.

Paluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta kun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo käymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin verran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan arveluttavalta.

Mutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja naurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa Mellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.

Janssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu ja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':

Merenneitokin tuntee rakkauden, sydän hälläkin on, on vainen. Hän sulhoa etsii harhaillen, mutt' mieli on muuttelevainen: Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies -- niin, missä on mies, mies myrskyävä, meren lainen?

Ei löydä laineista vertaistaan, siell' kaikki on tunnetta vailla. Kalanverta niillä on suonissaan kotiorjilla Ahdin mailla. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies -- niin, missä on mies, ken lempisi myrskyn lailla?

Merenneitonen etsii harhaillen, kotitanhuille hyvästit heittää. Veden kalvosta nousee rannallen, sukumerkkinsä tyyten peittää. Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää, merenneito etsii ylväämpää. Hän taivaltaa, jopa paikan saa: hän pirtissä puuroa keittää.

Talonpoika on kaunis ja ylväs niin, ei jaksa lempeä voittaa: näet, ah, kun päästähän Perttuliin, häähuivia morsian koittaa. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Jopa löysi hän sen, mi ol' mieluinen. Nyt kellot kirkossa soittaa.

Merenneitokin tuntee kaipauksen, sydän hälläkin on, on vainen. Hän vaikka on löytänyt sulhaisen, niin mieli on muuttelevainen. Talo maalla ei voi viehättää, merenneito etsii ylväämpää: Läpi vetten vie meren pohjalle tie. Merenneito on meren lainen.

Mellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki ryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin mielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui mietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa ja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta merenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat. Sekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin noitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä toisten iloon.

-- Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. -- Eläköön merenneito!

Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen tavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean hääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain mielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan kotia päästiin.

-- Hoi, perämies!

Se kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti. Se pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks täyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.

-- Janssii!

Se kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän miltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni, päästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti saada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei enää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan epätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään ja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui häneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.

Kaatuneen veneen ympärillä kävi sanomaton parku ja voivotus. Toiset veneet riensivät avuksi minkä ehtivät. Mutta äkillinen tapaturma oli niidenkin soutajat tyrmistyttänyt, niin etteivät he aluksi tajunneet, mitä oli tehtävä. Ennenkuin he olivat kunnolla toipuneet hämmästyksestään, oli Mellesmon Janssi vaimoineen |a kaksi muuta hänen venekunnastaan hävinnyt aaltoihin. Loput saatiin suurella vaivalla toisiin veneisiin.

On arvaamattakin selvä, minkälaisin tuntein hääsaattue souti maihin. Ilonpito oli yhtäkkiä vaihtunut valituksiin ja kyyneleihin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, että se tuntui ihan uskomattomalta.

Sinä iltana vallitsi Pitkänvuononpohjassa synkkä suru. Hääjuhlat olivat vaihtuneet hautajaisiin. Ihmiset valtasi sanomaton kauhu. Mitä merkitsi tällainen onnettomuustapaus? Oliko uskottava vanhusten kertomuksia, että merenneito toisinaan nousee valepuvussa maalle, tulee taloihin ja viettelee miehet, vai oliko sellainen vain satua ja taikauskoa?

Oli miten oli, sen onnettomuuspäivän jälkeen hävisivät epäilijät Pitkänvuononpohjasta. Jokainen uskoi nyt, että Suomalais-Mari oli ollut merenneito, joka oli houkutellut Janssin turmioon ja hänen mukanaan yhden morsiuspojista ja -tytöistä. Tietysti -- hänellä piti olla mukanaan saattajia, tullessaan merenhaltijan linnaan.

* * * * *

Mutta hääpäiväyönä, vielä vuosia jälkeenpäin, näkivät ihmiset Pitkällävuonolla omituisia, salaperäisiä valoja, jotka liikkuivat edestakaisin vedenpinnalla. Näytti kuin olisi merenpohjalla vaeltanut ihmisiä lyhty kädessä. Silloin sanoivat vanhat:

-- Merenneito viettää juhlaa hääpäivänsä muistoksi.

Hukkuneitten ruumiita ei koskaan löydetty. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuusta sai taas vihkiä haudan mereen. Mutta siunattavien lukumäärään nähden hän oli erimieltä paikkakuntalaisten kanssa -- hän luki haudan neljälle.

Kalasaunalla

Enpä vaihtaisi oloani nyt maailman rikkaimmankaan miehen kanssa, en asuntoani pääkaupungin hienoimpaan hotelliin. Vaikka on majani ahdas, tuollainen yksinkertainen Lapin kalasauna, jonka seinät ovat vuosien varrella mustuneet luonnonkivisiä kyhätyn avotakan savusta, on se minusta tällä hetkellä arvokkaampi kuninkaan linnaa. Sillä tässä kalasaunassa asuu haltija, pienen pieni, hieveröinen Lapin tonttu, jonka kurttusia, nelikulmaisia kasvoja verhoo vuosisatojen salaperäinen hämy, mutta silmissä on kirkas ennustajan katse, juuri samanlainen kuin vanhoilla Lapin tietäjillä.

Ken hyvänsä lienetkin, kulkija, niin pysähdy tähän kalasaunaan yöksi. Saat viettää rauhallisen iltahetken keskellä ääretöntä saloa, missä Saiveljärven laineet vain laulavat vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja jos kalajumala on pyyntisi siunannut ja sinulla on hyvä kalanpaistaja -- sellainen kuin esimerkiksi Pokka-Heikki et missään ole syövä sen herkullisempaa ateriaa. Takan hiilillä paistettu ahven on kuninkaallista ruokaa, joka olisi kelvannut vaikka Olympon jumalille.

Mutta jos sinulla on paha omatunto, niin älä heittäydykään seinälaverille pitkäksesi, ennenkuin olet pyytänyt lupaa yönviettoon. Muuten saat tekemistä vanhan haltijan kanssa, joka ei sellaisia vieraita suvaitse. Jos mielit maata rauhassa, niin pyydä lupa. Muuten saat kutsumattomia vieraita seuraksesi.

Et ehkä usko?

Niin -- nykyaika on epäuskoa täynnä. Mutta vaikka et uskoisikaan, haluat kai kuulla, miten kävi Maijalan miehelle.

Pokka-Heikki, kalatoverini, sen sinulle kertoo: