Part 6

Sääsket ja paarmat ahdistavat häntä vimmatusti. Hän koettaa häätää niitä kasvoiltaan, mutta hänessä ei ole entistä voimaa. Hän tuntee polttavaa nälkää ja se saa hänet hetkeksi silmäämään ympärilleen. Mutta marjat ovat vasta kukalla. Metsä ei tarjoa mitään syötävää. Lopen uupuneena painautuu hän puun juurelle ja silmät painuvat umpeen.

Pikku Viljami uneksii olevansa pahassa paikassa. Siellä on sääskiä niin tavattoman paljon ja ne ovat suuria kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne purevat häntä aivan kauheasti, mutta hän on niin väsynyt, ettei jaksa niitä päältään torjua. Syntiäijä, aivan Juhani-veljen näköinen, nauraa hänelle: 'Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?' Hän koettelee kuvettaan ja huomaa, että pullo on pudonnut. Hän rupeaa ääneensä huutamaan. Mutta -- juuri silloin saapuu hänen luokseen ystävällisen näköinen mies, jolla on pää lempeästi kallellaan... ihan kuin Syväjärven kauppias. Tämä ottaa häntä kädestä ja puhelee: 'Älä sie itke, kyllä Liotke Jorke löytyy.' Ystävällisen näköinen mies johdattaa hänet suureen valoisaan huoneeseen. Se on melkein samallainen kuin Riipin Matin pirtti, mutta suurempi, paljon suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli Juhani. Liotke Jorke ynähtää häntä vastaan, mutta hän ei oikein tajua, mistä se ääni tulee. Hän katselee vain huoneen peräseinää. Siellä riippuu kaksi suurta paperossilaatikon kantta. Toisessa seisoo 'Oiva' ja toisessa 'Antitrust'. Niiden kultaiset kirjaimet säihkyvät häntä vastaan niin että silmiä huikaisee...

* * * * *

Viikon päästä löysi Pumpasen postimies läheltä postitietä kuolleen pojan ruumiin. Paarmat olivat syöneet hänen kasvonsa aivan muodottomiksi, mutta vaatteista tunsi postimies hänet Poskeisen Viljamiksi, jonka eksymisestä oli sanoma kuulunut naapurikyläänkin. Sillä kertaa poikkesi Pumpasen postimies Poskeisen matalaan majaan, missä nyt vallitsi murhe ja itku.

Vihkimatka

Vikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli onnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen rinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata Lätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan pappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän välillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut sanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla Hettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin oman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli Lätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan Kaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin penikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti siihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli niin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin Valfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja Agaatan yhteinen päätös.

Onnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli tuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä kuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun ajastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut selvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se olikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut Valfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta erilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa, haaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen, ettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden katseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas, viaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi ja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen tunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat Angelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön elämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni, lämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet tasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen pojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä Lätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut kasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin hoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei ollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää, peljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta ympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen piironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli rohkaissut mielensä ja kysynyt.

Vikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden pirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt navettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona suksimäessä. Silloin -- juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului Topias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli hän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.

Agaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus oli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut lasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan sai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin metsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla. Tyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:

-- Niin että... mitä arvelet Agaata... tulisiko meistä paria?

Agaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti nähnyt hänen heikosti punastuvan.

-- Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo viinaa. Kyllä minä sinulle tulen.

Ei sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi rakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa onnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli vain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:

-- Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.

Sinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen. Hän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:

Ei Eedenin paratiisi lie ollut armaampi sen kuin pirtti ja oma piisi on mulle ja kullallen'. Sen ääressä istun illoin kera kultani rinnakkain. Olemassa on elo silloin kaht' ihmistä varten vain.

Sellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu sanaakaan. Mutta jälkeenpäin -- oh, montakin kertaa.

Vikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat hiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:

-- Onko sinun kylmä, Agaata?

-- Ei, ei minun ole yhtään kylmä.

Agaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin kummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin oli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä, lumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine, keltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan niiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui tässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan kaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja vaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa tuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa muistuttavaa.

-- Mitä puuta sinun piippusi on?

Agaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin suloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.

-- Se on etelämaan puuta... miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö tuoksukin hyvälle?

-- Tuoksuu.

-- Ja hyviä minulla on tupakatkin. Treijarin patruuna panikin parasta, kun kuuli minun naimaan aikovan.

-- Joko sinä sillekin kerroit?

-- Kerroinpa tietysti... sanoin, että pitäisi saada häätupakoita...

Valfriiti nauroi. Hänestä oli niin mukavaa hiukan kiusata Agaataa. Se kun oli niin ujo ja arka, että ihan ihmisiä pelkäsi. Nyt kun oli kihloihin mennyt, ei tohtinut paljon itseänsä näyttää.

-- Kerroitko sinä, kenen kanssa aiot naimisiin?

-- Kerroinpa tietenkin, sanoin, että sen Angelin Agaatan sieltä Lätäsenonsuusta, Leevi Angelin vanhimman tyttären.

-- Et kertonut... sinä vain narraat.

-- Kerroin, ihan varmasti. Kyllähän se kauppias isäsi tuntee.

Agaatasta tuntui niin somalta ajatella, että siellä Lyngenissäkin puhuivat hänen naimisestaan. Treijarin patruunakin kertoisi rouvalleen päivällispöydässä, että se Vikkurin Valfriiti sieltä Kelottijärven rannalta nai sen Angelin Agaatan. Mistä Treijari sen tiesi? No, kas kun sulhanen kävi aamulla puodissa ja sanoi häätupakoita tarvitsevansa. Kertoi lähtevänsä naimareissulle... sen Leevi Angelin tyttären kuului kihlanneen.

Ja sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana myrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt Hietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut, vaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha eksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan. Tuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin sattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut uskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin saapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.

Hän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden paikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa minun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin rintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli katsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata, vieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.

Jo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila ja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan ja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja Valfriitille tuttu...

Ihmeellistä -- tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä, sivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin. Kirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne ovat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu lapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on kokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja kokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä on Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'

Aivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti. Kaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon punainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin. Näytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi. Ainakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi taaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:

-- Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa Kaaresuannon ohikin.

Mutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että hän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla takanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen rannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet halusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta valta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut. Kaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää omistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä tosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella halveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui. Niin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat Kaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten kanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä kouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai kunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka antoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja taaskin Kaaresuanto.

Niin -- Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin aikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut Kaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut mieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka kuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan pappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä Mäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut pahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti ruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen tapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut poronsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme suomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän keisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset jalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli naurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?' 'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita, mutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.

Mutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan. 'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli pitänyt.

-- Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä, osoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten Valfriitin mietteet.

-- Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla me karahutamme _omalle_ rannalle.

Valfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui hyvältä. Niin, niin... suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin heidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin varakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli Agaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin verraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.

Ei Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia ja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka. Puolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä oli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut kaukana, puolentoista penikulman päässä vain.

Mieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista. Kaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha hautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan vanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty kirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään muistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten luut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi uhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin ilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin, niin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki hohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen rinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat Kelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.

Valfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen tielle heittelemiä heinätukkoja.

Niin -- olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä kai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa Valfriitin paluuta.

Agaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata Valfriitin olkapäätä vasten.

-- Onko sinun kylmä, Agaata?

-- Ei... ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.

Se oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu. Valfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa kajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.

-- Hei, ruuna! Nyt ajetaan Hettaan vihille! Vihille, ruuna, hei!

Ja kuin olisi ruunakin ymmärtänyt, mitä tärkeää matkaa se suoritti, potalsi se iloiseen hölkkään.

Jo näkyivät Kuttasen kylän talot. Siellä piti syöttää ja niin painaa eteenpäin.

* * * * *

Hetan pappilan salissa istuvat Valfriiti ja Agaata kahvia juoden. Pappi on vihkinyt heidät puoli tuntia sitten ja suuresta peilistä peräseinällä on Agaata vihkilukujen aikana tarkastellut kuvaansa. Oli tuntunut somalta katsella isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa peilistä. Se oli kimallellut häntä vastaan kuin tähti. Hän oli hiljaa liikuttanut vartaloaan, huomatessaan, että rintaneulan loiste sen mukaan muuttui. Se johtui kai peililasin epätasaisuudesta.

Hän oli ollut niin leikkiinsä syventynyt, ettei ollut yhtään tullut seuranneeksi vihkilukuja, vaan oli ihan säpsähtänyt, kun pappi syvän hiljaisuuden vallitessa oli tuijottanut häneen hämillään. Vasta kun Valfriiti oli nyhjäissyt häntä kylkeen, oli hän tajunnut papin odottelevan vastausta. 'Tahdon', oli hän vastannut punaisena hiusmartoa myöten. Mutta sittenkin -- niin hämilleen kuin hän olikin joutunut, oli hän pilkistänyt peiliin. Ja merkillisiä: -- samalla hetkellä, kun hän oli lausunut 'tahdon', oli rintaneulaan sattunut auringon säde. Se oli heijastunut peilistä niin tavattoman kirkkaana, että Valfriitikin oli ruvennut sitä katsomaan.

Nyt se oli ohi. Pappi rouvineen oli toivottanut heille onnea ja Jumalan siunausta. Valfriiti oli mennyt kyökkiin kahvia keittämään. Hän oli välttämättä halunnut keittää omista kahvistaan ja omalla pannulla. Mikäs siinä: pappi rouvineen sai kerran olla häävieraana omassa kodissaan.

"Tulepa nyt, Agaata, kahvia tarjoamaan." Valfriiti oli kurkistanut salin ovelta ja viitannut Agaataa mukaansa. Ruokasalissa he sitten olivat kuiskutelleet keskenään. Nisukukon oli käynyt onnettomasti. Se oli murentunut pieniksi palasiksi. Siitä oli nyt Valfriiti ollut huolissaan. Mutta olihan heillä äidin laittama juusto. Mikäs sitten... juustokahvihan se parasta olikin. Heistä oli tuntunut niin tavattoman hauskalta selvittää tuota heidän yhteiselämässään ensi kerran sattunutta pulmaa.

Ja juustokahvit oli Agaata kantanut sisään, Valfriitin astellessa tyytyväisenä perässä. Kuin muina miehinä oli tämä sitten istunut Agaatan jättämälle tuolille ja ottanut kahvia kuin olisi itsekin ollut vain vieras.

Siinä he nyt sitä joivat. Valfriiti sanoi "suurkiitos", aivan kuin olisi kahvi talon puolesta tarjottu. Mutta pappi istui kahvikupit sylissä ja jutteli vahvasti.

Se oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin leikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä. Siellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt... ylioppilasten keskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen lapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh! Suurkiitosta vain!

Mutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan, joka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin kalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.

Vai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat talot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja herroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.

Olipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti olisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut yhdistämään vain Ruotsiin... Kaaresuantoon, missä oli käynyt nimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki, että tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento... toppasohvat, urkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo se oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin suomea, silkkaa suomea.

Valfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän ei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän siirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli sormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko totta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti silmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen: -- niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli sitä monesti kuvitellut.

Kun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää lähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä Agaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla kuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet häntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi: kansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila. Nimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan Kaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja entä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi yhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain olisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.

Ennen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot olivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli ollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja syventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.

Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä. Ounasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi etäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen nosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli kaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt missään.

Ja siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja kaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti ja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan kirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki ne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut joltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin tänne kotitienoille...

Siellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne olivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä ajattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten. Sitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan -- saamaan loppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää rakentamaan kauas "Käsivarteen"... sinne Kelottijärven korkealle rantatörmälle.

Omituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata tapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti heille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan poven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan kuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä marhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.

Agaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.

Merenneito

Sen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut tavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka vain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra, sellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri, milloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin harmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito alkuaan.

Mitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?