Part 5

Joonas Sirviö on kotimatkallaan pysähtynyt perunannostoon kauppias Kuusimaahan. Saattaahan eteenpäin pyrkivä mies väliaikoina ruumiillista työtäkin tehdä, vaikka onkin virkauralle aikova ja ministeri _Kynessenin_ lapsuudentuttu. Neljännen amiraalin virka on vieläkin täyttämättä. _Taksminister_ Michelsen on sen Joonaalle luvannut, ja olisi tämä sen jo saanutkin, jollei espanjantauti olisi tullut väliin ja sotkenut kaikki suunnittelut. Mutta mikäs hänellä sentään on yrittäessä, kun on tuttu jokainen Ruijan mies. Kristianiassakin hän tunsi jok'ikisen, Sekin ylikenraali, joka parastaikaa on matkalla Nordkapia valloittamaan, on yhtä läheinen kuin oma veli. Hänen nimeään ei Joonas Sirviö tällä hetkellä muista, vaan miehen hän tuntisi pimeässäkin. He ovat aikoinaan pelanneet nappikuoppaa Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa ja kolmantena heillä oli Oskari-veli, joka nyt on kuollut ja makaa palsamoituna muutamassa kirkossa Drammenin takana.

Joonas Sirviö kuokkii ja hymyilee. Hänen on hiukan vaikea käsittää, että niin kuuluisan miehen poika työskentelee tavallisena päiväpalkkalaisena kauppias Kuusimaan pellolla. Mutta kun hän nyt kerta on tähän työhön ryhtynyt, haluaa hän suorittaa sen loppuun. Sitä paitsi on kauppias Kuusimaa rento mies. Hän maksaa hyvin.

Ihmeen hyvin häntä oli täällä kohdeltukin. Ihmiset tiesivät hänen korkean lähtönsä ja suhtautuivat sen mukaan. Kauppiaan rouvakaan ei ollut yhtään pahastunut, vaikka hän oli komentanut vehnäset pöytään muutamalla kahvinjuontikerralla. Kun kerran talossa kahdesti viikossa leivottiin, sai siitä jo saada osansa Archibald Sirviön Joonas-poikakin.

Onko hän muuten nainut mies? _Juuda_, hänen rouvansa on Röroosista Trondhjemin takaa ja ihan ummikko. Ei ymmärrä suomea enemmän kuin seinä. Sen saattoi vaikka myydä. Mutta puhupas ruijaa, silloin saat nähdä -- niin juoksee korea kieli kuin vesi, niin luistaa yhtä sulavasti.

-- _Hyr koor the i daa?_ kysyy Joonas papilta, joka on matkalla postiin. Pappi osaa hiukan norjaa ja Joonas Sirviö keskustelee mielellään hänen kanssaan. Hänen suunsa hymyilee ystävällisesti ja silmät loistavat kuin viisivuotiaalla pojalla.

-- _Ny haar jei fooe' reene önderkläär_, puhelee Joonas osoittaen puhdasta paidanrinnusta. Hän sanoo sen veitikka silmäkulmassa, sillä hän on käynyt pappilassa pyytämässä lainaksi puhdasta aluvaatekertaa, saadakseen omansa pesuun. Pappi ei ollut antanut. Oli vain neuvonut rantaan pesemään ja käskenyt pitää takkia ilman paitaa, siksi kunnes pyykki kuivuisi. Mutta hänkö, amiraali Archibald Sirviön poika, kulkisi ilman paitaa! Hän antoi papille anteeksi, sillä tämä ei silloin vielä tiennyt, kenen kanssa oli tekemisiin joutunut. Nyt käyttäytyi pappikin eri miehen tavoin, tarjosi tupakan ja haasteli ruijaa, kysellen Joonaksen kotioloista ynnä muusta.

-- Joo, minulla on kahdeksan poikaa. Neljä on konttoristeinä Alkkulan paperitehtaalla ja neljä kotona. Vankkoja miehiä niistä tuli. Näkisipä _sogneprest_ nuorimmankin: -- kuuden kuukauden vanhana tämä jo väänsi kissanpojalta niskat nurin.

-- Ovatpa ne poikia.

-- Ovat ne. Vanhin, Kristian, saa kymmenentuhatta markkaa kuukaudessa.

-- Onpa siinä palkkaa. Eikö se koskaan isälle lähetä?

Joonas Sirviö hymyilee kaikkein ylhäisintä hymyään.

Näkee, että hän on Archibald Sirviön poika.

-- Meidän suvussamme on tapana, että jokainen tulee omillaan toimeen. Enhän minäkään ottanut vastaan raha-apua kirkkoherralta, vaikka olin sillä kertaa ihan pennitön. Me saamme olla köyhiä kuin kirkon hiiret, mutta silti on meidän aina muistettava korkea sukuperämme. Me emme voi pyytää edes toisiltamme.

Jonas Sirviö ojentaa vartensa ylhäisen suoraksi ja hymyilee lempeästi papille.

-- Mutta ensi kesänä taas Utsjoella vieras vilahtaa. Silloin saapuvat isän veljet, Polken kuningas, setä Kaaperi Österiikistä ja ministeri _Hans Altrik_, sama joka on nainut sen Fredrik-vainajan lesken, ja itse Haakon ten Synte. He haluavat nähdä poroja. Silloin saan minäkin taas seurustella vähän parempien ihmisten kanssa. Olikin hyvä, että lähetin pyhäpuvun jo etukäteen Utsjoelle. Sillä näissä pukimissa ei silloin sovi esiintyä.

Joonas Sirviö silmäilee hymyillen rikkinäisiä housujaan ja ryhtyy taas perunoita kuokkimaan.

-- Mutta sitä minä vain ajattelen, että saisi alkaa uudestaan se Japanin sota, huutaa hän vielä papin jälkeen.

-- No miksi niin?

-- No kun nämä Kuusimaan perunat ovat pieniä ja pyöreitä kuin pyssynluodit. Näillä olisi hauska tapella.

Ja kuin erityiseksi suosionosoitukseksi heittää Joonas perunan pappia kohti, nauraen makeasti.

Pikku Viljami

Pieni mökki postitien varressa oli sangen vaatimaton. Se oli vain tavallinen neliseinäinen ilman eteistä. Kun talvisin avasi oven, hyökkäsi pakkanen häikäilemättömästi ihan tuvan perälle ikkunan alle kuin mikäkin kylän hulliainen. Vain avotakka piti sen kurissa. Se ahmaisi pakkashuurun muutamassa silmänräpäyksessä, palauttaen järjestyksen.

Poskeinen -- se oli mökin nimi -- oli sisustukseltaankin sangen vaatimaton. Vain pöytä ja penkki sekä pari honganrungosta sahattua pölkkyä istuimiksi: -- siinä huonekalusto. Kaksi kololaitaista kahvikuppia, sokuriastia, joka heilui puujalan varassa kuin raajarikko, ja iso pahkakuppi pöydällä, pistivät ainakin ensi näkemältä tulijan silmään. Sillä pata ja kahvipannu, milloin eivät virkaansa toimittaneet, katselivat uunilta kuin kukko ja kana orreltaan.

Seinät olivat alastomat. Ei edes sanomalehteä ollut sattunut kulkijalta jäämään. Ja jos oli joskus jäänytkin, oli Poskeisen Riika korjannut sen visusti omaan talteensa: hän tarjosi sen sunnuntaina pyhälukemiseksi miehelleen. Ei se seinälle joutanut, niinkuin vähäkylien taloissa. Ei, Eprami tutkisteli sitä sunnuntaisin, tutkisteli siksi kunnes se oli kokonaan luettu. Riika kuunteli uteliaana Epramin tankkausta. Sillä tavalla hän oli kerran saanut tietää, että Liotke Jorke oli pitänyt puheen alahuoneessa. (Kaikkea ne viitsivät aviiseihin pannakin!) Se mahtoi olla merkillinen mies, samainen Liotke Jorke.

Mutta olipa sentään seinällä jotakin, joka Poskeisen kuusivuotiaasta Viljamista oli maailman kauneinta. Kaksi paperossilaatikon kantta oli naulattu seinälle vieretysten. Toisessa seisoi 'Antitrust' ja toisessa 'Oiva'. Vanhin poika, Juhani, oli löytänyt ne postitieltä ja tuonut kotiin. Ja luonnollisesti ne oli pitänyt heti naulata seinälle pikku Viljamin iloksi.

Nuo paperossilaatikon kannet antoivat aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Isä Eprami katseli niitä, herätessään aamusella takan kupeelta. Isä Epramin mieleen ne toivat tupakan, josta tuli Poskeisessa alituinen puute. Niin... niin... ne herrat polttelivat vain tuollaisia hienoja paperosseja... herrat ja jätkämiehet. Niillä kun oli nykyään niin hyvät tienat... jätkämiehilläkin... Ei hän, Eprami, mihinkään päässyt, kun ei ollut, ketä olisi mökkiin jäänyt Riikan avuksi. Se Juhanikin oli yksinkertainen, ettei siitä ollut... kotia oli siis jääminen... Keskentekoisena kyyhötti uuden rakennuksenkin kehä, josta taas äsken oli pitänyt ottaa pari hirttä polttopuiksi.

Äiti Riika katseli myös paperossilaatikon kansia. Hänen mielestään oli tuhlausta varustaa tupakkapahanen sellaisilla laatikoilla. Olisi rihmalla kietaistu tai muuten paperiin pantu. Mutta noin monenlaiset värit ja kultaukset ja komeat puustavit. Ei Svebeliuksen katekismuksessakaan löytynyt niin koreita kirjaimia ja se oli sentään Jumalan sanaa. Mutta -- maailman turhuus oli maailman turhuus. Niinkuin ei olisi sentään vähemmällä välttänyt... tupakkapahanen...

Yksinkertainen Juhani-poika ei pystynyt niin syvälle käypiin mietiskelyihin. Ja kummakos se, kun oli jo luomisen vinkkelissä vikanaiseksi jäänyt -- äijäriepu. Hänkin katseli paperossilaatikon kansia ja tunsi niistä A:n ja O:n. 'A ja O, alku ja loppu', niin oli kerran pappi rippikoulussa saarnannut. Juhani-poika oli edellisenä syksynä ollut rippikoulussa, mutta oli keväällä häätynyt jäämään pois sairastumisen vuoksi.

Mutta eniten askartelivat pikku Viljamin ajatukset paperossilaatikon kansissa. Lapsen mielikuvitus löysi niistä lujan lähtökohdan lentomatkoilleen. Milloin muistutti 'Antitrustin' kannen poikki kulkeva juova niin ihmeen selvästi Kemi-Niilan, lappalaisen, vyötä. Siinä oli jos jonkinmoisia helyjä ja koristuksia. Milloin taas oli 'Oivan' kanteen kuvattu sininen pilvi niin ihmeesti samannäköinen taivaalla purjehtivien pilvien kanssa. Sellaisen hän oli kerran nähnyt ihan navetan yläpuolella ja silloin hänestä oli tuntunut, että navetan välikössä riippuva hihnakiikku oli kultainen O, jota enkeli piteli kiinni. Sillä mainittu kirjain oli 'Oivan' kannessakin ihan sinisen pilven alla.

Oli heinäkuun alku. Poskeisen väki oli juuri noussut. Pikku Viljami seisoi laatikon kansien edessä, tavaillen niiden merkillisen näköisiä kirjaimia. Hän oli oppinut kevään kuluessa tavaamaan ja nyt oli hänen joka-aamuisena tehtävänään tavata 'Oiva ja 'Antitrust'. Tuo jälkimmäinen sana tuotti melko tavalla kiusaa. Siitä tuntui yksi kirjain puuttuvan. Ainakaan ei sitä tavatessa päässyt kiertämään. Se oli t:n ja r:n välillä. Siihen tuppasi ihan itsestään vääntymään u-kirjain.

Nytkin hän koetti sitä kiertää, mutta ei onnistunut. Hän kyllästyi, jääden miettimään oudon sanan tarkoitusta.

-- Äiti, mikä on 'Antitrust'? Onko se senniminen mies?

Kylläpä äidillä taas oli vaiva keksiä sopivaa vastausta.

-- Eikö tuo liene, äänsi hän pöydän päästä, missä parastaikaa särki pientä, likaantunutta sokurin myhkyrää.

Mutta isä Eprami virkkoi:

-- Ei... se on kaupunki Amerikan maassa.

-- Mikä se kaupunki on?

Siinä oli uusi pulma. Ei ollut isä Eprami paremmin kuin äiti Riikakaan koskaan kaupungissa käynyt. He joutuivat ymmälle.

-- Se on sellainen, jossa on paljon taloja.

-- Tämmöisiäkö kuin tämä meidän?

-- Tämmöisiä... ja isompiakin.

Pikku Viljami jäi miettimään. Hän ajatteli pitkää riviä mökkejä vieri vieressä kiinni. Jokaisen pihassa oli alulle pantu kehänhakkaus ja navetta, jonka välikössä riippui keinu, aivan samanlainen kun heidänkin. Ja mökkien seinällä oli 'Antitrust' ja 'Oiva'.

-- Äiti, onko kaupungin mökkienkin seinällä tämmöiset kuvat?

-- On... ja koreampiakin.

Sitä oli pikku Viljamin vaikea käsittää. Hänen mielestään ei koreampaa juuri saattanut löytyä. Ei Kemi-Niilan vyökään ollut niin korea kuin raita 'Antitrustin' kannessa. Sen hän oli merkille pannut.

-- No, joudupas nyt lehmiä ajamaan, sanoi äiti.

Niin -- lehmiä ajamaan. Tänään lähtisi pikku Viljami ensi kerran omin päinsä paimeneen. Olihan hän kyllä metsässä ennenkin käynyt. Oli viime kesänä isän kanssa jo lehtiäkin riipinyt ja Juhani-veljen kanssa käynyt paimenessakin. Mutta nyt hän lähtisi ensi kerran omin päinsä ja koko päiväksi. Hän kyllä tiesi, mitä oli tehtävä: -- piti vain katsoa, etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa. Sieltä ne eivät tahtoneet kotia tulla ensinkään. Rupesivat metsää makaamaan ja ehtyivät. Oli kuin noiduttu se Isojänkä. Monena kesänä olivat lehmät sen takana maanneet väliin viikkokaupalla.

Pian oli Viljami valmis. Hän sai evästä reppuunsa ja monta hyvää neuvoa matkaan. Ei pitänyt mennä kovin kauas kotikuulumilta. Lähelläkin löytyi ruokaa, siellä syväjärveläisten jättöniityllä. Se kun hän vain katsoisi, etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa.

Pikku Viljami lähti. Hän oli oikein iloinen. Paimennettavia oli vain kaksi raavasta ja pienoinen sonnivasikka. Vasikan nimi oli Liotke Jorke. Se oli äidin antama nimi.

Pikku Viljamin mielestä se oli hiukan vaikea lausua. Hän oli ehdottanut 'Keisaria', mutta ei ollut äiti taipunut. Liotke Jorkeksi vain oli pannut, vaikka isäkin oli arvellut, että jos siitä sakotettaisiin, -- se kun kuului olevan senniminen suuri herra, -- pikku Viljami ei muistanut missä. Mutta eipäs oltu sakotettu. Nimismieskin oli vain naurahtanut, kuultuaan vasikan nimen. 'Onpa sillä juhlava nimi', oli vain sanonut.

Pikku Viljami odotteli tyytyväisenä kujalla. Siellä tulivat lehmät navetasta, äidin hätistellessä niitä kujaan Liotke Jorke laukkasi häntä suorana, ynähdellen iloisesti. Viljami sai pajuvitsan käteensä ja lähti ajamaan lehmiä postitien yli metsään.

-- Muista nyt katsoa, etteivät pääse Isonjängän taa, huusi äiti jälkeen.

Kyllä pikku Viljami muisti. Hän juoksi karjan perässä pajuvitsa koholla. Postitien yli painui karjapolku suoraan metsään. Sieltä Venekuusikon takaa aukeni soma niittysaareke, syväjärveläisten jättöniitty. Siellä oli tavallinen paimennuspaikka.

Aurinko paistoi. Paarmat lensivät pörräten karjan ympärillä. Ne hyökkäsivät varsinkin Liotke Jorken kimppuun. Äkkinäisenä ei se oikein osannut niitä päältään häätää. Se pakkaili puskemaan. Niinkuin olisivat paarmat ja sääsket siitä välittäneet.

Pikku Viljami voiteli pikiöljyllä poskipäänsä. Äiti oli laittanut hänelle oman pikiöljypullon. Se lekkui somasti nahkaraksin varassa housunnapissa.

Viljami tunsi itsensä isoksi mieheksi. Hänellä oli jo oma pikiöljypullokin. Riipin Jonnellakaan ei vielä ollut, vaikka oli jo iso poika. Isänsä pikiöljypulloa piti. Ei ollut kuulemma talosta löytynyt Jonnelle sopivaa. Mutta heiliäpä, Poskeisessa, löytyi. Tässä oli ennen säilytetty Tanskan kuninkaan rintatippoja. Nyt ne olivat loppuneet ja Viljami oli saanut oman pikiöljypullon.

Siinä oli nyt Venekuusikko. Viljami kiersi arastellen ison, kallellaan olevan kiven, jonka toinen pää muistutti veneen keulapuolta. Se olikin ennen ollut vene, vaikka lappalaiset olivat sen kiveksi loihtineet. Olivat kuulemma yrittäneet kiskoa venettä Riipijärvestä Pumpaseen, mutta voimat olivat loppuneet kesken. Silloin oli lappalainen vihoissaan noitunut veneen kiveksi ja siihen se oli jäänyt makaamaan. Sen alla kuului olevan rahoja, suuria kultarahoja, Kemi-Pauluken, Kemi-Niilan isoisän aarre. Sen kun löytäisi, jo köyhyys pakenisi.

Pikku Viljami käsitti hämärästi, mitä köyhyys oli. Heidän talonsa oli pieni, pienempi kuin esimerkiksi Riipin Matin. Jos isällä vain olisi rahaa ollut, olisi hän hakkauttanut uuden rakennuksen kehän valmiiksi. Nyt se jäi joka vuosi samalle korkeudelle, milloin yleni pari hirsikertaa, milloin aleni saman verran. Talvella meni polttopuiden jatkona se, mitä kesällä oli kohonemaan päässyt. Mutta senpä sisässä oli Juhani-veljen hyvä katekismusta lukea. Pappi oli luvannut Juhanin päästää, jos tämä vain ahkerasti lukisi. Ja lukikinhan se Juhani, vaikka toisinaan kovin nurinpäin.

Pikku Viljamilla ei ollut vielä omaa aapista. Mutta äiti oli luvannut syksyllä ostaa, jos hän vain ahkerasti paimentaisi. Tavata hän jo osasi. Hän tavasi joka aamu 'Antitrustin' ja 'Oivan'.

Kas, tuolla oli samanlainen pilvi kuin 'Oivan' kannessa.

Ihan samanlainen! Sellainen pyöreä, jyrkänsininen reunakin kuin Oiva-laatikon kannessa. Pikku Viljami katseli pilveä kuin nähdäkseen, eikö siihenkin ollut kirjoitettu 'Oiva'.

Karja kulki nyt rauhallisena. Täällä kuusikon kätkössä eivät paarmatkaan päässeet oikein valtoihinsa. Oli hämyistä ja viileää. -- Venekuusikko olikin kaltioita täynnä.

Sieltä näkyi jo niittysaareke. Vanha ränsistynyt lato seisoi kallellaan metsänreunassa. Se oli syväjärveläisten niittyjä, mutta nämä eivät viime vuosina olleet enää välittäneet siellä heinää tehdä. Olivat saaneet parempia lähempää. Poskeisen Eprami olikin sen vallannut itselleen eivätkä syrjäjärveläiset olleet siitä mitään puhuneet.

Lehmät laukkasivat niitylle, Liotke Jorke etunenässä. Siellä oli heinää kohta polvikahlaamaksi, paikoitellen pahasti poljettua, mutta silti riittämiin. Poskeisen lehmät olivat käyneet siellä koko kesän. Parhaan paikan oli isä Eprami eristänyt sorkka-aidalla.

Pikku Viljami istahti ladon kynnykselle ja otti eväänsä esiin. Hänellä olikin jo nälkä. Äiti oli pannut matkaan kalaa ja leipää ja muutamia keitetyitä perunoita. Viljami haukkasi perunaa, katsellen sinistä pilveä. Nyt se oli muuttunut jo aivan toisen näköiseksi. Sen jyrkänsininen reuna oli särkynyt ja siitä lähti kahtaalle kaksi vaaleanharmaata säiettä aivankuin kissan viikset. Niin -- se muistuttikin suurta kissan päätä.

Mitähän siellä taivaassa syötiin? Olikohan niillä taivaan lapsilla perunoita ja kalaa? Olipa varmaan, ja paljon maukkaampiakin kuin maan lapsilla. Mutta pikiöljypulloa niillä ei ollut, sillä äiti oli sanonut, ettei taivaassa ollut yhtään sääskeä.

Pikku Viljami tunsi itsensä ylpeäksi. Omistipa hän jotakin, jota ei taivaan lapsilla ollut. Varmaan niiden kävi kateeksi, kun katselivat häntä... kävi varmasti, niinkuin Riipin Jonnenkin kävi...

Mutta siellä pahassa paikassa niitä vasta kuului olevan. Niin oli Riipin Anna-Stiina, eläkemuori, sanonut. Sääsket suuria kuin pääskyset ja ihan valkeat. Pikku Viljamia nauratti. Kyllä hän sielläkin olisi toimeentullut. Olisi ripustanut oikein suuren pikiöljypullon vyölleen ja siitä voidellut. Olisivatpa saaneet pahan paikan hyttyset. Olisivat öljynneet itsensä. Mutta silloin olisi Syntiäijä varmaankin suuttunut...

Pikku Viljamia ei naurattanut enää. Se oli ruma ja pahannäköinen se Syntiäijä. Niin kuului pahankurisia poikia vartaassa paistavan kuin Riipin Matti kiiskiä. Hyi, hän ei tahtonut sinne joutua. Taivaassa oli sittenkin parempi, vaikkei siellä pikiöljyä tarvittukaan.

Viljami söi hyvällä ruokahalulla. Neljäs peruna taivalsi jo samaa tietä kuin edeltäjänsäkin. Kylläpä ne maistuivat. Paistinperunat olisivat maistuneet vieläkin paremmilta.

Pikku Viljami muisti edellisen syksyn. Isä ja äiti olivat menneet Riipiin seuroihin ja he olivat kahden Juhani-veljen kanssa kotona. He olivat paistaneet perunoita navetan takassa. Juhani oli noennut itsensä aivan kokonaan. Pitkällä puutikulla hän oli käännellyt perunoita ja hyräillyt:

Syntiäijä kääntelee, monta kertaa kääntelee...

Silloin hänelle oli välähtänyt mieleen, että Syntiäijä oli juuri Juhani-veljen näköinen, niin musta ja nokinen, ja käänteli pitkällä kepillä tulessa paistuvia poikia. Sinä iltana hän ei ollut saattanut yhtään perunaa syödä. Mutta seuraavana aamuna hän jo oli syönyt. Juhani-veli oli kertonut, ettei Viljami ollut syönyt yhtään perunaa, ja äiti oli jo peljännyt hänen tulleen sairaaksi. Mutta aamulla oli kaikki mennyt ohi.

Silloin hän oli päättänyt ruveta uskomaan niinkuin Juhanikin. Ei hän oikein ymmärtänyt, mitä se usko oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt ruveta... Kai se oli sitä, että veisattiin toisinaan eikä naurettu pitkiin aikoihin.

Pikku Viljamista tuntui nytkin varmimmalta ruveta uskomaan. Häntä hiukan pelotti. Metsään kätkeytyi jos jonkinlaisia vaaroja. Mutta uskovaista ei vahingoita mikään. Niin oli Riipin Anna-Stiina-muori sanonut.

Viljami sitoi eväsreppua kiinni ja hyräili:

Joka vain uskoo ollenkaan, se pääsee taivaaseen. Siellä on lysti Jumalan kanssa niillä kultaisilla lattioilla...

Sellaista virttä se Juhani-veli lauleskeli. Siinä puhuttiin taivaasta ja kadotuksesta, Syntiäijästä ja Syväjärven pakanoista. Varsinkin se, mitä sanottiin Syntiäijästä, oli kamalaa. Viljamille tuli joka kerta paha olo, kun hän sitä lauloi. Hän tunsi jotakin samankaltaista kuin kerran muutamana syyspäivänä, jolloin äiti oli antanut hänelle vitsoja ja hänen oli itse pitänyt käydä ne vielä hakemassa...

Mutta siitä hänellä kuitenkin oli hyvä mieli, että kotona olivat 'Antitrust' ja 'Oiva'. Sellaiset kauniit kuvat, niin paljon kultaa ja punaista ja jos mitä väriä. Isona hän lähtisi Antitrustin kaupunkiin ja ne olisivat tuomisia, joita hän sieltä ostaisi. Mitä kaikkea hän ostaisikaan? Isälle porsliinipiipun... samanlaisen kuin Syväjärven kauppiaalla... äidille uuden rukin, että kävisi kehruu paremmin... Juhanille lipakkauistimen, oikein kauniin. Jo lähtisi harri Riipijoesta. Itsellensä hän ostaisi henkselit... oikeat vapriikin henkselit... sellaiset venyvät. Sitten hän ei koskaan enää pitäisi takkia, että näkyisivät ne koreat henkselit. Rippikouluunkin menisi ilman lakkia. Saisi pappikin nähdä hänen henkselinsä. Eikä se tohtisi häntä jättää, kun hänellä olisi amerikkalaiset henkselit. Ja sitten hän palkkaisi työmiehiä rakentamaan uutta taloa isälle ja äidille. Siitä tulisi paljon komeampi kuin Riipin Matin talosta. Jopa heilläkin sitten vieraita kävisi. Eivät kulkisi ohi niinkuin nyt... postimieskin, vaikkei ollut kuin tavallisia pumpasia... Paperossia poltti ja meni ohi, vaikka Juhani joka kerta käski taloon. Halpana ne pitivät hänen kotiaan.

Pikku Viljami huokasi. Tulisivat ne kerran kaikki ohikulkijat. Eivät pilkkaisi niinkuin nyt... Vasikan nimelläkin olivat mahtailleet... Liotke Jorke... vaikkei nimismieskään ollut muuta kuin naurahtanut.

Samassa muisti pikku Viljami karjan. Hän hypähti pystyyn. Oi kauhistus! Lehmiä ei näkynyt ei kuulunut.

Pikku Viljamin valtasi hätä. Nyt ne olivat menneet Isonjängän taakse. Hän oli ollut huolimaton. Mitä nyt äiti sanoisi?

Hän lähti juoksemaan niityn yli metsää kohti. Missä päin se Isojänkä olikaan! Pikku Viljami oli varma, että hän kyllä sen löytää. Vai sinne! Se oli Liotke Jorke, uppiniskainen veitikka, joka villitsi toisetkin. Kyllä hän ne takaisin ajaa.

Viljami tuli metsään. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kuului vain sääskien surina ja lintujen laulu. Kellon ääntä ei kuulunut mistään.

Hän hätääntyi ja kääntyi toiselle suunnalle. Ehkä Isojänkä olikin siellä. Ihme, kun hän ei nyt oikein päässyt selville, mitä suuntaa oli kuljettava. Äiti oli vain sanonut, että 'ojan poikki ne kahlaavat näin kuivana aikana'. Missä se oja oli?

Pikku Viljami kulki ristiin rastiin, hakien ojaa ja Isoajänkää. Kumpaakaan ei kuulunut. Hän pysähtyi hengästyksissään ja rupesi huhuilemaan:

-- Liotke Jor-kee! Tule pois, tule poo-is!

Kaiku vastasi hänelle joka suunnalta:

-- ... poo-is!

-- Tprui Mansikia, tprui Helunaa, tprui, tprui, tpru-iii!

Ei kuulunut muuta kuin kaiun vastaus.

Pikku Viljami rupesi itkemään. Nyt olivat lehmät menneet Isonjängän taa eikä hän niitä löytänyt. Hän päätti kääntyä kotiin viemään sanaa, että isä ja äiti lähtisivät hakemaan.

Mutta tietä ei enää löytynytkään. Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin melkein koko ajan. Nyt ei näkynyt polkuakaan. Hän rupesi etsimään.

Samassa hän muisti, että uskovaiselle ei tapahdu mitään pahaa ja hän päätti ruveta uskomaan. Hyräillen Juhani-veljen virttä hän taapersi eteenpäin itku kurkussa. Sanat tahtoivat tukehtua nyyhkytyksiin, mutta siitä huolimatta hän koetti laulaa:

Ja siellä on pitkät ne päivätkin, se kuin yksi viikko vain...

Aha, jopa löytyi polku! Pikku Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt hän osaisi niitylle ja sieltä hän kyllä kotiin löytäisi. Hän taivalsi keventynein mielin ja laulu kaikui reippaampana, vaikka ei surullinen sävel muuttunutkaan:

Siellähän on lysti Jumalan kanssa niillä kultaisilla lattioilla...

Pikku Viljami ei huomaa, että aurinko on kiertänyt päivän kierroksen ja ilta saapunut. Mutta metsässä on valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on se aika vuodesta, jolloin aurinko ei laske. Sen valo leikkii puiden oksilla ja niiden naavaisilla rungoilla. Orava hypähtelee oksalta toiselle, seuraten uteliaana pienen kulkijan tietä. Näin kesäiseen aikaan ei sekään nuku, vaan nauttii olemassaolostaan. Pieni kulkija kiinnittää sen mieltä ja se seuraa sitä puulta puulle, kunnes viimein jää korkean kuusen latvaan ja nuuskii hyvillä mielin pihkaisia käpäliään. Mutta sinne ylhäällekin tuo heikko tuulen henki sen surullisen sävelen, jota se oli jännittyneenä kuunnellut.

Viljami kulkee ja ihmettelee, ettei niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut jo monta ojaakin, ja joka kerta ajatellut, mahtoiko se olla äidin tarkoittama oja. Mutta ei... ojan pohjalla lirisee vain kapea vesisuoni. Sellaista ei äiti ole voinut tarkoittaa.

Yhtäkkiä selviää hänelle, että hän on eksynyt metsään. Hän on vaeltanut tuntikausia, vaikka hän polkuun luottaen ei olekaan ajan kulua huomannut.

Hän kyykähtää puun juurelle, ratketen epätoivoiseen itkuun. Hänen pikku sydämensä on pakahtumaisillaan. Koti tuntuu kaukaiselta, saavuttamattomissa olevalta, mutta siitä huolimatta näkee pikku Viljami isän vuolevan suudinkappaletta viikatteen varteen ja hänen peukalonsa on niin lystikkäästi koukussa. Pikku Viljamia melkein naurattaa, kuva on niin elävä, mutta rinnassa läikähtelevä avuttomuuden tunne pitää kyynelten lähteet avoinna.