Part 4

Ei voinut Luviisa oikein käsittää, mikä oli ero lappalaisen ja lantalaisen välillä. Johtuiko se siitä, että kumpikin puhui eri asioista ja ettei kiitetty ruuan jälkeen? Ei se siitäkään saattanut johtua. Magga-Jouni oli lappalainen, mutta ei hänkään kiittänyt ruuan jälkeen eikä puhunut koskaan muusta kuin Tyskän valtakunnasta, jossa oli kerran käynyt Nikodemuksen ja Valkko-Ingan kanssa. Ja sitäpaitsi hän piti vielä huopahattua kesäisin, niinkuin lantalainen konsanaan.

Luviisa mietti ja aprikoi, mutta ei päässyt selvyyteen. Sen hän vain oli kuullut, etteivät lantalaiset olleet oikeita ihmisiä. Minkävuoksi? Senkövuoksi, että ajoivat reslalla eivätkä juuri nimeksikään käyttäneet ahkiota? Tai senkövuoksi, etteivät puhuneet lappia eivätkä käyttäneet lapin vaatepartta?

Mutta silloin oli pappikin lantalainen. Sillä ei hänkään varmaan lappia puhunut. Ja isä oli sanonut, ettei lantalalaista tarvitse kunnioittaa. Eikö pappia pitänyt kunnioittaa kaikkien?

Poro juoksi laajan jängän poikki. Siitä kulki korvaslaisten heinätie. Tämä oli Luviisalle tuttua taivalta. Korvasesta hän saisi mukaansa muita, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.

Lunta oli vielä vähän, vaikka oli jo joulukuun alkupuoli. Saraheinän latvat pistivät paikoitellen esiin lumen alta. Ne nyökyttivät Luviisalle ja niitä näytti palelevan.

Luviisalla oli saraheinää nutukkaissaan. Sitä oli leikattu ojista läheltä kotia ja sitten pehmitetty, palmikoitu ja pantu kuivamaan. Luviisakin osasi jo kenkäheiniä pehmittää. Se olikin melkoinen taito.

Mutta kaikkein hauskinta oli vaatimien lypsy kesällä. Senkin oli Luviisa jo oppinut. Piti vain nykiä oikein kovasti. Silloin herui maito. Mutta se olikin sitten paksua kuin kerma!

Ei ollut Luviisan isällä enää suurta eloa. Huvennut oli. Mutta ennen, isän nuoruuden aikoina oli hänen laumansa ollut suurin. Silloin oli isää kutsuttu Rikkaaksi Matiksi.

Luviisa tuli aina murheelliseksi, kun ajatus johtui isän muinaisiin rikkauksiin. Vaikka hän ei koskaan ollut niitä nähnytkään. Oli kuullut vain. Silloin oli isä ollut maailman suurten herrain tuttu. Oli kulkenut markkinoilta markkinoille uusi, komea peski päällä. Silloin oli vielä asuttu kodassa ja eletty täydellistä lappalaiselämää.

Mutta nyt olivat porot hävinneet. Varas oli vienyt osansa, hukka osansa, rutto oli tappanut vasikoita joukoittain. Nyt oli isä vanha ja köyhä.

Luviisa rupesi hyräilemään joikua. Sen hän oli itse sepittänyt. Siinä puhuttiin isän muinaisesta rikkaudesta, mutta sävel oli surullinen kuin hautausvirressä:

Isällä on ollut suuri lauma kyllä kerran jo. Koko maailma oli, hei laa laa, kyllä kerran jo.

Olisi se somaa, jos olisi isä vieläkin rikas, niin rikas, ettei koko maailmassa toista. Kuparikiisat täynnä kaksikruunuisia ja metsässä aarre joka kiven alla. Silloin ei isän tarvitseisi istua takan ääressä murheissaan. Ei -- saattaisi matkustella ympäri, käydä vaikka keisarissa kylässä. Keisarin emäntä niiaileisi ja panisi suuren kahvipannun tulelle. Ja keisari kyseleisi kuulumisia: 'Mitenkäs Orpuksessa jaksetaan? Minkäläinen tuli porovuosi? Täällä meidän puolessa tuli huono.' Silloin sanoisi isä: 'Älä sie, keisari, huolehdi, minä lähetän sinulle uudet siemenporot. Koetapas niillä!' Keisari kiitteleisi ja pyytäisi samalla uuden peskin ja koivikkaat: 'Eihän näillä enää kehtaa kirkollakaan käydä. Kyllä minä maksan.' Isä huitaiseisi kädellään ja sanoisi: 'Älä sie, keisari, houraa! En minä ole yksien koivikkaiden vaivainen, huihai!' Niin sanoisi ja antaisi lähtiessään keisarin lapsille tolpan mieheen ja kehuittaisi: 'Ostakaapa lakritsaa, lapset! Se on makeaa.'

Olisi se somaa, jos olisi isällä vielä entinen rikkaus. Menisi papinkin luo ja sanoisi: 'Älä sie kovin tätä meidän Luviisaa ahtaalla pidä! Saat poron, jos päästät ensi kerralla rippiluvussa.' Eikä pappi uskaltaisi vastustella. Niin päästäisi kuin ei mitään. Mutta köyhät saisivat lukea kannesta kanteen ja tuskin pääsisivät sittenkään.

Luviisaa pelotti vähän. Tämä uusi pappi kuului olevan hirveän ankara ja niin kummallinen, että saattoi kysyä jos mitä. Semmoistakin mitä ei löytynyt katekismuksessa. Muutamalta Korvasen tyttäreltä hän oli kysäissyt kesken apostolien selonteon: 'Mitkäs teidän lehmienne nimet ovat?' Korvasen tytär oli niin hämmästynyt, ettei ollut muistanut yhtään. Oli vain höpissyt Bartolomeuksesta. Silloinkos oli pappi nauranut: 'No niillähän on samat nimet kuin apostoleilla! Silloinhan sinun pitäisi osata ne!'

O kauhistuksen pappi!

Mutta kysyisipä hänellä porojen nimiä, hän kyllä selvittäisi. "Isokorva", "Läskiturpa", "Ristinas-Mikkelin Antin ojus", "Menentelijä" ja "Lomajärveläinen". Hän kyllä selvittäisi. Ei joutuisikaan hämilleen niinkuin Korvasen tytär.

Mutta olipa mukavan keinon pappi neuvonut Korvasen tyttärelle. Oli käskenyt pistää kaksitoista pärettä lumikinokseen pirtin ja navetan välille ja lukea ne joka aamu lypsylle mennessä... lukea apostolien nimillä niin kauan että oppisi. Siitä oli talon renkiä ruvettu kutsumaan "Apostolipäreitten kiskojaksi". Ja hän kun oli siitä vihainen, niin tavattoman vihainen.

Poro nousi vastamaata, nykien ahkiota perässään. Se läähättikin vähän, vaikka ei Luviisa ollutkaan sitä hopittanut. Se oli nimittäin hyvä itsestäänkin menemään.

Heti mäen takaa rupesivat Korvasen talot näkymään. Luviisa päätti ajaa Pasulaan, jonne oli kerran nutukkaatkin vienyt.

Pasulan väki näytti olevan valmiina lähtöön. Reki seisoi jo portaiden edessä. Siinä oli niin tavattoman komea ruijanraanu, että ihan silmiä huikaisi, punaista ja keltaista... keltaista ja punaista. Pasulan poika talutti juuri hevosta tallista. Pirtin päässä seisoi toinenkin hevonen liistereki perässä.

-- Vai niin... vai tuli se Orpo-Matin Luviisakin. Yksinkö olet ajanut?

-- Yksin.

-- No nyt pääsetkin meidän perässämme.

Luviisa sitoi poronsa navetan päähän, heitti ahkion keulasta sille kappaleen jäkälää ja meni pirttiin.

Siellä istui Kaappelan renki pöydän päässä lakki korvallisella. Se oli juuri se "Apostolipäreitten kiskoja".

-- No eikö Roope lähde kinkereille? kysyi Pasulan isäntä Kaappelan rengiltä.

-- Enpä tiedä. Pantiin lainaamaan heinähäkkiä. Kävisin heinässä, sillä aikaa kuin teidän hevosenne on Lokassa.

-- Ei taida Roope kinkereille uskaltaakaan. Kuuluu olevan äkäinen tämä uusi pappi.

-- Mikäs se Roopella, joka on kiskonut taas syllän apostolipäreitä. Kyllä kai hän aina papin kanssa...

Pirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta näki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.

-- Kissa minä teidän apostolipäreistänne... mutta saanko heinähäkin?

-- No ota, ota... mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.

Roope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään päin.

-- Jaha... me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.

Kinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta mitäpäs siitä... Pasulassa oli hyvä hevonen.

Luviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä. Tuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille aiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.

Pasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli oivallisesti perässä. Se olikin... Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.

Hei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin kaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt erisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului lannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen, vaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata. Kulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä aikaa.

Oli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se olikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti kauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan korpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun panna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale... ihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.

Pappi oli jo tullut. Sen sai Luviisa heti pihalla kuulla. Papin reki seisoi portaiden edessä ja pikkupoikia kiikkui sen kannaksilla.

Luviisa oli saanut poronsa kiinni navetan taakse. Hän lähestyi ujona papin rekeä ja tarkasteli sitä joka puolelta.

-- Se on papin reki, sanoi yksi pikkupojista.

Sen Luviisa jo tiesi. Häntä vain ihmetytti, että pappi oli siinä ajanut.

-- Missä se pappi istuu? kysyi hän arasti, siirtyen reen taakse.

-- Tuossa istuu pappi ja tuossa lukkari, selitti toinen pojista. -- Tuo iso höyhentyyny on papin seljän takana.

-- Oletko sinä nähnyt papin?

-- Olen. Tässä juuri seisoin, kun pappi nousi reestä. Olin niin lähellä, että olisin saattanut vaikka turkkiin koskea.

Luviisa katseli puhujaa kuin ylempäänsä. Se oli nähnyt papin.

-- Minkälainen se oli... pappi?

-- Semmoinen iso mies, päässä valkea lakki, jossa oli karvainen lippa... ja silmälasit... sellaiset mustat... ja pani näin, kun Alen emäntä näytti päreellä tulta.

Poika vei käden ohimolleen ja teki kömpelösti kunniaa.

Se oli Luviisasta niin tavattoman jännittävää. Tuossa oli pappi istunut ja tuosta noussut... ja vienyt käden ohimolleen. Lantalainen se oli... pappi.

Luviisa tunsi mielensä hiukan apeaksi. Pappi tuntui niin pelottavan vieraalta, mutta samalla teki hänen kovin mieli nähdä häntä.

-- Tuolla se nyt on... Alen kamarissa.

Luviisa katsahti osoitettuun suuntaan ja huomasi valon ikkunassa. Siinä riippui keltainen vaate, jonka takana paloi kynttilä. Se heitti kalpean kajastuksen ikkunan alle kasaantuneelle lumelle, aivan kuin olisi kuu paistanut.

Mieli täynnä outoja tunteita nousi Luviisa eteiseen. Se oli sellainen suuri, isoikkunainen, laudoista tehty huone, josta mentiin pimeään sisäeteiseen. Luviisa haparoi ovea ja pääsi pirttiin.

Siellä oli paljon väkeä, kaikki enimmäkseen outoja. Luviisan valtasi ahdistava ikävä ja koti muistui elävästi mieleen.

Mutta olipa siellä sentään Magga-Jouni, hän, joka oli Tyskässä käynyt. Jouni oli juuri lähdössä papin puheille. Luviisa sai äkkiä oudon rohkeuden.

-- Saanko minäkin tulla sinun kanssasi, Jouni? pyysi hän.

-- Tule, tule vaan... mennään pappia tervehtämään.

Luviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen. Häntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta katumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki. Kirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.

Iso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan sydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Toinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli lukkari.

Magga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti jäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin perässä.

-- Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?

-- Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.

-- Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]

Luviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi puhui lappia!

-- Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.

Luviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei ollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin lappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.

-- Sinäkö puhut lappia?

-- Puhunhan minä vähän.

-- Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?

-- Osaanhan minä.

-- No laulapas, että minä kuulen.

Pappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut soututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen laulamaan:

Me taivaast' tänne tulimme ja uutisia tarjoomme. Me hyvän sadun kerromme, nyt kuulkaa todistustamme.[10]

Luviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut lappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu suomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys, ettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli kodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi olivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli tähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja ja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt hän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!

Pikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa Lokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia, jonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän unohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken muun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista, ja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies oli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.

Hänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli ollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka koko illan.

-- Nyt pitää sinun laulaa minulle, sanoi pappi.

Luviisa säpsähti. Oliko se pappi, vai oliko se Jumalaa joka puhui? Hänenkö käskettiin laulaa? Eihän hän osannut muita kuin joikuja.

-- En minä osaa... vastasi hän hiljaa.

-- Kyllä kai sinä joikuja osaat?

Mitä, joikuja? Oliko se pappi vai oliko se Jumala, joka käski hänen joikuja laulaa?

Luviisa katsoi pappia ja huomasi tämän silmäkulmassa veitikan. Hän katsahti Magga-Jounia ja lukkaria ja näki näiden hymyilevän.

Ei... se ei ollut Jumala... se oli pappi, joka käski hänen joikuja laulaa.

Hänet valtasi yhtäkkiä omituinen tunne, johon sekaantui äärimmäistä arkuutta ja voimatonta vihaa. Hän olisi halunnut paeta, lymytä piiloon, niinkuin jäniksen poikanen, ja samalla purra hukanpennun lailla. Häntä itketti ja raivostutti yhtä aikaa ja hänessä heräsi samanlainen tunne kuin koirassa, joka äkkiarvaamatta on joutunut susilauman keskelle. Nyt ei pappi enää näyttänyt kauniilta. Hänen punakat kasvonsa tekivät julman ja häijyn vaikutuksen, vaikka suu hymyilikin.

Pappi katseli huvitettuna edessään seisovaa, pientä lapintyttöä. Tämän silmistä välkehti villi valo. Se oli erämaa, kesyttämätön kiveliö, joka nyt katseli niistä. Näytti siltä, kuin olisi pikkuinen, koreatakkinen olento tahtonut hyökätä hänen kimppuunsa. Vuoroin kävi tämä kalpeaksi, vuoroin hehkuvan punaiseksi. Nyt saivat silmät hätääntyneen ilmeen, papin mieleen johtui poronvasikka, joka on tuotu pirttiin ja sen lämmöstä huumaantuneena rupeaa roukumaan ja hypähtelemään.

-- No laulapas nyt, Luviisa, sinä vuorostasi...

Ei pappi itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen sanoi. Siksikö, että hän todella olisi halunnut tytön laulavan, vai siksikö, että häntä kummastutti tämän omituinen kasvojen ilme ja että hän toivoi näkevänsä, mitä tästä kohtauksesta loppujen lopuksi kehittyisi.

Pikku Luviisa oli aivan huumaantunut. Hänellä oli tavattoman kuuma. Hän perääntyi pari askelta ja sanoi sitten äkkiä, miltei raivokkaasti:

-- Antaisit vähän rippi viinaa, niin kyllä minä joikkaisin!

Kuka se oli, joka nyt loi häneen omituisen katseen? Siitä kuvastui hämmästys ja nuhde samalla kertaa. Oliko se pappi vai oliko se Jumala?

Nyt se oli Jumala. Hän istui tuossa Lokan Alen kamarin pöydän päässä koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Nyt se oli Jumala, sillä huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

-- Mitä se Luviisa sanoo?

Pikku Luviisa ei sanonut enää mitään. Hän itkeä nyyhkytti. Hän tunsi vain, että pappi oli lantalainen, auttamaton lantalainen, joka pyysi joikkaamaan niinkuin muutkin lantalaiset. Hän tunsi kaiken sen kauniin, mikä äskettäin oli hänen mielensä täyttänyt, yhdellä iskulla särkyneen pirstaleiksi.

Pappi koetti häntä lohduttaa, mutta se ei auttanut enää. Luviisan pikku sydämessä oli jotakin särkynyt. Hän kääntyi ja lähti huoneesta.

Hän kulki eteisen läpi ja tuli pihalle. Siellä ei nyt näkynyt ketään. Luviisa juoksi navetan taakse missä hänen poronsa oli. Siellä tuntui turvallisemmalta. Hän painausi navetan seinää vasten ja itki hiljaa.

Hänen sydäntään kaihersi epätoivo. Hän oli ollut taivaassa ja tullut heitetyksi sieltä alas. Hän oli nähnyt Jumalan, mutta vain lyhyen -- lyhyen hetkisen. Jumala oli muuttunut papiksi, joka vilkutti lukkarille silmää. Hän ei ymmärtänyt enää mitään.

Kuinka hän olikaan iloinnut tehtyään sen havainnin, ettei pappi ollutkaan lantalainen. Oi, hän oli tullut niin iloiseksi, niin tavattoman iloiseksi. Hänestähän oli tuntunutkin vaikealta käsittää, ettei pappia tarvitseisi kunnioittaa. Sillä eikö tämä ollut sanonut: 'burist, burist!' Ja hän oli laulanut taivaasta ja enkeleistä. Luviisa ei saattanut sitä muistella, tuntematta vihlovaa kaipausta sydämessään. Mutta sitten oli pappi pyytänyt joikkaamaan. Sitä hän ei olisi koskaan papista uskonut. Ei sillä, että se olisi itsessään ollut mitään pahaa, mutta se kun oli lantalaisien tapa sellainen; antoivat lappalaisille viinaa ja sitten joikkauttivat kaiket illat. Eikä joiku sopinut toisten kuultavaksi, ei ainakaan ilman viinaa. Viinamies kyllä saattoi laulaa toistenkin kuullen. Tuolla pyynnöllään oli pappi paljastanut itsensä: hän kuului lantalaisiin, auttamattomasti. Olisi antanut rippiviinaa, niin kyllä hän olisi joikanut! Olisi joikannut koko illan ja vaikka vielä yönkin päälle! Mutta sitten hän vasta olisi halveksinutkin pappia eri lailla... ainakin yhtä paljon kuin etelän jätkää. Nytkin hän jo halveksi häntä, halveksi ja vihasikin. Se kun oli vain sellainen... herra... mikä lie... silmälasit päässä... ja nutukkaat... muka!... ja koivikkaat... tietysti, että olisi muka lappalainen! Pyh, kaikkea! Eihän se osannut kunnolla lappiakaan, vaikka Luviisasta oli alussa siltä tuntunut. Mikä lie ollut... lannan Herra, joka halusi lapintytärten kanssa joikuja laulaa!

Luviisan pikku sydämessä askarteli kostonhimo. Hän tekisi papista joiun... sellaisen, että sitä kelpaisi kuulla. Ja sittenkös hän laulaisi sitä, niin että jängät raikuisivat! Saisi pappikin kuulla... minkälainen on... mokomakin silmälasipää!

Luviisa heitti porollensa viimeiset jäkälät ahkion keulasta. Yöksi piti eläin saada metsään. Hän kyllä veisi sen itse. Ei hän muiden apuun turvautuisi.

Katsellessaan poron kaaputtelemista hän tunsi vähitellen tyyntyvänsä ja hänen mielessään rupesi soimaan omituinen, halveksiva sävel, joka hiljakseen sukeutui sanoiksi:

Lannan paksu pappi, silmälasit päässä, lapintyttäritten joikukaverus on!

Siinä se nyt oli... papin joiku! Sitä kelpasi laulaa!

Kun Orpo-Matin Luviisa jonkun hetken päästä palasi pirttiin, oli hän suuresti muuttunut. Hän oli käynyt viittä vuotta vanhemmaksi ja hän halveksi hengessään koko kinkerirahvasta, pappia yli kaikkien muiden. Hän oli kuitenkin oppinut yhden uuden taidon:

Hän osasi salata sen.

Neljännen amiraalin poika

Tunteeko joku Joonas Sirviötä eli Salmelinia? Vahinko jos ei, sillä hänen isänsä Archihald Sirviö eli Salmelin on aikoinaan ollut neljäntenä amiraalina Norjan laivastossa, asunut Kristianiassa Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa -- lähellä sitä paikkaa, mistä Norjan virkakunnalle palkka maksetaan, mutta eläkkeelle jouduttuaan siirtynyt Utsjoelle Suomen Lappiin.

Kerran vuodessa on Utsjoen papilla edessään sangen tiukka paikka. Silloin saapuu nimittäin Joonas Sirviö Salmelin pappilaan papinkirjan hakuun isälleen, eläkkeen nostoa varten. Se eläke ei ole mikään tavallinen eläke, ei verrattavissakaan metsänvartijoiden taikka poliisien vaivaisiin valtioapuhin, vaan kerrassaan suurenmoinen -- kaksisataatuhatta kruunua vuodessa Norjan valtiolta, joka tällä mitättömällä summalla on edes hiukan tahtonut korvata niitä palveluksia, jotka amiraali Sirviö on entiselle isänmaalleen tehnyt. -- Papinkirja lähtisi helposti, jollei Joonas-poika pitäisi kiinni isänsä juhlallisesta arvonimestä. Sitä ei ole merkitty Utsjoen pieneen kirkonkirjaan. Mutta hyvänen aika! Pappi silmäisi hiukan kirjan loppuakin. Siellä pitäisi muutamalla sivulla löytyä päällekirjoitus: 'Säätyhenkilöitä'. (Joonas Sirviö huomauttaa siitä kuin anteeksi pyytäen.) Ja aivan oikein: -- sieltähän löytyykin entinen Norjan laivaston neljäs amiraali -- _admiraali_ oikein kirjaimellisesti -- Archibald Sirviö eli Salmelin. Kas, sillä nimellä -- tuolla viimeksimainitulla -- on isä tunnettu kautta koko Ruijan riikin ja ennen kaikkea _Riksforsikkringsanstalt'issa_, mistä eläkkeet vanhoille valtion virkamiehille maksetaan. Pappi tuumii hetkisen, hymähtää sitten pari kertaa ja niin saa entinen Norjan laivaston neljäs amiraali Archibald Sirviö papintodistuksen ja hänen poikansa Joonas pääsee lähtemään, sulkeuduttuaan sitä ennen arvoisan _sogneprestin_ suosiolliseen huomioon.

Papinkirja siis kyllä on kunnossa ja pantu huolella postiin, mutta missä viipyvät entisen neljännen amiraalin eläkerahat? Joonas Sirviö istuu Sirman kauppakartanon konttorihuoneessa, poltellen kahden äyrin sikaria. Olisiko sähköttää Kristianiaan ja tiedustaa asiaa, sillä Sirmastahan lähtee lanka, jota pitkin pääsee vaikka Australiaan. Kauppias ojentaa hänelle sähkösanomakaavakkeen, mutta jokikinen kerta jää sähkösanoma lähettämättä. Joonas Sirviö tietää varsin hyvin, minkävuoksi eläkerahat viipyvät: -- Syylingin ryssät ovat taas ryöstäneet valtakunnan kassan. Niin, niin se on. Onko _handelsman_ käynyt Kristianiassa? Vai on. No sitten _handelsman_ tietää. Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksesta ei ole kuin kivenheitto riikin kassalle, ei pitempi kuin konttorihuoneesta kauppiaan saunaan. Siinä seisoo kaksi sotilasta oven edessä ja kaksi vartioi kassaa sisällä. Mutta siitä huolimatta vievät Syylingin ryssät rahat kuin puhaltamalla, sillä ne ovat viekasta väkeä eivätkä pelkää mitään.

Sellaisten tapausten jälkeen syttyy valtakunnassa suuri sota. _Haakon ten Synte_, Ruijan kuningas, lähtee yksin Syylingin ryssiä vastaan, aseenaan englantilainen metsästyskivääri. Hän ampuu niitä varallakin yhtä paljon kuin hyvä metsämies jäniksiä kauniilla syyskuun säällä. Ei hän viitsi armeijaa liikekannalle asettaa, ei, hän suoriutuu yksikin Syylingin ryssistä, sillä apunaan hänellä on prinssit Huula, Olavi ja Mikael, jotka eivät tosin ammu, vaan heittävät keihästä.

Joonas Sirviö hymyilee salaperäisenä. Kummakos, kun mies kertoo tällaisia valtionsalaisuuksia, joista sanomalehdetkään eivät mitään hiisku. Mutta Joonas Sirviö tietää asiat, sillä hänellä on ylhäisiä sukulaisia: yksi sedistä on naimisissa Tanskan kuninkaan Fredrik-vainajan toisen vaimon kanssa -- sen saman, joka jäi leskeksi kuninkaan kuoleman jälkeen -- ja yksi hänen veljistään on _taksminister_ Michelsenin vävy. Kyllähän sellaiset henkilöi asioista selvän saavat. Entäs sitten setä Matti, joka hallitsee kuninkaana _Polkessa_ ja toinen, setä Kaaperi, jonka äskettäin valitsivat kuninkaaksi _Österiikiin_. Kyllähän siinä Englanti ja Montenegro panivat vastaan. Mutta kun _Säkki Solovakki_ sanoi, että mitä niitä turhia, kyllä Kaaperi kuninkaaksi kelpaa, sillä hän on hyvä mies ja muutenkin itsestään pitävä, niin eivät auttaneet Englannin paremmin kuin Montenegronkaan vastalauseet. Siellä on nyt Kaaperi-setä ja hyvin kuuluu viihtyvän. Palkkaakin saa riittävästi: sata helleriä päivässä ja vapaan ylöspidon. Ja sitten vielä talosta kaksi vaatekertaa vuodessa. Niin kuuluvat rinnukset kumisevan kuin metallipelti. Mikäs siellä, lämpimässä maassa, jossa ei tarvita villaisia iholla pitää.

Joonas Sirviö nyökkää merkitsevästi päätään. Pukuseikat häntä hiukan hermostuttavat, sillä itsellään hänellä on tällä erää yllä vain sangen vaatimaton vaatekerta, nyppylangoista tehty ruskea puku, joka kyllä uutena on ollut hieno, mutta nyt jo kulunut ja haalistunut. Kyllä hänen isänsä, amiraali Archibald, suuttuisi, jos saisi tietää, minkälaisessa puvussa hänen poikansa esiintyy, hän, joka aina harrastaa lastensa parasta ja haluaa heidän käyvän siististi puettuina.