Part 3

Juntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi lempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. "Pitihän meidän iloita ja riemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon..." Naisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä nousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi selityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan hiukan hillitymmin.

Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän tajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei ollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata, mutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas oli ollut hommia sielläkin.

Hän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa. Niinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä ajatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja toiseen.

Sattuipa niin hänen katseensa ruokakaapin päälle. Siinä ihan käden ulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva veti sen varovasti alas viereensä arkun kannelle. Sitä ei kukaan havainnut. Liikutukset olivat nyt hyvällä alulla ja Kuuvalla oli erinomainen tilaisuus tutkia lautasen sisältöä.

Lautasella oli keitettyjä punasmakkaroita. Kuuva kahmaisi niistä taskuunsa pari, kolme, otti yhden käteensä ja nosti lautasen paikoilleen. Nyt saivat seurat hänen mielestään jatkua tahi loppua.

Seurat eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Pöydän ympärille oli kerääntynyt tiheä ryhmä vaimoväkeä. Siellä seisoi Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouvakin. Huivinnurkat ja nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä. Siellä itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Ja Juntin-Pieti todisti, todisti oikein sydämensä pohjasta. Miehet istuivat allapäin, katsellen saapasvarsiaan, yksi ja toinen mietteissään syljeskellen.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauksessa puuarkun kannella ja söi punasmakkaraa. Hän pureskeli suun täydeltä, tarkaten liikettä pirtissä. Hänen mielestään oli kaikki niinkuin olla pitikin. Hän pureskeli hyvällä ruokahalulla, siunaten hengessään lukkarinemäntää, joka oli makkarat laittanut. Ihan kuin häntä varten. Jokainen sai osansa ja oli tyytyväinen. Sai, mitä halusikin. Eikä Kuuva tällä hetkellä halunnutkaan muuta kuin saada rauhassa syödä punasmakkaroitaan. Hän istui puuarkun kannella heilutellen jalkojaan ja oli tyytyväinen.

Alkoi yleinen anteeksipyyteleminen. Naiset lähtivät kulkemaan pitkin penkkejä pyytämään anteeksi veljiltä ja sisarilla. Se kuului Kuuvan mielestä järjestykseen eikä hän siitä hämmästynyt. Joukossa oli yksi ja toinen, joka oli häntäkin soimannut. Oli aivan paikallaan, että pyydettiin anteeksi.

Telpukan emäntä lähestyi Kuuvaa käsi ojona. Kuuva pisti makkaran pään suuhunsa ja oli valmis. Hän tiesi, mitä tuleman piti ja oli rauhallinen.

-- Anteeksi, veli! Minäkin olen soimannut sinua varkaaksi niin monta kertaa. Telpukan emäntä halasi Kuuvaa kaulasta ja itki.

-- No... huihai... älkäähän nyt! Anteeksi vain. Kuuva pureskeli makkaran jäännöstä ja sylkäsi sen päässä olleen rihmakappaleen lattialle.

Tuli toisia, tuli ja meni. Kaikki olivat samalla asialla. Anteeksi pyysivät ja anteeksi saivat. Ei Kuuva ollut miestä huonompi. Hän tiesi, mitä seurajärjestykseen kuului ja hän todisti anteeksi ja sai anteeksi.

Seurojen päätyttyä seisoskeli joukko miehiä pihalla tupakoiden. Kuuva työntyi väkijoukon mukana lukkarin portaita alas lukkarinemännän punasmakkarat taskussa. Hän oli ottanut loputkin.

Joku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:

-- Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!

-- Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?

-- No eipä... hauskat seurat vain.

-- No, ka hauskat... joo... kerrassaan hauskat...

Kuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä oli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen lailla.

Herrojen tuttu

Ei voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi Sieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun ystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin läheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä, mitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta Jänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt keskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti työnsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut miettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti odottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla sanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja sitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat poikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se yhtään kumma.

Ei ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa Jänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien ja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia ei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä olivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään ja tietysti Jänkä-Joosu kävi.

Useampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan kaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin kulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet tenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi heidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi nimismies -- naimaton -- tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä, valitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä osakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai sitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran valittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä niitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä kylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä sai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos puustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin jo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan -- niinkuin hänen tapansa oli -- kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki kävi.

Nimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman viikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin siivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei... Vielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli kiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa se on minun oppi-isäni.'

Kyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos toisellekin, -- tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu oli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella päivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että kirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle. 'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta pahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla ottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen -- niinkuin hänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa -- ja ruvennut pyörittämään lakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette tämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly. Kuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt lakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt vesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt selittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: -- kuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin sanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä niistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi kiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas kylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos ne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut suurenmoisesti: -- pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan katketakseen. Ja sitten: -- kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri varsin.

Oli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon. 'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt auringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän oli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: -- Kesti se ruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se ruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä niillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla koranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan kanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen päänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.

Pastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut sikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on kuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti...'

Oli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu lähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.

Sen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei ajanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt. Ei, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset ja -- jos oli pitäjältä paluussa -- pyysi tavallisesti Joosun kyytiin. Jänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai -- milloin oli matkassa omalla porollaan -- pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin, vaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota puolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta kärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti kahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja pehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut, papin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi istua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.

Kyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi naapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli sattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti vieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa ja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät kohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen silmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari kulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin vaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan ääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa oli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä kuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen kotiinsa.

Mutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran Tenomuotkaan tulemaan.

Pappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut... "alhaalla" omilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki: hän päätti itse ottaa maaherran vastaan.

Jo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia kilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi. Pyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa, mietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin selvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen täytäntöön.

Muutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt vahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran hevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä vastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän lähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin juhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt opastaa vieraat taloon.

Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet rattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä vain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja lensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?

Ei ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta. Oliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen vertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta viikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö vieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten hän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain vilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin saatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen saisi maaherra uskoa.

Uskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului. Hänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut, mutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia rahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?

Maaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin. Saatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt yhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt. Olisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja kalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei saanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä mitään saanut... oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea, mutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut... ruotokoiria ja vedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta sitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.

Maaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan kalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan kanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta kiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika, se ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski silmää, papinrouvasta puhumattakaan.

Olivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa. Nauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se siitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja pistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi, ettei juuri myymään päästy.

Niin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli istunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin nimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän harvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset -- "revontulikupit", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli paha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä pudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta virkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta kymmenen vuoden ajan.

Hyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut. Sänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi. Taisi olla isokin perhe? Eikö mitä... Yksi poika vain, Eemeli... se sama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui? Toisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta siihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei tarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina... jos niiksi tuli. -- Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.

Joosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista. Tuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille. Mahtoiko maaherra tuntea?... Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja hyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän sopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina kerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka saada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa hänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä ostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.

Maija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli iskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä siitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten... mutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn omistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli seurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! -- Niin, siinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui Maksi, kissa.

Kyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut. Vai sellainen sänky se oli... piispansänky... Joo... ja siinä oli sitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se... Mitenkäs sopi... kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein... viisi minuuttia erotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!... Maaherra siirsi kellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.

Joosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli herennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa. Eikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut? Liekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei Joosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän huolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista vastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen eikä sattunut pappikaan kotiin.

Joosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet kirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet olivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa, puhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle, joka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle ja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.

Ei, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle päässyt. Kas näin:

Suntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue tulevaksi. Sitten -- vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin tulipalossa... niin juuri... kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika, että taivas olisi vavahdellut. Sitten -- kun maaherra olisi kirkon eteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa nimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta. Kolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten nousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa viimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi lukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa ja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi puhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara', seurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta olisi ruvennut heltiämään maalin karsta -- se kun oli niin löyhässä sen Niemelän maalauksen jäljiltä -- ja putoilemaan höytyinä alas, olisi nimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä olisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla aikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä seurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas -- urut pauhaamaan ja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt. Ja lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:

'Melperi lähti soo-taan',

vaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä tuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan enemmän aikaa.

Niin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin, jos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet ykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos jonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät, sillä ne olivat sellaiseen tottuneet... vakavaa meininkiä sitten aina loppuun kuin suolaksi... Mutta -- mitä niitä houkkia -- eivät olleet kirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet, nimismies etunenässä, sillä katsokaahan: -- olivat esittelypaikaksi valinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan talon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto, jonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean lopun.

Maaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi. Jokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla "juhlakomennosta" ja "siremoniiasta". Sellaista sille olisi pitänyt laittaa... maaherralle... ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko pitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin ymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja kansakoulunopettaja, -- hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.

Niin -- siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti hevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: -- se ei ollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa Mikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken juhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan, ennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman viimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja tämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!

-- Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt niin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi siremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan. Sillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa hakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut, vai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli todellakin maaherran omakätinen kirje.

Tämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen olentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua maaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta Joosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.

Mutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu Jänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa Suonttajängälle sanoen:

-- Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.

Luviisa

Luviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista. Luviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär ja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.

Ei ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin oli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut käskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin alkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä laskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.

Pieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka käynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut Karvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli neulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.

Ei Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi sanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka eivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut, etteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt jyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli kerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia ja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin kotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan maitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona vihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan tehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja naureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä -- lantalaiset -- olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä olleet kiittäneet ruuan jälkeen.