Part 2

Salkko karahti kiukusta punaiseksi. Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh höh' maksaa sinulle vielä kauniin poron hengen. Kun ovat pilanneet lapsen ihan tahallaan! Tietysti... ovat pelotelleet hänellä... omalla isällään.

Isyyden tunne ryntäsi nyt Salkon sydämeen yhtä leveänä ja varmana kuin tukkilaisjoukko yhtiön talon pirttiin. Hän oli omituisessa asemassa. Ennen hän ei ollut tytöstä erikoisemmin välittänyt. Olipa saattanut kuukausimääriä kulua hänen käymättä lasta katsomassa. Nyt hän sai ihmeekseen havaita, kuinka oudot tunteet kuin väkivoimalla hyökkäsivät hänen sydämeensä. Hän kuuli heikkojen äänien sanovan: 'Mitäpä turhaa ponnistelet. Anna tytön olla.' Mutta siihen panivat toiset, voimakkaammat, jyrkästi vastaan: 'Tyttö on minun, minä tahdon sen pitää!' Ja nuo heikot äänet vaikenivat, hukkuivat toisiin ääniin, samoin kuin hukkuvat yhtiön vuokralaisen vastalauseet taloon tunkeutuvien tukkilaisten meluun.

Joonaan emäntä tyynnytteli lasta, joka arkana seurasi Salkon pienintäkin liikettä. Tämä oli jälleen vetäytynyt penkille ja kaiveli synkännäköisenä suuripesäistä piippuaan. Kun oma lapsi pelkäsi ihan kuin kummitusta ja vielä päällepäätteeksi nimitteli haukkumanimellä...

Salkon verkkaisessa päässä askarteli ajatus ankarana. Hän mietti keinoa pulasta päästäkseen. Kunnia oli pelastettava kihlakunnasta ja pikku Pirita Joonaan hoidosta. Sen hän käsitti täysin selvästi. Hän ei paljon kuullut Joonaan juttelua. Tämä kyseli Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja toista, mutta Salkko murahteli vain vastauksiksi. Pikku Pirita istui jälleen Maaretan sylissä ja tämä näytti erikoisemman hellästi hyväilevän lasta.

Salkko poltti ja mietti, sylkäisten tuon tuostakin jalkainsa väliin. Hänelle rupesi taivaanranta kirkastumaan. Muutamia mustia pilviä ajelehti siellä vielä, mutta vähitellen häipyivät nekin pois. Mitäpä siitä... jos olikin silmäpuoli... näkihän sitä yhdelläkin silmällä ne kodan hommat... Eikäpähän tuon tarvinnut porojen perässä hypätä... joten ontukoon... Ja niitä hänellä oli itsellään vielä riittämiin asti... pääasia vain, että hän, Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja sai pikku Piritan luoksensa.

Kun Maareta illan suussa nilkutti navettaan lehmiä illastamaan, hiipi Salkko hänen perässään sinne. Mitä siellä keskusteltiin, sen kuuli vain Joonaan karja, neljä lehmää ja puolentoista vuotias sonnin mullikka. Mutta Salkko tuli sieltä sangen tyytyväisen näköisenä ja lähti jo yötä vasten ajamaan Tenomuotkan kirkolle.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko Salkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella, molemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui sulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi hämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.

Jumalan hukka

Pehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla varhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut poroa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut uskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi haiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja jättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja lähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.

Pehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja voirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin hän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa, oli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien takkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei pannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?... Mutta pitihän hukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi... ja saattoihan hän, Elli, keittää padalla...

Pehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli kaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli silloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti toisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien vaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja Pehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: -- hukka pyrki tunturiin, missä lumi oli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se onnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli vielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset huiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja Pehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.

Se oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui saaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli jängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.

Kerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto panisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet Nila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta miehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut hangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä hiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin lyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un kaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut. Antaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu... Oli läähättänytkin niinkuin vaipunut poro...

Naapuri oli häntä pilkannut: "Kehno mies, kun jo kerran hirven saavuttaa ja sitten päästättää." Niin... naapurin oli hyvä pilkata, mutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea tappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi... tappaisi armotta... Hukka... vai jo että hukka!... Sehän oli peto eikä yhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan. Vai että sääliä... huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä. Hän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin helmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.

Oli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni... pakeni henkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle... henkiriepu... hukallekin. Jumalan luoma se oli hänkin... niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen saaliiksi luotu... Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään... hänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi... ja elatuksen avuksi. Se oli Jumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat... ensinnäkin tapporahat... ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä kirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan ja sanoisi: "Vai hukan se Matti..." "Joo, hukan... ja olikin niin peijakkaan pahus hiihdättämään..." Niin hän sanoisi... kiroaisi noin vain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain... ja sylkäiseisi lattialle.

Matti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi tapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias Kuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. "No, paljonkos pannaan?"... "No, jos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa..." Kauppias katsoisi ihmetellen silmälasiensa takaa. "No, mutta Mattihan taitaakin olla rahoissa!"... "No joo... on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin juuri tapporahat..." Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen. "Tapporahat?"... "Niin... hukan tapporahat." Ja hän saisi kertoa kauppiaalle uudestaan koko historian.

Oli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin tulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. "No Malli, päivää!" "Mikä se Malin nyi kirkolle... tällaiseen aikaan?". "Se kun vain hukan tapporahoja perimässä..." "Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai...?" Olisi niin mukava naurahtaa ja vastata: "Ei... tuota mie ajatin ja hiihdätti koranus vielä kovasti..." Niin... sen verran hän uskaltaisi papillekin kirota.

Pehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi laukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli... mutta tuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa saattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja saalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka askelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.

Peto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin rosvo... tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen... ei... surmasi niin monta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut. Olkoon... mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja vainuta.

Pehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon sivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka, ajatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli saalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma palata kotia hukantalja seljässä.

Matti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä kantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta esteenä se oli sittenkin... sittenkin.

Hiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa, laaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja laski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.

Pehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä, näkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän jyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin sauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.

Hukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli se ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki osoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka oli ehtinyt suurestikaan lyhetä.

Matti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli väännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää. Housunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei siitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta aimo kappaleen.

Mutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän toisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti. Sillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.

Matti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt uhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti viimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.

Aurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan yli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli noussut.

Saariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä, ajellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas. Ne olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan, mutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.

Levähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä oli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei sallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman neljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.

Ahaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli hiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt hyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan lyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä askeleita.

Tuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se enää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti velttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa jo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli salaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.

Kuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää hautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa korkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt ympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti säälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.

Koko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta vaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä salaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät monenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.

Oli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka kerran oli leviävä luomakuntaankin. "Susi vierailee lampaiden kanssa", oli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee pian, oli pappi sanonut. "Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa laumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan hukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin." Se oli niin omituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä juuri apostoleita maininnut.

Jumalan hukka... niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin omituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa koko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut rauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta tappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai, olisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut rantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, -- ihmisen, jota toivoi parannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut muuttunut: -- ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai tilaisuuden. Niinkuin hänkin... Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut hän... ja hukka... tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen tehnyt... oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.

Pehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen parannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra paratkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon sieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain... Herra paratkoon...

Matti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä puiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon juhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet näyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi silmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.

Yhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti säikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion pasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt lähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.

Se oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se vuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman lähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan. Hukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei kuulunut.

Pehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi suuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime hetket. Noin hänkin oli huutanut... omantunnon vaivoissa, ennenkuin pappi tuli ja antoi synninpäästön.

Hukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä kaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin... se oli kuin tuomion torvi, itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan kinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies. "Herra, anna kansallesi syötävää!" huusi hän, koettaen voittaa hukan ulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi: "Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!" Ja kuin vastaukseksi Matin pyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:

-- Uoo-aaa!

Se oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin rukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt häntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien. Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.

Hukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.

Matti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen:

-- Mene, mene, veljeni... Jumalan hukka... mene Jumalan rauhaan.

Senjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan. Saatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän tunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:

"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on se kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten."

Kuuva

Kuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi, vaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.

Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut itselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli toisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin Kuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan, saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi silloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi kyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin viidettätoista lukua.

Kuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan. Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva kuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli seuroista ja saarnamiehistä oli puhe.

Siinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen pirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.

Se oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja paistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat kahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva tarjonnut.

Kuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli hänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka viime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he olivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut, niinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.

Nytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei ollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä oli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä ovensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä oli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme, sillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli pyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan kotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli jo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono oli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten lukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa. Lammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt sen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan, sivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten hän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut läävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.

Peräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä edellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja Riikan-Hannusta. "Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti." "Hyväpä, hyvä." "Sillä on eri henki kuin papilla." "Enpä tietysti." "Mikäs nyt papilla... se kun tihunnin kantaa." "Ja se on sitten varas tuo Riikan-Hannu..." "Mikäpäs se... Hannu-riepu." "Vei meiltäkin lampaan kuin puhaltaen vain." "Mikäpäs se... kyllähän se Hannu..." -- Kuuva oli koetellut, pysyikö lammas kelkassa. "Sinä se olet tainnut poisheittää...?" "Niin... minkä?" "No, sen varastamisen." "Pois, pois... hyvänen aika!"... Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen seuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt kelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut nylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä oli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt pitkää aikaa. Mikäs se... yksi vaivainen lammas... Parahiksi ennen seurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle paistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.

Siinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat puhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna keittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä vähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti... joka aina istui lakki silmillä kuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi oven...

Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni soi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei oikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään kuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi kiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja. Hän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt omantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika soitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa hämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo kolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä, järjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin kesälläkin...

Kuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui melkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen, rauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen kasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: "Mikäpäs tässä ja yleensä." Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva omisti sen tyynesti itselleen. "Mikäpäs tässä... ja yleensä..." "Ilmitulo se pahinta oli..." "Mutta kukapa sen todisti?"... "Jo vain, kukapa sen todisti?"... Lampaita niitä oli hänelläkin... ja myödä se osasi hän niinkuin muutkin... myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan hän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä vähempi. Heh!

Juntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa. Kadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. "Kyllähän sinä, ystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää... joko sitten eksyy taikka muuten tulee pois." Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi sen Kuuvakin. Mikä ettei... Joka on poissa, se on poissa... "Ymmärtänet nyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin sortuu..." Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt Kuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi kiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle, sillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten, jonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua tässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä semmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat aavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että häntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti yleensä jos mikä... Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan tappo ja kahvit molempien luona... Telpukassa ja metsänhoitajassa, huvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies... reilusti ja reimasti. Olisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa, sen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä maailma kumma!

Kuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla rauhassa vain... mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi kuin itsestään aivan.