Part 1

TUNTURIKERTOMUKSIA

Kirj.

Arvi Järventaus

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Nahkahousut. Salkko. Jumalan hukka. Kuuva. Herrojen tuttu. Luviisa. Neljännen amiraalin poika. Pikku Viljami. Vihkimatka. Merenneito. Kalasaunalla.

Nahkahousut

Sara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.

Hänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla oleva turvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä oli tuonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväällä kuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari oli tehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulan turvekotaa. -- Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muisto niinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinen riuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyi nyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidin muisto, -- sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut, joihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.

Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut valmistuivat... Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti punaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis ja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin Rikas-Vuollabilla, -- sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan Nangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne olivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi näkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset suimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.

-- Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti saatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan neulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakille nahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt koipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin käydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen poronnahka... Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin tavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla jalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa välkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli nukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne, sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli nahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan lumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset, välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut, punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä hienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.

Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista hiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä omikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat lannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei hukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän oli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu maistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi, kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.

Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain eivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka... siihen asti, kunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi. Lopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.

-- Eikö Aslak tule syömään?

Siinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.

Aslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla nyreksivän, tuhruisen vastauksen:

-- Mu puvsak![3]

Se tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana, niin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan keskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei auttanut.

-- Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät vaatehousuissa.

Käykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän ei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak sinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin läheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.

-- Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.

-- Im! Puvsak!...[4]

Aslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen pikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten eteiseen.

Aslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä kuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita juovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin ruumiillistunut epätoivo.

Semmoinen ilkeä riuku... Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä... Kuinka saattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?

Pari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin Aslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.

Pikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin livikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat! Aslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui tilaisuus sen purkamiseen.

-- Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.

Pojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta tulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin ainakin ylempi alempaansa:

-- Älä kiroile... minä sanon riuvulle!

-- Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!

Nuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi jättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.

Kauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti kuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus ja tuska valtasi hänet.

Oliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen, jonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia nahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja pikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat varmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen oli niin paha olla, että ihan vapisutti.

Sellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo menossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli yhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen... juuri kuin talvinen aamurusko, -- ja siellä poltti, poltti hirveästi... vielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen arinakiveen.

Pikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut. Se oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin tuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille teille.

Kesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti kiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin ympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä. Se pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille teki se hyvää. -- Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä päretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! -- kesättivasa kavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.

Aslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska veitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta puupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut sen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.

Pihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli kurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se laski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret kurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi jälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari kurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin kahden äyrin kokoiset paikat.

Pikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän karkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi... kulkisi niin kauas, ettei riuku osaisi hakeakaan... juoksisi kaikkein pahimpien jänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi astua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää kulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille... ja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi. Eikä Aslak auttaisi... ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi painua suohon... paha riuku.

Mutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli vaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.

Sääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla kasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan. Hän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme kasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä päässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa ja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.

Kun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen kuin Rikas Vuollabilla... ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista poronkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi Ruijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita, mutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei kerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan kaikki... tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat ajaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin puodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat... Mutta illalla kun hän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku säikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.

Sisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen äänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti -- aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi väkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja salaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti merkillisen lamauttavasti. Niillä... tuolla sisällä oli valta, jonka edessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset, herättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen kuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei saattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain... vapisevin sydämin... mielessä kaikki kotoiset kuvat.

Aslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut. Kaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo, turvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, -- kaikki olivat kaukaisia muistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet täydellisesti.

Kun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä tahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan -- aivankuin peljäten niiden putoavan -- ja seurasi alla päin johtajatarta sisään.

Salkko

Salkko oli leski.

Kevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo kuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika alkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin sisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen kanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli sattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin. Toisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.

Parhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille. Niin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut tunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja kovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan Iisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut sisällöstä selvän. "Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15 päivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika Nulusjärvelle..." Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä porolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin rikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti, ilman mutkia.

Salkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on paluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon hakupuuhissa, mutta epäonnistunut.

Eivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat vastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään, mustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi. Kurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta hänelle, isälle -- eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen kodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen sitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen lasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri. Salkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä uudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat mieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja hätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin entinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.

Salkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli ahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.

Oli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän tunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten lähtenyt kirkolle "katittamaan". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti kirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa piti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja lähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja saunan välillä oli pappi sattunut vastaan. "Päivää! No, mitäs se Salkko nyt?" "Enpähän juuri... se kun vain..." "Kuulepas, Salkko, miten se on sen Inkerin asian?" "No, eipähän juuri mitenkään... se kun vain..." "Knulepas Salkko, sinun pitää naida se..." Siinä oli tullut tiukka paikka.

Silloin hän oli muistanut kallokkaan. "Älä sie, pappi, siitä, mutta arvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on." "Älä sinä kieräile, vaan sanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?" "Vähät nyt siitä, mutta arvaa sie, mitä tuossa kallokkaassa on." Ja hän oli ojentanut kallokasta papille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt uteliaaksi. "Katso sie!" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön nurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan makasiinin lattialle -- ja silloinkos oli papilta unohtunut koko Inkerin asia. "Katsos vaan!" "Hukan pentu." "No voi taitamaton!" Joo, hukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin "kattia" perimään. Oliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki mieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja tekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut hyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut mennessään: "Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!" Oli huutanut kyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla... eläinrakas kun oli...

Salkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt mainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta tämä nykyinen oli kokonaan toista maata... herrahtavampi ja muutenkin käskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi kirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen: pakotti kuulutuksille ja vihille.

Häät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään oli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut päissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen virkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli ollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin ja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka, olivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen vahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan kyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan onnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin olisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt: Inkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.

Kolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten kodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen tekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen tiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8] Menihän sitä... yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut vielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet olivat... liian vanhana pitäneet... eikähän ollut viitsinyt kolmatta yrittää. Oli uskonut sillä kertaa.

Ja kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä oli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan hänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime käräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen isä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä syystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti hoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon kotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa hoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni hupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli se häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja lapsen isä vielä.

Tämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys kaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon vaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.

Salkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: -- mitä, jos hän kaartaisikin Selkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin, kaunis, kirjailtu lapinhuivi.

Sanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan lounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä siellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.

Muutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen poikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan talo niemen kärjessä.

Salkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti olevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä. Puoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin. Salkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.

-- Päivää tähänkin taloon.

-- Päivää.

Joonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään oli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan tavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja kirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain... ylisillään, päällä puoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui pussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja haukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei Joonas ylpeä ollut -- kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen tapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan vaikutuksen.

Vähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin arvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka hoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin pappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin pappilassa Nääsmannin aikana -- sen papin, jonka rouva oli ollut aatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.

Palvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu neuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen tytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli Mella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken maailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti, varas otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies oli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri oli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton siinä suhteessa.

Mutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen. Niin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä nytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi konsanaan.

Salkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet, työnsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.

-- Terveisiä minun matkoiltani.

-- Mistäpäin ajelet?

-- Kautokeinosta.

-- Ahaa, nytkö vasta palailet?

-- Nytpä...

Salkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka arkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä silminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin käynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen kuuluvana.

Salkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä livahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän, puolittain säikähtyneen huudahduksen:

-- Hukka-Salkko!

Salkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti kokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä lappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi... meni pilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma, ettei tyttö ollut hänen.

-- No et saanut emäntää itsellesi?

Joonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon haukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa. Siitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan osoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että Joonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän itsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:

-- Enpä saanut...

-- Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.

-- Eivätpä taida...

Salkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan kysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa vain yksi ainoa ajatus: -- saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten jälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt muuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin huimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse oli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille. Poro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään: holhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti houkutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi itse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.

Salkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli ja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten huivia:

-- Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!

Salkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.

Mutta tyttö näytti joutuvan yhä suuremman kauhun valtaan kuta lähemmäs Salkko tuli. Se puikahti tuolin takaa emännän turviin lieden luo ja katseli sieltä silmät jäykkinä pelosta kömpelöä, tuhruista lappalaista, joka nyt läheni sitä lattian poikki korea silkkiliina hyppysissä. Se parkui täyttä kurkkua:

-- Hukka-Salkko, uhuu!

Kurkkio-Joonas nauraa röhähti, katsellessaan isän lähentelemisyrityksiä.

-- Ei näy sinusta huolivan. Pelkää... höh höh!