Chapter 4

Muutamissa paikoin Loviisa kysyi saadakseen tarkemman tiedon, muutamissa paikoin huomasin hänen silmäinsä kyyneltyvän. Kuinka kauan kertomukseni lienee kestänyt, en tiedä. Mutta aamu valkeni kun se oli lopussa.

»Mitä tulee minun nyt tehdä?»

Loviisa ei vastannut.

»Menenkö etsimään Mantan vanhemmat ja kerron heille kaikki?»

Loviisa oli ääneti.

»Vai menenkö ilmoittamaan tekoni nimismiehelle?»

»Rakas lapsi. Olet tunnustanut minulle teon, jonka olet lapsellisuudessa tehnyt. Rikos on tehty, mutta Jumala on sen sinulle anteeksi antava, kun rukoilet. Rukoilkaamme yhdessä ja Jumala on meitä kuuleva», sanoi Loviisa.

»Mutta Mantan vanhemmille...»

»Heille tuottaisit vaan moninkertaisen surun. Parempi on antaa asian olla hiljaisuudessa. Se on vanhan neuvo.»

»Jos vaan Jumala minulle anteeksi antaisi.»

»Hän antaa, kun oikein kadut.»

Molemmat lankesimme nyt polvillemme ja Loviisa rukoili ääneen ja hartaasti pikku Mantan puolesta ja minun puolestani, joka olin hänet murhannut. Sitte vei Loviisa minut vuoteelleni, johon heti nukuin.

* * * * *

Olin saavuttanut sisällisen rauhan. Minulla oli uskollinen ystävä, joka tunsi minut, joka tiesi synkän salaisuuteni. Rikoksen paino oli keventynyt, kun kaksi oli sitä kantamassa.

Iloisena tein tehtäviäni. Ne lisääntyivät vuosi vuodelta, sillä Loviisan voimat vähenivät vanhetessa. Jokainen uusi velvollisuus tuntui minusta mieluisalta. Ja voin sanoa, vaikka se kentiesi ikävältä kuuluu itse sanottuna, että emäntäni minusta paljo piti. Kun sen huomasin, koetin yhä uskollisemmalla työllä yhä suurempaa luottamusta ansaita.

Muutamia vuosia palveltuani tapahtui kirkonkylässä merkkitapaus: perustettiin kansanopisto. Suuri innostus valtasi ihmisten mielet. Nuoret ja vanhat riensivät sinne oppia saamaan. Minun emäntänikin kuului kansanopiston perustajiin ja kannattajiin.

Koko ensimäisen talven, kun kansanopisto oli toiminnassa, uneksin kerran pääseväni sinne. Mutta en uskaltanut toivoa, että unelmani niin pian toteusi, kun se toteutui.

Kun emäntäni huomasi, miten kova opinhalu minulla oli, antoi hän minun seuraavana talvena käydä kansanopistossa. Tämä aika oli minulle suuren onnen ja riemun aika. Uusi elämä avaus tui minulle siellä. Ajatukseni kehittyivät, henkeni rikastui; opin tietoja vastaanottamaan ja niitä omistamaan.

Onnellisimpia muistojani ovat kansanopiston toveri-illat, joissa opettajatkin olivat läsnä. Pidimme siellä pieniä esitelmiä ja puheita, lausuimme runoja ja keskustelimme erilaisista valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Meillä oli oma sanomalehti »Kyntäjä», johon salanimellä kirjoittelimme. -- Kun ensimäisen kirjoitukseni sinne lähetin, olin kuumeessa. Kirjoituksen nimi oli »Salaoja» ja nimekseni olin ottanut »Taikuri». Kun toveri-ilta tuli, menin sinne jännitetyin mielin. Keskustelut ja puheet menivät minulta sinä iltana aivan hukkaan. Odotin vaan, olisiko kirjoitukseni Kyntäjässä.

Vihdoinkin teeloman jälkeen, tuli Kyntäjän vuoro. Kun kertomustani luettiin, koetin olla muotoa muuttamatta. Mutta jos joku tovereista olisi minuun silmännyt, olisi kasvoistani ja olennostani heti läpikuultanut, että minä se tämän kertomuksen tekijä olin.

Kansanopistossa oli minulla monta hyvää toveria. Mutta yhteenkään en päässyt enemmän kiintymään, kun aikani aina oli hiukan täperällä. Tuntien päätyttyä täytyi aina rientää kotiaskareihin. Mutta enpä ystävää kaivannutkaan; olihan minulla Loviisa, luja ja uskollinen ystävä.

Jo ennen Kansanopistoon pääsyäni luin mielelläni kaikkia kertomuskirjoja, mitä käsiini sattui. Mutta Kansanopistossa ollessani heräsi minussa vielä suurempi lukemisen halu. Vapaita aikojani käytin aina lukemiseen. Emännältäni sain paljo hyviä kirjoja lukeakseni ja myöhemmin hankin niitä itselleni kylän lainakirjastosta.

* * * * *

Vuodet vierivät ohitseni. Työn tekeminen, velvollisuuksien täyttäminen vei aikani sangen tarkkaan. Harvoin oli minulla vapaita hetkiä, ja mikä niitä oli, käytin ne askarteluun kotosalla. Viihdyin kotona hyvin, ei tehnyt mieli minnekään.

Niinkauan kuin Loviisa oli toverinani, menivät iltani hauskasti. Askareiden loputtua puhelimme kauan ja usein luin minä ääneen hänelle.

Mutta elämäni muuttui paljo Loviisan kuoltua. Illat olivat ikävät ja yksinäiset. Kaipasin toveria, jonka kanssa olisin puhunut; kaipasin ystävää, joka olisi suruni jakanut. Sillä vanha polttava tuska oli jälleen ruvennut sydäntäni ahdistamaan.

Muistan eräänkin illan, jolloin olin kauheassa epätoivossa ja jo kahdesti seisoin emäntäni oven takana menossa tunnustamaan hänelle rikokseni. Mutta minä en jaksanut astua sisälle. En voinut avata sydäntäni emännälleni. Hän oli kyllä minulle hyvä, mutta hän oli niin kaukana minun sisällisestä olennostani. Lankesin polvilleni hänen ovensa eteen ja rukoilin Jumalalta apua. Ja hän minua sillä kerralla auttoikin, että rauhan sain ja voin palata vuoteelleni.

* * * * *

Kuta enemmän ikäni lisääntyi, sitä enemmän rupesi oman kodin kaipaus minulle selvenemään. Olihan kyökki, jossa asuin lämmin ja valoisa, olihan minulla ruokaa ja vaatetta, olihan minulla hyvä palkka ja hyvä emäntä, mutta jotain siitä puuttui. Yöllä valvoessani mietin mielessäni, millaista olisi, jos minulla olisi oma koti. Ja melkein aina kuvittelin sitä sellaiseksi, kuin lapsuuteni koti oli ollut. Samanlainen sänky, samanlainen pöytä ja hylly. Ja unelmissani kuljin kotipolkuja ja katselin veräjästä tielle, jota pitkin olin kodista isän kanssa lähtenyt.

Se tie, se tie se minut onnettomuuteen vei...

En koskaan saisi omaa kotia, en koskaan. Minä rikoksen tekijä, minä pahantekijä en ole sitä ansainnut.

Mutta jos kodin saisin, voi kuinka sitä rakastaisin! Jokainen paikka siellä olisi minulle pyhä paikka; jokaisen oven kautta astuessani tahtoisin tuoda siunausta sisälle ja ovesta ulos tullessani lämpöä ja onnea talon ympärille.

Yhä useammin ja useammin valtasivat nämä ajatukset mieleni yksinäisinä hetkinä. Kerran yöllä nousin istualleni sängyssäni ja rupesin tarkastamaan omaa itseäni. Mistä nämä ajatukset tulivat? Kuinka ne yhä useammin syöksyivät mieleeni?

Niin -- selvenihän se minulle. Minä olin mieltynyt nuoreen talonpojan poikaan, joka usein kävi meillä tuoden maalaistavaraa emännälleni. Hupsua se oli itsestänikin, mutta sellaista se kumminkin oli. Usein minusta tuntui kuin nuori isäntä olisi minuun katsellut miettivästi alta kulmain. Mutta hän oli hiljainen ja vaitelias, ei puhunut juuri muuta kuin ilman laadusta ja kelistä; kun emäntäni käskystä hänelle kahvia keitin, olin näkevinäni että hän minua katseli; koetin puhella jotain, mutta puhe ei juossut. Hän istui äänetönnä ja allapäin. -- En tiedä, mikä siinä miehessä minua miellytti.

Kun hän ei moneen viikkoon meillä käynyt, oli minulla ikävä; kun hän taas tuli, sai elämä uutta vauhtia.

Mutta aika kului entistä uraansa. Mitään uutta ei ilmestynyt; Ala-Anttilan nuori isäntä ei suutansa avannut. Suru valtasi mieleni. Olin jo monta kertaa kuvitellut mielessäni, mitenkä hänelle rikokseni tunnustaisin. Häneltä en salaisi mitään; kaikki saisi hän kuulla aivan kuin olisi itse elänyt mukana.

Turhaan oli kuvitteluni mennyt. Kaikki näytti vaipuvan ikuiseen äänettömyyteen ja unhoon.

* * * * *

Eräänä lauantai-iltana kevättalvella rappujen eteen havuja asetellessani näin Ala-Anttilan nuoren isännän ajavan hyvää vauhtia kirkolle päin. En luullut hänen minua huomaavan ja askartelin senvuoksi kumarassa rappujen edessä. Mutta hevonen pysähtyi kohdalleni. Oikasin itseni nähdäkseni. Hän tervehti nostaen hiukan lakkia.

»Meillä on vanha isäntä kipeänä, eikö lie halvaus; tohtoria olen hakemassa», hän sanoi.

»Sepä ikävätä», äänsin.

»Onhan se. Vaan kuka tietää. Ehkäpä siitä vielä kostuu.»

»Jospa paranisi.»

»Eihän sitä tiedä. Kyllähän se lopuksi käy, niinkuin on ylempää määrätty.»

»Niinhän se käy.»

»No eipä muuta kuin hyvästi ja hyvää vointia», sanoi hän ja nykäsi ohjaksia.

En ennättänyt vastata mitään. Mutta huoneeseen mentyäni tunsin olennossani ihmeellisen vavistuksen; sisimmässä sydämessäni värähteli hiljainen onnen tunne.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä jäiden lähdön aikaan kuoli Ala-Anttilan vanha isäntä. Minuakin kutsuttiin hautajaisiin ja kun olivat tämän talonjoukot niin vanhoja tuttuja emännälleni, pääsinkin sinne.

Muistan sen päivän niinkuin eilisen, kun Ala-Anttilan pihaan ensikerran ajoin. Nuori isäntä seisoi tallin ovella ja tuli sieltä minua vastaan. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen olkansa takaa minun silmiini, kun hän minua kätteli.

»Terveeksi! Ja tervetulemaan!»

»Kiitoksia. Terveisiä sieltä kirkon kylästä päin», sanoin.

»Kiitoksia. Hyvä oli, että tulitte; täällä on odotettu. Niin että tuota, jos tuota niinkuin tahtoisitte katsella paikkoja tässä talossa itsellenne rukin sijaksi», hän sanoi katsellen minuun.

Olin tässä suuren talon pihalla vieraan väen keskellä ensin aivan kuin typerryksissä. Mutta kun pääsin vähän sivulle, täytti mieleni sanomaton onni. Sydämeni tilaa en osaa kuvata, mutta se joka on samallaista onnea kokenut, käsittää sen parhaiten.

* * * * *

Syyskesällä tuli Mikko Ala-Anttila minua pappilaan hakemaan kuuluutuksiin panoa varten ja marraskuulla piti olla häät.

Kun ajoimme pappilaan, tunnustin hänelle rikoksen, jonka olin lapsena tehnyt. En tiedä, kuinka se kävikään niin helposti, ilman epäilystä, ilman takertumista. Hän otti tunnustukseni vastaan sellaisella hellällä vakavuudella, että tiesin taivaan hänet minulle lähettäneen.

Olin ajatellut, että tunnustukseni vaikuttaisi muutoksen hänen olennossaan minua kohtaan. Mutta siinä olin erehtynyt. Enemmän kuin ennen näytti hän olevan minuun kiintynyt, enemmän kuin ennen näytti hän minulle arvoa panevan. Usein huomasin hänen vakavasti ja hellästi minua tarkastavan.

Ja niin alkoi minulle uusi elämä uudessa kodissani.

Lapseni on sairas, kuume hohtaa hänen poskillaan, pienet jäsenet vapisevat.

Olen valvonut koko yön hänen vuoteensa ääressä. Olen polvistunut, olen rukoillut, olen itkenyt.

Oi onnettomuutta! Minä en saa häntä pitää. Hänet riistetään rinnoiltani. Hänet viedään pois hellivän äidin sylistä, rakastavan äidin käsivarsilta.

Jumalani! Anna anteeksi rikokseni! Anna syntini anteeksi! Vaadi muuta sovitusta! Minä uhraan kaikkeni; kaikkeni annan sinulle. Älä vaan ota lastani. Älä vaadi minun ainokaistani.

Jumalani! Jumalani kuule minua! Armahda minua!

Mutta hän ei kuule. Kuume kiihtyy yhä. Lapseni hourailee. Rakkaat silmät vääntyvät nurin, kädet puristuvat nyrkkiin.

Minä onneton ihminen! Lapseni minun pahojen tekojeni tähden kärsii. Voi minua! Voi kurjaa äitiä, voi onnetonta lasta!

Viidettä yötä valvon minä sairaan lapseni luona. En jätä häntä hetkeksikään.

Keskellä yötä tulee mieheni huoneeseen. Hän kumartuu sängyn yli, jossa lapsi makaa. Hän huokaa, silittelee päätäni ja painaa sitä kupeeseensa. Näen kyyneleen vierivän hänen poskellaan. Purskahdan itkuun ja vaivun hänen syliinsä.

* * * * *

Aamu valkenee. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lapseni makaa horroksissa silmät puoliavoimena. Heittäydyn vieressä olevalle vuoteelle ja vaivun uneen.

Hetken perästä herään sairaan valitukseen. Hirveä hätä valtaa mieleni. Lapsi on kovassa tuskassa. Hänen pienet jäsenensä vetäytyvät koukkuun, kasvot ovat siniset. Ääneen hän valittaa; hätäiset katseet tuijottavat minuun.

Minuun?

Enhän minä voi auttaa! En voi tuskaa lieventää.

Enkö voi? Mitä Jumala minulta vaatii?

Syyn sovitusta! Syyn sovitusta!

Rakas taivaallinen isä! Armahda tätä lasta! Anna hänelle terveytensä takaisin. Anna tuskien lakata; helpoita, helpoita pienen kärsimykset!

Tahdon sovittaa. Tahdon tunnustaa tekoni koko maailman edessä. Lupaan sen! Vannon sen sinun edessäsi elämän ja kuoleman Herra!

Auta lasta! Pelasta! Pelasta! Katso lapseni kuolee, ainoani minulta otetaan.

Huomenna tunnustan kaikki maailmalle. Sitä sinä vaadit. Minä tiedän sen. Jumala, kuule minua! Minä lupaan tunnustaa!

Auta lasta! Auta lasta! katso hän kuolee!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kun lääkäri aamupäivällä tuli sairasta katsomaan, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän ilmoitti, että vaara nyt oli ohitse.

Jumala oli kuullut rukoukseni. Lapseni parantui taudistaan.

* * * * *

Olin selvillä itsestäni. Minun oli avattava sisäinen elämäni maailmalle. Minun oli tunnustettava kaikki rauhaa ja onnea saavuttaakseni.

Ja toistenkin ihmisten onnen tähden olisi tunnustukseni tehtävä. Tuhansien vanhempien tähden, tuhansien pienokaisten tähden, monien tähden, jotka kärsivät.

Eräänä iltana kahdenkesken istuessamme, sanoin aikomukseni miehelleni. Valvoimme kauan ja keskustelimme asiasta. Muistan kun mieheni sanoi:

»Lieneekö sellainen tunnustus enää tarpeen. Olit silloin lapsi ja aikaa on jo siitä paljo kulunut. Turhana sitä pitää ehkä vanha tuomarimmekin. Ei sitä todeksi uskottaisi.»

»Mutta sittenkin»...

»Mietihän nyt vielä asiata. Eihän sillä ole niin kiire,» hän sanoi.

Mutta minä en saanut rauhaa. Minua poltti tunnustukseni antaminen joka hetki yöllä ja päivällä.

Kun mieheni sen huomasi, sanoi hän eräänä iltana minulle:

»Lienee parasta, että teet sen, josta puhuimme. On itsellesi varmaankin parempi.»

Kuinka monta unetonta yötä olinkaan valvonut tuskani kanssa, kuinka monta kyyneltä vuodattanut. Nyt oli vapautus tuleva, oli tuleva rauha ja onni.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Totuus on tuotu ilmi. Olen tehnyt tehtäväni.

Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien puolesta.

Armahtakaa heitä!